Mitä Kanadan yleiset asiakirjat nyt paljastavat
KANADAN katsotaan kuuluvan maailman vapaimpiin maihin. Laki suojelee sen kansalaisten oikeuksia, ja sen hallitusmuoto on demokraattinen.
Kanadalla on ollut kauan tällainen maine maailman kansakuntien joukossa. Yhtä tunnettua ei kuitenkaan ole se, että hallituksen virkamiesten ja tavallisten kansalaisten on täytynyt toisinaan ponnistella, jotta olosuhteet olisivat pysyneet sellaisina.
Menneisyydessä on kaksi eri kertaa herätetty kiistakysymys uskonnonvapaudesta. Kysymys oli Jehovan todistajien oikeudesta suorittaa rauhanomaista työtään kristittyinä evankeliuminpalvelijoina. Kanadan korkein oikeus ratkaisi lopulta nämä kiistakysymykset tekemällä joitakin erinomaisia perustuslaillisia päätöksiä. Nämä ovat osaltaan huomattavalla tavalla suojelleet kanadalaisten nykyään nauttimia vapauksia.
Mutta kenen syytä oli niiden oikeuksien kiistäminen, joita nykyään arvostetaan kanadalaisten vapauksiin kuuluvina? Mistä lähteestä tuli painostus, joka yritti kieltää näiltä kristityiltä heidän vapautensa?
Nuo kaksi tapausta sattuivat sotavuosina 1918 ja 1940. Mutta koska ne ovat mennyttä historiaa, miksi asia on otettu esille nyt, vuonna 1973? Koska Ottawassa, Kanadan pääkaupungissa, sijaitsevassa valtionarkistossa olevat Kanadan hallituksen yleiset asiakirjat on äskettäin saatettu julkisuuteen. Todellinen kertomus siitä, miksi uskonnonvapaus kiistettiin, on nyt ensimmäisen kerran luettavissa valtion omista asiakirjoista!
Papisto vaati kieltämään työn
Ensimmäinen kieltotoimenpide Jehovan todistajia vastaan (jotka silloin tunnettiin Kansainvälisinä Raamatuntutkijoina) toteutettiin ensimmäisen maailmansodan lopulla vuonna 1918.
Kanadan hallituksen virallisessa lehdessä nimeltä Canada Gazette julkaistiin tuolloin määräys, joka kielsi Jehovan todistajain tietyt julkaisut. Näitä olivat kirja nimeltä Täyttynyt salaisuus ja traktaatin The Bible Students Monthly (Raamatuntutkijain Kuukausilehti) eräät numerot. Näiden julkaisujen pelkästä hallussapidosta saattoi saada 5000 dollarin (noin 20000 markan) sakot ja viisi vuotta vankeutta!
Kun esitettiin ajatus, että papisto oli tämän sensuurimääräyksen takana, se torjuttiin. Äskettäin julkisuuteen saatetut yleiset asiakirjat kuitenkin paljastavat, että pääsensorilla eversti Ernest Chambersilla oli juuri tuolloin arkistossaan Vancouverissa Brittiläisessä Kolumbiassa Kanadassa sijaitsevan Ensimmäisen kongregationaalisen kirkon lähettämä kirje. Kirjeen oli laatinut tuon kirkon pastori A. E. Cooke. Hän oli kirjoittanut sensorille seuraavaa:
”Vancouverin yleinen pappisliitto on kehottanut minua kiinnittämään huomionne seikkaan, joka vaikuttaa meistä tänä aikana huomattavan tärkeältä yleisön kannalta. Kuten tiedätte, edesmenneen ’pastori’ Russellin seuraajat . . . kutsuvat itseään ’Kansainvälisiksi Raamatuntutkijoiksi’ . . .
”Eikö olisi myös hyvä kieltää tämän yhteisön propagandistinen kirjallisuus, jota julkaistaan Yhdysvalloissa ja lähetetään Kanadaan näiden ihmisten levitettäväksi?”
Pääsensori eversti Chambers kirjoitti vastauksen. Kirjeessään, johon oli merkitty ”Luottamuksellinen”, hän sanoi pastori Cookelle:
”Kunnianarvoisa hyvä Herra: . . . viestinne, joka ilmaisi Vancouverin yleisen pappisliiton kaltaisen vaikutusvaltaisen yhteisön näkemykset, osoittautui hyvin hyödylliseksi siinä, että se varmisti toimenpiteisiin ryhtymisen tässä hyvin tärkeässä asiassa. . . .
”Mielestäni on syytä kiinnittää huomiota näiden julkaisujen ankariin hyökkäyksiin eroituksetta kaikkien uskontokuntien kirkkoja vastaan, vaikka näissä hyökkäyksissä esiintyviä lausuntoja ei voidakaan kuvailla ’sotilaallisesti arveluttaviksi’.”
Nämä aikaisemmin luottamukselliset asiakirjat, jotka on nyt viimein julkistettu, paljastavat näin ollen, että papisto oli todellakin vuoden 1918 toimenpiteiden takana, jotka suunnattiin tätä vakaitten tosi kristittyjen vähemmistöä vastaan. Jehovan todistajien oikeudet kiellettiin, koska he uskalsivat Jeesuksen Kristuksen tavoin puhua Jumalan sanaa pelottomasti ja paljastaa papiston ulkokultaisuuden.
Mutta miksi kirkot pelkäsivät niin kovin sitä, mitä Jehovan todistajat sanoivat niistä?
