Millaista on olla sairaanhoitaja
Kerrottu Herätkää!-lehden toimituskunnan jäsenelle
SYNNYIN Jamaikassa Länsi-Intiassa ja aloitin siellä sairaanhoitajan urani 1940-luvun lopulla ollessani vielä teini-ikäinen. Olen toiminut sairaanhoitajana 24 vuoden ajan, sekä Jamaikassa että Yhdysvalloissa.
Olen hoitanut tuhansia potilaita, joilla on ollut käytännöllisesti katsoen jokainen kuviteltavissa oleva sairaus tai vaiva. Olen työskennellyt leikkaussalissa, pitänyt huolta silpoutuneista ja ruhjoutuneista onnettomuuksien uhreista, lohduttanut kuolevia ja suorittanut kymmeniä muita sairaanhoitajan tehtäviä. Olen monta kertaa kokenut sitä murhetta ja pettymystä samoin kuin haltioitumista ja iloa, joka kuuluu osana sairaanhoitoon.
Minulta on usein kysytty: ”Miksi valitsit tämän ammatin? Minä en voisi koskaan olla sairaanhoitaja.” Tai saattaa kuulla sanottavan: ”Sairaanhoitajaksi täytyy syntyä.” Mutta onko niin?
Vaikea työ
Hyväksi sairaanhoitajaksi tuleminen, kuten muihinkin ammatteihin valmistuminen, vaatii melkoisesti koulutusta ja harjoitusta. Vaaditaan myös rohkeutta ja todellista lähimmäisten auttamisen halua. Hyvä terveys on myös tärkeä, koska joutuu alttiiksi tartuntataudeille. Mutta hyvältä sairaanhoitajalta riittää erityisesti myötätuntoa potilaille, ja hän antautuu täyttämään heidän tarpeitaan.
On kuitenkin paljon helpompi sanoa kuin tehdä niin. Sillä sairaanhoitaja saattaa päivästä päivään ja viikosta viikkoon huolehtia kärsivistä tai kuolevistakin ihmisistä. Se voi kovettaa hänet, tehdä hänet välinpitämättömäksi potilaitten tarpeita kohtaan. Mutta niin ei tarvitse käydä. On sairaanhoitajia, joihin heidän potilaittensa ahdinko vaikuttaa syvästi.
Voin esimerkiksi muistaa nuoren potilaan, joka minulla oli muutama vuosi sitten Carson Peck Memorial Hospital -sairaalassa Brooklynissa New Yorkissa. Hän oli herttainen ihminen, vain noin 36-vuotias. Noin kolme vuotta aikaisemmin häneltä oli poistettu rinta, jossa oli syöpäkasvain, ja nyt hänelle suoritettiin toinen syöpäleikkaus. Kun häntä katsoi, ei olisi koskaan uskonut, että hän oli sairas. Mutta hänen elimistönsä oli syövän läpitunkema.
Tunsin todella myötätuntoa häntä kohtaan, sillä hänellä oli niin voimakas elämänhalu. En usko hänen koskaan myöntäneen, että hän kuolisi. Hän eli kuitenkin vain noin viisi viikkoa toisen leikkauksensa jälkeen. Oli sääliä herättävää nähdä hänen aviomiehensä ja äitinsä tulevan katsomaan häntä, sillä he tiesivät hänen tilansa. Minuun todella koskee nähdessäni potilaan hitaasti kuolevan ja nähdessäni omaisten syvän surun.
Erityisen surullista on, kun potilaat uskovat jäävänsä eloon ja suunnittelevat jotakin tulevaisuuteen liittyvää, mutta tietää kaikkien todisteiden osoittavan, että he kuolevat. Silloin yritän kätkeä tunteeni – toisinaan on pakko. Joskus minun täytyy kerrassaan lähteä pois huoneesta.
Sellaiset tapaukset eivät ole vain murheellisia, vaan jotkut ovat myös pettymystä tuottavia. Muistan erään potilaan, noin 50-vuotiaan miehen, St. John’s Episcopal Hospital -sairaalasta Brooklynista. Kaksi viikkoa aikaisemmin hänellä oli ollut ankara sydänkohtaus. Mutta nyt hän voi todella hienosti. Hän oli niin oivallinen mies: hän ei koskaan valittanut ja oli aina yhteistoiminnallinen. Jokainen siinä kerroksessa oleva piti hänestä.