Kirkot hylkäävät Kristuksen
Kirkot olivat hylänneet velvollisuutensa saarnata Jumalan sanaa ja seurata Rauhanruhtinasta Jeesusta Kristusta. Kaikkien maiden papit olivat sen sijaan kääntyneet sodan jumalan kaiken käsittävään palvelukseen. He olivat yrittäneet kuvailla ensimmäistä maailmansotaa ”pyhäksi” sodaksi, vaikka siinä todellisuudessa kamppailtiin raa’asti maailman poliittisesta herruudesta.
Papiston sotaa lietsova asenne sai monet ajattelevat ihmiset epätoivoisiksi. He tajusivat, että sodan tukeminen ei kuulunut niiden tehtäviin, jotka sanoivat edustavansa Rauhanruhtinasta. Sodan puhjettua newyorkilainen rabbiini Wise esitti lokakuussa 1914 seuraavan käsityksensä menettelystä, johon kirkot olivat ryhtyneet:
”Kirkkojen ja synagoogien laiminlyönti kansan johtamisessa oli nykyisen sodan syy. Ne ovat asettaneet valtaistuimelle sotapaholaisen Jumalan sijasta. Ne tyytyvät olemaan vain yhteiskunnallisen järjestelmän osa ja puolustamaan maitaan ja hallitsijoitaan – olkootpa ne oikeita tai vääriä.”
J. S. Woodsworth oli tunnettu kanadalainen, joka vastusti sitä, mitä kirkot tekivät. Hän oli virkaanasetettu metodistipappi, ja myöhemmin hänestä tuli parlamentin jäsen. Vaimolleen Lucylle lähettämässään kirjeessä, joka julkaistiin myöhemmin hänen elämäkerrassaan, hän kertoi osallistumisestaan erääseen sunnuntai-illan jumalanpalvelukseen Montrealissa vuoden 1915 lokakuussa:
”Illalla menin värväyskokoukseen St. Jamesin metodistikirkkoon. Totta tosiaan, Lucy, ellen olisi periaatteesta teatraalisia menetelmiä vastaan, olisin noussut seisomaan ja julistanut koko esityksen olevan Jeesuksen opetusten vääristelyä – kirottua vääristelyä, miten vain haluat – ja tuon päivän ja Jumalan palvontaan omistetun huoneen häpäisemistä. . . .
”Huippukohta saavutettiin, kun pastori kiihkeästi vedoten lausui, että jos joku nuori mies saattoi mennä [sotaan] eikä mennyt, hän ei ollut kristitty eikä isänmaanystävä. Ei! Huippukohta oli ilmoitus, että sotamiehiä värväävät kersantit olivat asettuneet kirkon oville ja että jokaisen toimenmiehen – jokaisen, joka rakasti maataan – Jeesuksen jokaisen seuraajan – tuli tehdä päätöksensä silloin ja siellä!”
Woodsworth sanoi vaimolleen lopuksi: ”Tunsin haluavani tehdä jotakin epätoivoista – lakata käymästä kirkossa – katkaista yhteyteni kirkkoon.” Myöhemmin, vuonna 1918, hän teki juuri niin! Hän erosi kirkosta sanoen:
”Minusta Jeesuksen opetukset ja henki eivät sovellu lainkaan yhteen sodan kannattamisen kanssa. . . . Kirkot on muutettu hyvin tehokkaiksi värväysasemiksi. Papin menestys näytään ratkaistavan hänen kirkossaan olevien alokkaitten määrän eikä käännynnäisten määrän mukaan.”
Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä sama metodistikirkko (jota oli siihen mennessä alettu kutsua nimellä United Church, Yhdistynyt kirkko) tunnusti julkisesti, että sen sodanaikainen menettely oli ollut epäkristillinen! Sen virallisessa lehdessä The Christian Guardian sanottiin helmikuussa 1924:
”Koko maailmassa ei varmasti ole enää yhtään älykästä, sivistynyttä ihmistä, joka ajattelisi, että sodassa on mitään hyveellisyyttä tai hyvyyttä tai että siinä olisi yhtään valopuolta. Ja useimmat meistä on saatu siirtymään tuosta huonosta tilasta kauas pois uskomaan – mikä on erittäin hyvä ja väistämätön asia – että sota on meidän aikanamme inhottava, täysin epäkristillinen ja anteeksiantamaton rikos.
”Ja mikäli me emme ajatelleet aivan siten vain muutama lyhyt vuosi sitten, jotkut meistä – monet meistä – ovat valmiit mitä nöyrimpinä tunnustamaan virheemme ja pyytämään anteeksi tietämättömyyttämme ja sitä, että meiltä puuttui Mestarimme Henki.”
Jehovan todistajien asenne
Mutta minkä asenteen Jehovan todistajat olivat ottaneet tähän kysymykseen? Jehovan todistajat eivät tehneet tätä asiaa koskevaa totuutta julkisesti tunnetuksi sodan jälkeen, jolloin oli helppo kannattaa rauhaa, vaan sen aikana, jolloin ajatusten suora ilmaiseminen vaati rohkeutta.
Huomaa esimerkiksi, mitä Jehovan todistajain julkaisema Raamatuntutkijain Kuukausilehti (engl.) oli sanonut syyskuussa vuonna 1917
”Papisto on seissyt kuninkaitten rinnalla ja sanonut suurin piirtein näin: ’Jatkakaa tuhotyötänne; Jumala on teidän kanssanne, ja me rukoilemme Hänen siunaustaan armeijallenne.’ Saksassa papisto rukoilee Jumalaa siunaamaan Saksan joukot ja auttamaan sitä tuhoamaan englantilaiset; Isossa-Britanniassa papisto rukoilee Jumalalta siunausta brittijoukoille, että ne kykenisivät pyyhkäisemään saksalaiset maan päältä. Kumpaa pappisjoukkoa Hän kuulee? . . .