Ajoin tuona aamuna hänen partansa, pesin hänet, ja hän istui vuoteessaan ja söi. Hän näytti niin hyvinvoivalta. Lääkäri tuli, tutki hänet ja sanoi hänelle, että hän toipui hienosti. Mutta sitten yhtäkkiä potilas kutsui minua. Menin heti hänen luokseen ja kysyin: ”Mikä hätänä?” Hän kykeni kuiskaamaan vain: ”Neiti B–.” Sitten hän kaatui tajuttomana vuoteeseen.
Kaikki tämä tapahtui varoituksetta. Muutamassa sekunnissa ryhdyttiin antamaan happea hänen saamisekseen virkoamaan. Mutta se oli hyödytöntä; hän oli kuollut. Olin ponnistellut niin kovin hoitaessani häntä ja olin varma, että hän toipuisi. Tunsin todella menetyksen. Ja heti sen jälkeen hänen vaimonsa tuli sisään, ja minun täytyi yrittää lohduttaa häntä. Sellaista voi sairaanhoito olla; se ei ole aina helppoa.
Tyydytystä ja iloja
Mutta toisaalta sairaanhoito voi antaa tosi tyydytystä: se tarjoaa tilaisuuden auttaa ihmisiä, lohduttaa heitä hieman. Miksi tähän ammattiin ryhdytään? Siihen pitäisi ryhtyä ihmisten auttamiseksi, heidän saamisekseen tuntemaan olonsa hieman lohdullisemmaksi, kun he sairastavat tai ovat kuolemaisillaan. Niin minä olen aina ajatellut.
Sairaanhoitajan ura suo myös todellisen jännityksen ja ilon hetkiä, varsinkin kun potilas pelastuu melkein varmasta kuolemasta. Voin muistaa tapauksen, joka sattui pian sen jälkeen, kun olin alkanut hoitaa sairaita Jamaikassa. Työskentelin Montego Bayn sairaalassa, kun eräs sikäläinen räätäli loukkaantui vakavasti. Ovi oli ilmeisesti läimähtänyt kiinni ja työntänyt syvälle hänen rintaansa pitkän ompeluneulan, jota hän oli pitänyt paitaansa pistettynä.
Hän haukkoi henkeä sairaalaan tuotaessa. Röntgenkuvat otettiin nopeasti. Ne paljastivat, että neulan kärki itse asiassa kosketti hänen sydäntään, mutta ei lävistänyt sitä. Leikkaus aloitettiin välittömästi. Lääkäri teki viillon sydämen kohdalle, ja saatoin todella nähdä paljastetun sydämen. Neula poistettiin, ja mies jäi henkiin! Oli todella jännittävää olla mukana leikkausryhmässä, joka pelasti hänen henkensä. Sen jälkeen minulla on ollut sama ilo lukuisia kertoja.
Erään toisen kerran työskentelin saman sairaalan leikkaussalissa. Kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa oli ollut matkalla kouluun, kun kuorma-auto oli töytäissyt heitä ja pusertanut heidät maavallia vasten. Toisen pojan rintakehä halkesi, niin että hänen sydämensä ja keuhkonsa paljastuivat; toisen lapsen sääri vahingoittui pahoin.
Odotin leikkaussalissa, kun heidät tuotiin ambulanssissa. Heti poikien saavuttua aloin leikata heidän vaatteitaan pois haavojen päältä. Oli pelottavaa nähdä toisen pojan paljastuneen sydämen sykkivän! En käsittänyt, miten hän voisi jäädä eloon. Mutta lääkärit aloittivat nopeasti tuntikausia kestäneen leikkauksen. He puhdistivat rintaontelon, ompelivat sisäiset repeämät, sulloivat onteloon antibiootteja ja sulkivat valtavan haavan. Hoidin tuota poikaa kuukausimääriä. Ja hän toipui täydellisesti!
Potilaitten kiitollisuus
On varmasti rohkaisevaa, kun potilaat, jotka sairaanhoitaja on hoitanut terveiksi, sanovat: ”Te pelastitte henkeni. Kiitoksia paljon!” Vuosien kuluessa monet ovat sanoneet minulle niin. Sen ansiosta sairaanhoito vaikeuksistaan huolimatta tuntuu tekemisen arvoiselta työltä.
Monet entiset potilaat pitävät yhä yhteyttä minuun. Esimerkiksi eräs juutalaisnainen ei koskaan unohda kirjoittaa minulle ollessaan lomalla. Hän oli todella vaikea potilas. Kahden viikon aikana hänellä oli 18 hoitajaa! Kukaan ei jaksanut olla hänen kanssaan, paitsi minä. Mielestäni hoitaja voi olla potilaita kohtaan luja mutta ystävällinen, ja nämä tavallisesti osoittavat vastakaikua.
Osoitan todellakin myötätuntoa potilaitani kohtaan. Sen tähden pidän vuodepotilaiden hoitamisesta; voin ponnistella enemmän saadakseni ihmiset tuntemaan, että eläminen on tosiaan elämisen arvoista. Tietenkään kaikki eivät ilmaise kiitollisuutta, mutta tiedän, että ihmiset arvostavat huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä etenkin silloin, kun he ovat sairaita.
Äitini kertoi minulle kerran, että kun hän matkusti linja-autossa Jamaikassa, hän kuuli kahden naisen keskustelevan sairaanhoitajasta. He kertoivat, miten huomaavainen tämä oli ollut heitä kohtaan heidän ollessaan sairaalassa ja mitä tämä oli tehnyt heidän hyväkseen. Ja sitten toinen heistä mainitsi hoitajan nimen – minun nimeni. Äitini oli niin hämmästynyt, että hän kääntyi ympäri ja sanoi: ”Sehän on minun tyttäreni!”
Kun päätin tulla sairaanhoitajaksi
Tapa, jolla kiinnostuin sairaanhoidosta, oli varsin epätavallinen. Ollessani lomalla Montego Bayssa menin erään ystäväni kanssa sairaalaan katsomaan tyttöä, joka oli toipumassa umpilisäkkeen poistosta. Se oli kaunis paikka, ja sieltä oli näköala lahdelle. Sanoin tytölle, että jos minä joskus joutuisin leikkaukseen, haluaisin tulla tähän sairaalaan ja saada saman vuoteen kuin hänellä oli.
No niin, tämä tapahtui sunnuntaina. Seuraavana lauantaina olinkin siellä kiireellisenä tapauksena. Sain saman vuoteen samasta huoneesta, ja sama lääkäri leikkasi minut samasta syystä, hän nimittäin poisti umpilisäkkeeni.
Maatessani siellä toipumassa mieleeni juolahti ensimmäisen kerran, että sairaanhoitajan ammatti olisi mielenkiintoinen. Ajattelin itsekseni: ”En varmastikaan tunne ruumistani, anatomiaani.” Halusin tietää enemmän siitä, miten elimistö toimii, ja niin päätin tulla sairaanhoitajaksi.
Sairaanhoitajan koulutus
Heti oppikoulusta päästyäni anoin sairaanhoitajakoulutusta. Koulutusta annettiin monessa valinnanvaraisessa paikassa, joten valitsin tuon kauniin Montego Bayssa sijaitsevan sairaalan, jonne minut hyväksyttiinkin.
Koulutuksemme sisälsi pääasiassa käytännön harjoittelua. Aloimme työskennellä sairaalaosastoilla heti saapumisemme ensimmäisestä viikosta lähtien. Meitä kutsuttiin sairaanhoitajaoppilaiksi. Jotta erottuisimme varsinaisista sairaanhoitajista, joiden kaikki vaatteet olivat valkoiset, meillä oli sininen työpuku, valkoinen esiliina ja mustat sukat.
Meidän oli oltava työssä sairaalassa kello 6 aamulla, ja me työskentelimme kello 18:aan asti – päivän kuluessa oli jonkin verran vapaa-aikaa. Iltaisin opiskelimme sairaanhoitoa. Mutta kahden tai kolmen tunnin luokkaopetusta lukuun ottamatta päivämme kuluivat varsinaisessa sairaanhoidossa.