”Raamattu osoittaa, että sekä kuninkaat että papisto ovat vastuussa tästä sodasta, mutta että papisto on vielä moitittavampi, koska sen velvollisuus oli tietää Jumalan suunnitelma ja kertoa se ihmisille. Mutta se on kieltäytynyt oppimasta sitä, eikä se ole kertonut sitä toisille.”
Juuri se, että Jehovan todistajat tällä tavalla suorasukaisesti tekivät totuutta tunnetuksi, oli papistosta sietämätöntä. Niinpä se yritti tukahduttaa totuuden. Mutta onnistuiko se siinä?
KANADAN PAPISTO EI KYKENE PYSÄYTTÄMÄÄN TOTUUDEN LEVIÄMISTÄ
Kanadan papiston yritys estää totuutta virtaamasta oli yhtä turha, kuin on yrittää estää valtameren aaltoilua. He huomasivat tosin saavansa helposti tietyt Jehovan todistajain julkaisut kielletyksi. Mutta oli aivan eri asia yrittää estää totuutta leviämästä.
Ensinnäkin tämän riidan Kanadan lehdistössä saama julkisuus auttoi sanomaa leviämään, sen sijaan että se olisi estänyt sitä. Länsi-Kanadan lehdistösensori J. F. B. Livesay kirjoitti kiellosta:
”Tämä propaganda saa nykyään enemmän ilmaista mainosta Kanadan päivälehdissä, kuin se saisi, jos rahaa tuhlattaisiin ylenmäärin ilmoituksiin.”
Länsi-Kanadassa ilmestyvä sanomalehti The Chinook huomautti niin ikään pääkirjoituksessaan kirjan Täyttynyt salaisuus kiellosta:
”Kun Kanadan hallitus julisti tämän kirjan kielletyksi, se mainosti sitä suuresti ja sai ihmiset uteliaiksi sen sisällöstä. Hallituksen toimenpiteitten seurauksena kirjaa levitetään luultavasti jälleen tuhansia kappaleita, ja Kansainväliset Raamatuntutkijat saattavat saada satoja uusia käännynnäisiä.
”Tavalliset papit syytivät Russellin [Vartiotorni-seuran ensimmäisen presidentin] päälle kaikenlaisia moitteita, ja seurauksena oli, että tiedonhaluiset kirkon jäsenet hankkivat itselleen jonkin verran Russellin kirjallisuutta, pitivät siitä ja yhtyivät liikkeeseen. Nyt kun Kanadan hallitus on alkanut hätyyttää russellilaisia, liikkeen voidaan odottaa leviävän nopeasti.”
Muuta kirjallisuutta julkaistaan
Vaikka todistajien jotkin julkaisut kiellettiin, se ei estänyt heitä painamasta toisia. Eräs julkaisuksi aiottu, jonka nimi oli ”The Morning Messenger” (Aamun sanansaattaja), alistettiin hallituksen Winnipegissa toimivan Länsi-Kanadan lehdistösensorin J. F. B. Livesayn hyväksyttäväksi. Hän hyväksyi sen, koska se käsitteli puhtaasti uskonnollisia aiheita.
Sitten tämä julkaisu painettiin ja lähetettiin eri asutuskeskuksiin kaikkialle Kanadaan. Kesäkuun 10. päivänä 1918 Jehovan todistajat levittivät sitä nopeasti valtavia määriä jokaisessa kaupungissa saman päivän aikana.
Vaikka tämä julkaisu ei käsitellyt hallitusta koskevia seikkoja, se esitti kirkkoihin kohdistuvaa arvostelua. Odotetusti se sai papiston raivostumaan.
Mutta miksi herra Livesay oli hyväksynyt The Morning Messenger -julkaisun? Hän selitti syyn pääsensorille kirjoittamassaan kirjeessä:
”Luin sen läpi hyvin huolellisesti . . . ja koska sillä ei ollut mitään tekemistä . . . sodankäynnin kanssa, en voinut nähdä syytä sen kieltämiseen sillä perusteella, että se hyökkäsi uskontoa vastaan, koska se ei käsitykseni mukaan kuulu lehdistösensuurin tehtäviin.”
Pääsensori eversti Chambers sanoi itse: ”On totta, että aineistossa itsessään ei ole mitään englantilaisten tai liittoutuneiden vastaista eikä pasifistista.”
Hallituksen Ottawassa sijaitsevat, yleisölle avatut asiakirjakokoelmat osoittavat siis täysin selvästi, että kyseisten uskonnollisten julkaisujen kieltäminen ’ei kuulunut lehdistösensuurin tehtäviin’. On myös selvää, että pääsensori oli poikennut virkaansa kuuluvista tehtävistä siksi, että papisto oli sekaantunut maan hallintoon.
Syytteet raukeavat
Totuuden virran patoamisyritykset tuottivat papistolle pettymyksiä. Kun todistajia yritettiin asettaa syytteeseen kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta, pääsensori ei useinkaan pystynyt saamaan oikeusistuimia ottamaan häntä vakavasti! Hän kertoi ongelmistaan Kanadan ulkoministerille seuraavasti:
”Monet heistä ovat sopuisia ihmisiä, jotka viettävät puhdasta elämää ja joilla on yleensä asuinyhdyskunnassaan hyvä maine mm. rehellisyyden vuoksi. . . .
”Tapa, jolla jotkut Manitoban poliisituomarit ovat kevyesti hylänneet näitä ihmisiä vastaan nostetut selvät syytteet, on sotilasvirkamiesten minulle esittämien lausuntojen mukaan tehnyt sotasensuurista jossakin määrin pilan kohteen.”
Kuvittelehan yrityksiä vangita ”sopuisia ihmisiä, jotka viettävät puhdasta elämää ja joilla on . . . hyvä maine mm. rehellisyyden vuoksi”! Mihin papisto syyllistyikään painostaessaan viranhaltijaa polttomerkitsemään säädylliset, kunnialliset kristityt rikollisiksi ja yrittäessään saada heidät vankilaan! Muinoin elänyt kuningas Salomo, joka oli erittäin kyvykäs hallitsija, lausui jotakin, joka sopii hyvin papistoon. Hän sanoi:
”Syyllisen syyttömäksi ja syyttömän syylliseksi tekijä ovat kumpikin Herralle kauhistus.” – Sananl. 17:15.
Kanadan yleiset asiakirjat paljastavat myös, että pappien vehkeily todistajia vastaan ei pysähtynyt sensuuriin ja syytteiden nostoon. He myös lähettivät todistajien uskonnollisiin tilaisuuksiin vakoojan. Hänen nimensä oli rouva Jeckel. Mitä hän sai selville? Hallituksen kukistamiseen tähtäävän hämäräperäisen salaliitonko? Raportissa, jonka hän esitti vakoiltuaan näiden tosi uskovien kristillisissä kokouksissa, mainittiin seuraavaa:
”Kuulen heidän suunnitelleen jotakin tapahtuvaksi pääsiäisenä, he puhuvat siitä kokouksissaan, mutta en ole pystynyt saamaan selville, mitä se on, sillä he käyttävät kokouksissaan vertauskuvallista kieltä.”
Lapsetkin tietävät, että kristikunnan kirkoissa ’suunnitellaan jotakin tapahtuvaksi pääsiäisenä’. Vaikka Jehovan todistajat eivät vietä pääsiäisjuhlaa, he viettävät Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistojuhlaa ja käyttävät vertauskuvina kuvaannollista leipää ja viiniä, jotka ”vertauskuvallisella kielellä” edustavat Kristuksen ruumista ja verta. Millaisen mielenlaadun omaava ihminen yrittäisi esittää sellaisen yleismaailmallisesti tunnetun raamatullisen tavan hämäräperäisenä salajuonena?
Kristittyjen vastaus
Kun kaikkia näitä painostuskeinoja käytettiin Jehovan todistajia vastaan, heidän Brooklynissa New Yorkissa Yhdysvalloissa sijaitsevasta päätoimistostaan lähetettiin vastalauseen ilmauksia. Kanadan ulkoministerille lähetettiin avoin kirje. Tässä kirjeessä, joka myös on yleisten asiakirjojen joukossa, sanottiin mm.:
”Teillä on nykyään liian paljon työtä virallisten asioittenne hoitamisessa voidaksenne lukea näitä julkaisuja huolellisesti, ja olette ollut riippuvainen siitä, että joku toinen on kertonut Teille niiden sisällöstä. Tiesittepä sitä tai ette, Kanadan tietty pappisryhmä johtaa tätä parjaus- ja herjauskampanjaa edellä mainittuja julkaisuja vastaan. . . .
”Kun Jeesus tuomittiin epäoikeudenmukaisesti Pilatuksen edessä, tuo hallitusmies ei uskonut Jeesusta syylliseksi, vaan tuomitsi hänet tuon ajan papiston vaikutuksesta. Historia jossain määrin toistaa itseään. . . .
”Useimmat papit näyttävät ihmisten suosion ja hyväksymyksen halun innoittamina täysin laiminlyöneen omaksumansa ylevän viran velvollisuudet. Sen sijaan että he auttaisivat antamaan ihmisille oikeaa valistusta Raamatun opetuksista, he sitovat ihmiskunnan yhä uusilla kahleilla ja pitävät ihmisiä edelleen tietämättömyydessä.”
Muutamaa viikkoa myöhemmin Jehovan todistajien päätoimistosta kirjoitettiin toinen kirje. Se lähetettiin pääsensorille. Hänelle osoitettiin siinä, miten epäoikeudenmukaista on tuomita julkaisuja välittämättä syytetyn perusoikeudesta tulla asiassa kuulluksi. Kirjeessä sanottiin:
”On oikeudenmukaista, että ennen kuin kielletään julkaisu, joka on kokonaan omistettu raamatullisten kysymysten käsittelyyn, sen julkaisemisesta vastuussa oleville tulisi ilmoittaa ja heille tulisi suoda tilaisuus tulla kuulluiksi ja kiinnittää hallitusvirkailijoiden huomio kiellon takana olevaan todelliseen syyhyn.”
Tästä kirjeestä kävi ilmi tosi kristittyjen asenteena oleva täydellinen luottamus Suureen Tuomariin, Jehova Jumalaan, sillä siinä sanottiin lisäksi:
”Viemme nöyrästi tätä Herran sanassaan tarjoamaa sanomaa ja kiinnitämme ihmisten huomion siihen, ja jos vallassaolijoista tuntuu sopivalta kieltää se ihmisiltä, niin heidän on kannettava vastuunsa, ja he ovat vastuussa Jumalalle eivätkä ihmiselle. Ja Jumala täydellisessä viisaudessaan menettelee heidän kanssaan omalla hyvällä tavallaan.”
Kristityt voittavat
Historia kertoo, miten kiistakysymys lopulta ratkesi. Sodan loputtua marraskuussa vuonna 1918 näitä kristittyjä vastaan nostettu kielto kumottiin papiston pettymykseksi. Kanadan hallituksen viranhaltijat, jotka arvostivat vapautta ja työskentelivät tunnollisesti kaikkien kanadalaisten, myös uskonnollisten vähemmistöjen, vapauden säilyttämiseksi, saivat voiton hallitusasioihin sekaantuvista papeista.