Kokeneet sairaanhoitajat opettivat meille, miten potilaita kylvetetään, miten heille annetaan peräruiskeita ja muita ruiskeita, vaihdetaan sidoksia, mitataan verenpaine jne.; sitten me suoritimme nämä toimenpiteet itse heidän seuratessaan tarkkaavaisina. Me opimme jopa tekemään sellaista, mitä Yhdysvalloissa vain lääkärit saavat tehdä. Jos joku esimerkiksi sai haavan käteensä tai jalkaansa, me emme kutsuneet lääkäriä hoitamaan sitä, vaan ompelimme haavan kiinni itse. Lääkäriä tarvittiin vain, jos haava oli päässä tai jos se oli hyvin paha.
Nykyään kuitenkin joissakin paikoissa sairaanhoitajiksi koulutettavat tytöt oppivat sairaanhoitoa pääasiassa kirjoista; he oppivat teorian, mutta saavat usein hyvin vähän käytännön harjoitusta. Olen nähnyt joitakin loppututkinnon suorittaneita sairaanhoitajia, jotka eivät edes osanneet antaa ruisketta. Eräs sairaanhoitajaopistossa koulutettu hoitaja myönsi, että vaikka hän pystyi luettelemaan ulkoa kahdeksan erilaisen peräruiskeen yksityiskohdat, hän ei ollut koskaan todellisuudessa antanut yhtäkään!
Koettelemuksia ja painetta
On suuri ero lukea sairaanhoitoa kirjasta ja toteuttaa sitä käytännössä. En koskaan unohda tapausta, jolloin sairaanhoitaja koulutukseni toisella viikolla käski minua panemaan paikoilleen juuri kuolleen naisen tekohampaat. Uskoin, että minä kuolisin. Aloin itkeä. Mutta hoitaja pani minut tekemään sen.
Oli myös kauhistavaa katsella ensimmäistä ruumiinavaustamme. Voimme kaikki seuraavana yönä pahoin. En voinut syödä enkä nukkua. Kuva siitä, miten lääkäri näytti noita sisäelimiä, jotta me tunnistaisimme ne, oli aivan liian elävänä mielessäni! Mutta olin halunnut saada anatomian tuntemusta, ja minun täytyy sanoa, että sain sitä.
Toiseksi koulutusvuodekseni minut siirrettiin pääkaupungin Kingstonin kunnalliseen yleissairaalaan. Työskentelin siellä trooppisia tauteja sairastavien potilaiden osastolla ja hoidin etupäässä lavantautipotilaita. Koulutuksemme kolmas ja viimeinen vuosi kului nopeasti. Nyt se, tunnustettaisiinko meidät ammattitaitoisiksi sairaanhoitajiksi, riippui siitä, läpäisisimmekö loppututkinnon. Eräässä kokeessa meidän täytyi istua lääkäriryhmän edessä ja vastata kaikkiin kysymyksiin, joita he saattoivat esittää. Käytännön kokeena minun oli lisäksi määritettävä virtsan sokeripitoisuus lääkärien tarkkaillessa. Olin niin hermostunut, että käteni vapisivat, mutta läpäisin kokeen. Olin nyt ammattitaitoinen, laillistettu sairaanhoitaja.
Valmennus kätilöksi
Ennen kuin kuitenkaan ryhdyin työhön laillistettuna sairaanhoitajana, kävin kuuden kuukauden kätilökurssin Kingstonin Victoria Jubilee Hospital -sairaalassa. Meidän täytyi avustaa ainakin 40 synnytyksessä ja läpäistä tiukka tutkinto, ennen kuin saimme laillistetun kätilön pätevyyden.
En koskaan unohda ensimmäistä synnytystä, jossa avustin. Se oli kauheaa! Uskoin avustavani vilkkaiden kaksosten synnyttämisessä, mutta ne olivat hyvin laihoja. Ne tulivat käsiini – kuolleina. Pelästyin kuollakseni!
Valmennuksemme aikana meitä opetettiin käsittelemään kaikenlaisia epätavallisia synnytyksiä. Sen sijaan että lapsi tulisi ulos pää edellä, kuten tavallista, se tulee toisinaan esiin jalat, käsi tai jokin toinen kohta edellä. Opimme, miten tällaisissa asennoissa tarjoutuvia lapsia autetaan ulos, ja olen sittemmin avustanut monessa sellaisessa synnytyksessä ilman lisävaikeuksia. Napanuora saattaa myös joskus kietoutua lapsen kaulan ympärille, ja meille opetettiin, mitä siinä tilanteessa tulee tehdä.