Jehovan todistajain näkemys, että ”Jumala täydellisessä viisaudessaan menettelee heidän kanssaan omalla hyvällä tavallaan”, osoittautui täysin oikeaksi. Tuon ajan jälkeen Jehovan todistajain jälleen vapautunut saarnaamistyö levisi nopeasti Kanadassa. Heidän Raamatun periaatteita puoltavasta lujasta asenteestaan tuli maankuulu, ja se sai osakseen monien ajattelevaisten kansalaisten, hallitusvirkailijoidenkin, kunnioituksen. Se, että he julistivat julkisesti Jumalan valtakuntaa ihmisen ainoana toivona, johti valtaviin siunauksiin ja sai monet muut kanadalaiset liittymään heidän kanssaan työhön.
Tämä hengellinen kukoistus ja toimeliaisuus alkoi käydä ilmi, ja se oli vastakohtana papiston ja kirkkojen tilalle. Kirkot etsivät jälleen keinoa todistajien vaientamiseksi. Ottawan arkistot paljastavat niiden teot. Mitä sitten tapahtui?
JEHOVAN TODISTAJAT KIELLETÄÄN
Vuoden 1940 kesä oli synkkää aikaa toisessa maailmansodassa liittoutuneiden puolella oleville länsimaille. Hitlerin joukot olivat miehittäneet suurimman osan Eurooppaa. Ranska oli kukistunut muutamassa viikossa.
Liittoutuneiden luhistuminen Euroopassa järkytti koko Kanadaa. Jännitys, pelko ja epäluulo tarttuivat kansaan.
Tässä jännittyneessä ilmapiirissä Kanadan oikeusministeri Ernest Lapointe, joka oli Quebecin kaupungin roomalaiskatolilaisia, nousi alahuoneessa 4. heinäkuuta 1940 tekemään seuraavan ilmoituksen:
”Pyydän saada esittää alahuoneelle hallituksen määräyksen, joka julistaa Jehovan todistajina tunnetun järjestön laittomaksi.”
Vainon aalto alkaa
Kielto pani heti alulle vainon aallon näitä viattomia kristittyjä vastaan. Seuraavana päivänä Kanadan ratsupoliisi alkoi suorittaa ratsioita heidän kodeissaan ja kokouspaikoissaan. Jehovan todistajia pidätettiin ja vangittiin pelkästään siitä syystä, että he omistivat raamatullista kirjallisuutta, jota oli ollut heidän kotikirjastoissaan monien vuosien ajan!
Joillakin seuduilla vaino muuttui todelliseksi noitavainoksi. Quebecin kaupungissa keskeytettiin kokous, jossa vietettiin Herran illallista (jota kirkot kutsuvat ”pyhäksi ehtoolliseksi”). Lapsia erotettiin koulusta ja otettiin pois Jumalaa pelkääviltä vanhemmiltaan. Monet todistajat haastettiin oikeuteen ja pantiin vankilaan.
Koko tämän vainon aikana näitä kristittyjä ei kuitenkaan syytetty mistään väärinteosta. Heitä rangaistiin pelkästään Jehovan todistajina olemisesta!
John Diefenbaker, joka oli parlamentin jäsen Saskatchewanista, kiinnitti alahuoneen huomion tähän sanoessaan:
”Jehovan todistajia vastaan on luullakseni nostettu noin viisisataa syytettä, joista yksikään ei liity kumoukselliseen toimintaan, sillä rikkomuksena on pelkästään kuuluminen järjestöön, joka on kielletty Kanadan säädöksien puolustamiseksi laaditun lain mukaan.”
Kielto herätti paljon ankaraa julkista arvostelua. Monet Kanadan kansalaiset, myös korkeat hallitusvirkailijat, näkivät selvästi, että näitä vaatimattomia kristittyjä vastaan suunnattu ilkeämielinen kampanja oli täysin epäoikeudenmukainen. Angus MacInnis, joka oli parlamentin jäsen Vancouverista, sanoi alahuoneelle:
”Haluan sanoa täysin vilpittömästi, että Jehovan todistajien haastaminen oikeuteen ja heidän vainoamisensa Kanadan säädöksien suojelemiseksi laaditun lain perusteella on pysyväksi häpeäksi tälle maalle, oikeusministeriölle ja Kanadan kansalle.
”Minulla on kansioissani kirje, jossa kerrotaan välikohtauksesta, joka sattui Montrealissa pidetyssä uskonnollisessa tilaisuudessa, johon nämä ihmiset olivat kokoontuneet viettämään pyhää ehtoollista. Kymmenen ratsupoliisia pani siellä toimeen ratsian. . . .
”Otaksukaamme, että sellaista olisi tapahtunut, kun roomalaiskatolinen kirkko jokin aika sitten vietti juhlaa Ottawan kaduilla. Olisimme panneet [taivaat] raikumaan vastalauseista!
”Mikä tahansa oikeus, joka myönnetään maan jollekin uskonnolliselle järjestölle, on myönnettävä kaikille; muuten Kanadassa ei ole uskonnonvapautta. En tiedä, en voi ymmärtää, miksi Jehovan todistajia pitäisi jatkuvasti vainota.”
Toinenkin parlamentin jäsen, herra A. W. Neill Brittiläisestä Kolumbiasta, puhui Jehovan todistajista omaamansa henkilökohtaisen tuntemuksen perusteella:
”Tunnen heistä joitakuita, asun lähellä heitä, enkä ole koskaan havainnut heidän keskuudessaan lainkuuliaisuuden puuttumista, enkä tunne ketään muutakaan, jolla olisi esitettävänä Jehovan todistajia vastaan senkaltaista syytöstä. Heillä sattuu olemaan kummallisia uskonnollisia käsityksiä, joista en ole samaa mieltä, mutta se ei tee heistä vahingollisia tai kumouksellisia. . . .