Meitä opetettiin erityisesti ohjailemaan lasta synnytyksessä, niin että äidin elimistö ei repeydy synnytyksen aikana. Monilla lääkäreillä on yleisenä tapana tehdä viilto äidin välilihaan, ottaa pois lapsi ja ommella haava. He tekevät tämän ns. välilihaleikkauksen eli episiotomian, koska se on helpompi tapa. Mutta harjaantunut kätilö pystyy lähes jokaisessa tapauksessa auttamaan lapsen ulos ilman tätä ulostuloaukon suurentamiseksi tehtävää leikkausta. Niissä sadoissa synnytyksissä, joissa olen avustanut, ovat välilihaleikkaukset, jotka minun on tarvinnut tehdä, laskettavissa yhden käden sormilla.
Olin sairaanhoitajana Jamaikassa useita vuosia: toimin kätilönä, koulutin sairaanhoitajaoppilaita ja tein muuta sairaalatyötä. Sitten vuonna 1958 tulin New Yorkiin.
Varovaisuuden ja huolellisuuden puute
Hoidin vuodepotilaita Brooklynin sairaaloissa, kunnes kolme vuotta sitten aloin työskennellä klinikalla. Kuka tahansa voi tietenkin tehdä erehdyksen, mutta olen toisinaan kauhistunut sitä varovaisuuden ja huolellisuuden puutetta, jota on ilmennyt sekä lääkäreissä että sairaanhoitajissa. Tiedän useita tapauksia, joissa leikkauspotilaisiin on jäänyt instrumentteja tai pyyhkeitä.
Viisi tai kuusi vuotta sitten hoidin esimerkiksi erästä potilasta Brooklynissa. Palattuaan kotiin sairaalasta vatsaleikkauksen jälkeen hän valitti ankaria kipuja. Hänen aviomiehensä vihastui häneen ja sanoi, että hän oli aivan kunnossa, mutta hän valitti edelleen. Niinpä hänet tuotiin takaisin sairaalaan ja röntgenkuvattiin. Hänen sisällään oli lääkärin pihdit!
Jotkut lääkärit vaikuttavat minusta todella huolimattomilta tai välinpitämättömiltä. Heidän edellytetään esimerkiksi suorittavan potilaalle ennen leikkausta joukon kokeita, kuten EKG:n ottamisen sydämen tutkimiseksi, röntgentutkimuksen ym. Mutta tiedän tapauksia, joissa he ovat jättäneet ne tekemättä, ja seuraukset ovat olleet vakavat.
Eräs potilas, jota hoidin sairaalassa Brooklynissa, oli kaatunut, niin että hänen kyynärpäänsä oli murtunut. Siinä kaikki. Hänet vietiin leikkaussaliin murtuman korjaamiseksi. Kun potilas oli nukutettu, hänen sydämensä toiminta pysähtyi, ja lääkäreitten oli heti paikalla tehtävä avoin sydänleikkaus. Potilas kuoli useiden päivien kuluttua tulematta koskaan tajuihinsa. Mutta jos kokeet olisi suoritettu, lääkärit olisivat tienneet hänen sydämensä tilan ja olisivat voineet ryhtyä varotoimenpiteisiin.
Tällaista sattuu useammin kuin uskoisikaan. Tiedän sen, koska olen nähnyt sellaista tapahtuvan, ja saman ovat todenneet ystäväni, jotka työskentelevät sairaaloissa täällä New Yorkissa. On surullista sanoa, että monet sairaanhoitajat ja lääkärit eivät nykyään vaikuta olevan kiinnostuneita potilaan hyvinvoinnista. Sen sijaan he ovat kiinnostuneita pääasiassa rahasta, jonka voivat ansaita, palkastaan.
Päästäessäni sairaanhoitajia työvuoroltaan minun on täytynyt sangen usein kiinnittää heidän huomionsa tilaan, johon he ovat jättäneet potilaan. Potilaan olo oli epämiellyttävä; hoitaja ei ollut vaihtanut hänen vuodevaatteitaan, nostanut häntä saamaan hieman liikuntaa, pessyt häntä jne. He olivat vain pyyhkineet hänen kasvonsa kostealla kankaalla. Sairaanhoito ei ole vain sitä!