”Siinä huomattavassa määrin kuin minulla on tietoa näistä ihmisistä, voin sanoa, että heitä on edustamallani alueella jonkin verran ja että he ovat säädyllisiä, kunniallisia ihmisiä. Olivatpa heidän uskonnolliset käsityksensä mitkä tahansa, ne eivät kuulu tähän asiaan.”
Jehovan todistajien nujertamiseksi tehdyistä yrityksistä huolimatta he jatkoivat Jumalalta saamansa palvelustyön suorittamista. Koska heiltä oli riistetty raamatullinen kirjallisuus, he saarnasivat talosta taloon käyttäen Raamattua, josta he lukivat raamatunpaikkoja lohduttaakseen ihmisiä Jumalan uuden järjestyksen suurenmoisella toivolla. He pitivät jatkuvasti kokouksia, eivät kuitenkaan julkisissa kokouspaikoissa, vaan yksityiskodeissa.
Painostuksesta, pidätyksistä ja solvauksista huolimatta monet eri puolilla Kanadaa asuvat ajattelevaiset ihmiset kykenivät kuitenkin näkemään vastustuksen valheverhon läpi. He näkivät uskollisia kristittyjä, jotka seisoivat lujina Jumalan lakien puolella. Seurauksena oli, että Jehovan todistajien määrä kasvoi Kanadassa nopeammin kuin koskaan aikaisemmin!
Hallituksen komitea sanoo suorat sanat
Roomalaiskatolinen oikeusministeri Lapointe oli saanut kiellon voimaan mitä mielivaltaisimmalla tavalla. Todistajille ei annettu ilmoitusta, heitä ei kutsuttu kuultaviksi eikä heille annettu tilaisuutta puolustautua.
Lapointe toimi syyttäjänä, tuomarina ja valamiehistönä. Vaikka parlamentin jäsenten muodostama komitea oli määrätty suosittelemaan muutoksia Kanadan säädösten puolustamiseksi laadittuun lakiin, Lapointe sivuutti komitean ja sai kiellon astumaan voimaan heinäkuun 4. päivänä 1940.
Mutta vuonna 1942 alahuoneen asettama komitea suoritti tutkimuksia tarkastaakseen, mitä Kanadan säädösten puolustamiseksi laaditun lain nojalla tehtiin. Heinäkuun 23. päivänä 1942, oikeudenmukaisen tutkimuksen jälkeen, komitea suositteli yksimielisesti kiellon poistamista. Seuraavassa on muutamia komitean jäsenten lausuntoja sellaisina, kuin he esittivät ne Kanadan alahuoneen virallisissa istunnoissa:
”Oikeusministeriö ei esittänyt komitealle mitään todisteita sen osoittamiseksi, että Jehovan todistajat olisi minään aikana pitänyt julistaa laittomaksi järjestöksi.”
”On Kanadan dominion häpeä, että ihmisiä haastetaan oikeuteen näiden ihmisparkojen tavoin uskonnollisten vakaumustensa tähden.”
Viivytys lisää suuttumusta
Yksimielinen suositus esitettiin Kanadan hallitukselle vuoden 1942 heinäkuussa. Mutta oikeusministeri jätti sen huomioon ottamatta!
Ministeriössä oli tosin tähän aikaan uusi oikeusministeri, Louis S. St. Laurent. Hän oli astunut virkaansa hieman aikaisemmin, joulukuussa 1941. Mutta St. Laurent oli myös Quebecin kaupungin roomalaiskatolilaisia. Hän kieltäytyi järkkymättä peruuttamasta kieltoa.
Komitean jäsenet, joiden suositukset jätettiin huomioon ottamatta, olivat raivoissaan. Heidän vastalauseensa olivat äänekkäät, kun asia tuli jälleen esiin alahuoneessa. Virallisissa asiakirjoissa on parlamentin jäsenen Angus MacInnisin seuraava lausunto:
”Tosiasiaksi jää yhä, että tälle komitealle ei ole esitetty mitään todisteita, jotka oikeuttaisivat julistamaan Jehovan todistajat laittomaksi järjestöksi. Käsitykseni mukaan on selvää, että pelkkä uskonnollinen ennakkoluulo pitää kieltoa voimassa.”
Parlamentin jäsen herra Victor Quelch Acadiasta lisäsi omina huomioinaan seuraavaa:
”Tämä panee ihmettelemään, mahtaako Jehovan todistajia vastaan suunnattu toimenpide johtua suuressa määrin heidän asenteestaan roomalaiskatolilaisiin, sen sijaan että se johtuisi heidän kumouksellisen tapaisesta asenteestaan. . . .
”Tämä kysymys esitetään kaikkialla tässä maassa. Sitä kysytään minulta Kanadan toisesta äärestä toiseen ääreen.”
Nämä lausunnot osuivat lähelle totuutta. Pian kasvoi oikea syytösten tulva. Sen mukaan Jehovan todistajia vainottiin roomalaiskatolisen kirkon vaatimuksesta.
Naamio oli putoamaisillaan. Mutta kirkolla ei ollut varaa sallia poliittisen vehkeilynsä tulla ilmi. Siksi oikeusministeri St. Laurentista tuntui, että hänen täytyi tehdä jotakin asian peittämiseksi. Niinpä 14. lokakuuta 1943, toisen maailmansodan jatkuessa kuumimmillaan, kielto kumottiin!
Tilanteen kääntyminen tällä tavalla päinvastaiseksi tuona kriittisenä aikana oli todella hämmästyttävää. Se oli oikeastaan todistus siitä, että todistajia vastaan suunnattujen toimenpiteiden myönnettiin olleen perusteettomia.
Mutta pimittikö kiellon kumoaminen sitä koskevan totuuden, mitä kulissien takana todellisuudessa tapahtui? Ei, niin ei käynyt.
Kanadan julkisuuteen saatetut yleiset asiakirjat paljastavat nyt, mitä todellisuudessa tapahtui. Mikä oli koko vainon todellinen syy?
TODELLINEN SYY PALJASTUU
Mikä oli sen vainon todellinen syy, jota Jehovan todistajat kokivat Kanadassa toisen maailmansodan aikana? Mitä kulissien takana oikeastaan tapahtui? Miksi molemmat oikeusministerit olivat saattaneet hallituksen niin kiusalliseen asemaan?
On hyvä muistaa, että molemmat oikeusministerit, Ernest Lapointe ja Louis St. Laurent, olivat Quebecin kaupungista kotoisin olevia roomalaiskatolilaisia. Tunnettu kanadalainen kirjailija Hugh MacLennan huomautti Quebecia hallitsevasta vallasta:
”Todellinen valta ei ollut lakiasäätävällä kokouksella, vaan katolisella kirkolla.”
Roomalaiskatolinen kardinaali Rodrigue Villeneuve oli mies, joka saattoi todellisuudessa määrätä politiikan. Kun Ernest Lapointesta tuli Kanadan oikeusministeri, asioista perillä olevat ymmärsivät, että hän oli ensisijaisesti katolisen kirkon edustaja.
Hallituksen asiakirjat paljastavat totuuden
Hallituksen vastikään julkistetut asiakirjat paljastavat totuuden. Ne osoittavat, että katoliset järjestöt pommittivat Lapointea jo ennen kuin sota alkoi ja vaativat häntä lakkauttamaan Jehovan todistajien toiminnan. Sodasta tuli tarkoituksenmukainen suojanaamio, jonka taakse oikeusministeri toivoi voivansa kätkeä roomalaiskatolisen kirkon juonittelut.
Juonittelun huippuna oli seuraava ranskankielinen kirje, joka lähetettiin kardinaalin palatsista Lapointen yksityissihteerille. Quebecin arkkihiippakunnan kansleri Paul Bernier oli kirjoittanut sen 27. kesäkuuta 1940, ja siinä sanottiin seuraavaa:
”Hyvä Herra!
”Hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali olisi iloinen, jos kiinnittäisitte oikeusministerin, arvoisan herra Ernest Lapointen, huomion oheiseen quebeciläiseen pääkirjoitukseen, joka koskee Vartiotornin eli Jehovan todistajien julkaisuja.
”Tietyt kirjat ja kirjaset, joita on jälleen äskettäin lähetetty postitse, ja erityisesti aikakauslehti Lohdutus ovat mitä turmelevinta ja tuhoisinta maan hengelliselle lujuudelle.
”Kiitän teitä etukäteen, hyvä herra, tälle kirjeelle osoittamastanne ystävällisestä huomiosta ja olen
Vilpittömästi Teidän
Paul Bernier, kansleri”
”Pääkirjoitus”, jonka kardinaalin toimisto oli liittänyt mukaan kirjeeseen, oli sanomalehdestä L’Action Catholique. Tämä lehti oli Quebecin pappisvallan virallinen puhetorvi. Pääkirjoituksessa mainittiin:
”Nykyisin puhutaan paljon sabotaasista.
”Niitä, jotka voisivat räjäyttää rakenteilla olevia laivoja, räjähdysainetehtaita ym. ym., pidetään syystä huolellisesti silmällä. Mutta on olemassa vielä vaarallisempia sabotoijia; he ovat ihmisiä, jotka valmentavat mieliä ja sydämiä kumoukselliseen toimintaan kylvämällä vallankumouksellisia ajatuksia ja nostattamalla kapinallisia tunteita.
”Näistä kansan vihollisista ulkokultaisimpia ja vahingollisimpia ovat Jehovan todistajat ja heidän kätyrinsä.
”Mihin aikaan tahansa päivästä, seurakunnassa toisensa jälkeen maaseudulla ja kaupungeissa tämä vaarallinen lahko levittää turmiollisia kirjasiaan . . .
”Olipa miten tahansa, me sanomme epäröimättä, että viranomaisten tulisi tehdä enemmän suojellakseen kansaa tässä suhteessa.”
Pääkirjoitus ja kirje, jonka yhteydessä se lähetettiin Lapointen yksityissihteerille, olivat todellisuudessa kardinaalilta tullut vaatimus, että Lapointen oli julistettava Jehovan todistajat laittomaksi järjestöksi. Lapointe tiesi, että hänen valtansa riippui kardinaalista. Sen tähden hän toimi nopeasti kirjeen toivomusten mukaisesti.
Nopea vastaus
Tämän salamyhkäisen vehkeilynäytelmän seuraava kohokohta on kirje, joka lähetettiin kardinaalin palatsiin viikkoa myöhemmin, 4. heinäkuuta 1940. Oikeusministeri Lapointen yksityissihteeri oli kirjoittanut sen, ja se oli osoitettu kanslerille, Paul Bernierille. Siinä sanottiin:
”Herra Kansleri!
”Saatuani 27. kesäkuuta päivätyn kirjeenne ryhdyin täyttämään hänen korkea-arvoisuutensa kardinaalin toivomusta ministerin huomion kiinnittämiseksi ystävälliseen huomautukseenne samoin kuin L’Action Catholique -lehden julkaisemaan pääkirjoitukseen, joka koski Vartiotornia, Jehovan todistajia ja Lohdutus-lehteä.
”Herra Lapointe salli minun antaa teille puhelimitse luottamuksellisen tiedon siitä, että kyseinen Jehovan todistajain järjestö on tästä päivästä lähtien julistettu laittomaksi, ja pyysi, että hänen korkea-arvoisuudelleen kardinaalille ilmoitettaisiin tästä.
”Tämä kirje vahvistaa sen, minkä juuri kerroin teille puhelimitse.
”Luotan siihen, että hänen korkea-arvoisuudelleen kardinaalille annetaan asianmukainen tieto Jehovan todistajia koskevasta ministeriön määräyksestä.
”Pyydän Teitä, herra kansleri, vastaanottamaan kiitoksenilmaukseni ja mitä lämpimimmät terveiseni.”
Kirjeen oli allekirjoittanut Lapointen yksityissihteeri. Jehovan todistajia koskeva kielto oli saatettu voimaan vain seitsemän vuorokauden kuluttua siitä, kun kardinaali oli esittänyt pyyntönsä!
Totuus on nyt siis paljastunut hallituksen omien yleisten asiakirjojen avulla. Jehovan todistajia koskeva kielto järjestettiin suoraan Quebecin kaupungin roomalaiskatolisen kardinaalin palatsista.
Minkä häpeällisen maineen papisto onkaan hankkinut itselleen tässä asiassa! Oli uskonnollisten vihollisten keksimiä vääriä syytöksiä, salaisia asiakirjoja, kätkettyä vaikutusvallan käyttöä; ei annettu tilaisuutta vastata syytöksiin ja saatettiin voimaan mielivaltaisia säädöksiä, joiden tarkoituksena oli hävittää vapaus palvoa Jumalaa. Nämä olivat Kanadan roomalaiskatolisen pappisvallan nykyaikana käyttämän pahamaineisen inkvisition inhottavia ja ilkeitä menetelmiä, joilla se yritti vahingoittaa viattomia ihmisiä, jotka uskalsivat julistaa Jumalan sanan totuuksia!
Mitä tästä voidaan oppia?
Kaikki edellä kerrottu tieto, joka on nyt paljastunut Kanadan omista arkistoista, osoittaa, miten täysin viattomia ihmisiä voidaan vainota. Mikään hallitus, joka tietää perusvelvollisuudekseen oikeuden noudattamisen, ei haluaisi olla vastuussa sellaisesta lain varjolla tapahtuvasta väärinteosta. Epäoikeudenmukaisuus vähemmistöä kohtaan saattaa lain ja vallanpitäjät huonoon maineeseen.
Parlamenttiin kuuluvien, yhteistä hyvää ajattelevien miesten ansioksi on luettava se, että he tajusivat tehdyn virheen ja tutkivat, miten viranomaisten valtaa oli väärinkäytetty. Niiden luja asenne, jotka puhuivat oikeuden puolesta, ansaitsee kiitoksen. Valitettavasti he toimivat liian myöhään, jotta monia kiellosta koituneita häpeällisiä epäoikeudenmukaisuuksia olisi voitu estää tapahtumasta.
Nämä tapahtumat osoittavat, että uskontojen keskinäisen paremmuuden arvioiminen ei ole ihmishallituksen tehtävä. Uskoa ei voida säätää lailla. Viranhaltijoiden tulisikin siksi toimia maltillisesti, kun heitä painostetaan puuttumaan palvontavapauteen. Heidän pitäisi omaksua syvämietteisen tuomari Holmesin asenne. Hän sanoi: ”Aatteen totuudellisuuden paras koetin on siinä, pystyykö se selviytymään kilpailusta toisten kanssa.”
Yhtä viisaan neuvon antoi paljon aikaisemmin tuomari Gamaliel, joka kuunteli Jeesuksen Kristuksen apostoleita vastaan esitettyjä syytteitä. Gamaliel sanoi oikeusistuimen muille jäsenille:
”Pysykää erillänne näistä miehistä ja antakaa heidän olla; sillä jos tämä hanke eli tämä teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukeaa; mutta jos se on Jumalasta, niin te ette voi heitä kukistaa. Varokaa, ettei teitä ehkä havaittaisi sotiviksi itse Jumalaa vastaan.” – Apt. 5:38, 39.
Juuri niin tapahtui Kanadassa. Kirkon johtajat taistelivat Jumalan määräämää työtä vastaan ja niin ollen Jumalaa vastaan. Kaikki, jotka taistelevat Jumalaa vastaan, häviävät varmasti. Tästä on todisteena se, että Kanadan kirkot ja erityisesti roomalaiskatolinen kirkko rappeutuvat nopeasti. Valtavat määrät pappeja, nunnia, pappisseminaarilaisia ja tavallisia ihmisiä lähtee kirkosta. Kirkon johtajat itkevät ja parkuvat jatkuvasti kirkkokuntien rappeutumista. He ilmaisevat syvän huolestuneisuutensa sen johdosta, että kirkot ja papisto saattavat ennen pitkää kadota kokonaan.
Monet kanadalaiset ovat nyt seuraavan kysymyksen edessä: Aikovatko he jatkuvasti kannattaa näitä uskontoja ja siten tukea niiden rikoksia, joita ne ovat suorittaneet vapautta vastaan ja niitä vastaan, jotka pyrkivät tekemään Jumalan tahdon? Hyvin monet ihmiset haluavat olla syyllistymättä sellaiseen.
Jehovan todistajain työ kukoistaa Kanadassa nykyään paremmin kuin koskaan! Heidän kokouksissaan ei ole koskaan aikaisemmin käynyt näin paljon ihmisiä. Mistä se johtuu? Siitä, että he ovat tulleet tunnetuiksi ihmisinä, jotka todella tutkivat ja opettavat sitä, mitä on Raamatussa, ja soveltavat vilpittömästi sen periaatteita elämäänsä.