Olen viime aikoina alkanut voida pahoin nähdessäni hoitajien huolimattomuuden, joka – olen siitä vakuuttunut – on johtanut sellaisten potilaitten kuolemaan, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä eloon. Olen havainnut, miten potilaat, joilla on jokin vaiva, soittamistaan soittavat kelloa, mutta hoitajat vain istuvat pöytänsä ääressä eivätkä vastaa. He tuntuvat olevan kiinnostuneita vain tupakoimisestaan ja henkilökohtaisesta mukavuudestaan.
Tiedän, että tämä ei tietenkään pidä paikkaansa kaikista sairaaloista. Kaikki sairaanhoitajat ja lääkärit eivät ole tällaisia. Mielestäni useimmat eivät itse asiassa ole. Mutta ilmeisenä suuntauksena on selvästi oma etu potilaan edun sijasta, ja olen kuullut myös toisten lääkärien ja hoitajien ilmaisevan tätä koskevan pelkonsa.
Abortti ja verensiirto
Uskon että syntymättömien lasten joukkotappaminen New Yorkin sairaaloissa on vain yksi esimerkki nykyisestä rappeutumisesta. Se, mitä tapahtuu, on niin inhottavaa, että joidenkin kaupungin sairaaloiden on vaikeata saada hoitajia aborttiklinikoilleen.
New Yorkin äskettäin säädetty aborttilaki sallii abortin teon raskauden 24. viikkoon saakka, missä iässä sikiö voidaan helposti tunnistaa ihmiseksi, jolla on selvästi erottuvat osat. Jotkut poistetut sikiöt ovat jopa jääneet eloon! Hoitajien on kuitenkin käsketty antaa toisten sikiöiden kuolla. Eräs laillistettu sairaanhoitaja kirjoitti tästä asiasta hyvin kiinnostavasti eräässä sairaanhoitajien julkaisussa. Hän sanoi:
”Vaikka jätämme moraaliset näkökohdat huomiotta, syntymätöntä lasta pidetään nykyään lain mukaan henkilönä: sille annetaan perimisoikeus, sen hyväksi nostetaan oikeusjuttu syntymää edeltäneiden vaurioiden korvaamiseksi . . . Niinpä naisella ei ole oikeutta tappaa syntymätöntä lastaan, enempää kuin hänellä on oikeutta mukiloida, pahoinpidellä tai tappaa häntä syntymän jälkeen.” – American Journal of Nursing, joulukuu 1970.
Klinikalle, jossa työskentelen, tulee viikoittain kymmeniä tyttöjä saamaan abortin. Joillekuille on tehty kaksi aborttia vain muutaman kuukauden sisällä! Uskon, että lääkärit ovat pääasiallisia syyllisiä, sillä he voisivat kieltäytyä suorittamasta aborttia näille tytöille. Mutta kyseessä on kukoistava liiketoimi, ja uskon lääkärien olevan kiinnostuneita pääasiassa rahasta. Henkilökohtaisesti en halua olla missään tekemisissä aborttien kanssa, en edes niihin liittyvien paperien käsittelyssä. Omatuntoni ei salli sitä.
Asenteeni on sama verensiirtoihin nähden. Olen nähnyt potilaitten sairastuvan keltatautiin saamastaan verestä. Jotkut eivät toivu koskaan. Jotkut potilaat kuolevat verenkierron liikakuormituksen ja verensiirtojen muiden haittavaikutusten tähden. Niinpä sen sijaan että verensiirrot olisivat elämää pelastavia, tiedän niiden voivan olla kuolemaa tuottavia. Jotkut tuntemani lääkärit ovat alkaneet käyttää verta yhä vähemmän. Uskon todella, että ihmisen sekä hengellistä että ruumiillista terveyttä edistää se, että hän tottelee Jumalan käskyä ’karttaa verta’. – Apt. 15:28, 29.
Mitä sairaanhoito on auttanut minua ymmärtämään
Olen oppinut sairaanhoidosta paljon. Ensinnäkin se on auttanut minua käsittämään, miten ihmeellisesti ihmisruumis on suunniteltu. Se on todellakin Suuren Luojan kätten työtä. Kohta aloitettuani sairaanhoitajan urani tapahtui jotakin, joka sai minut todella ajattelemaan tätä.
Työskentelin eräänä yönä leikkaussalissa Jamaikassa, kun pelästyneet vanhemmat toivat pikku tyttärensä kiiruusti sairaalaan. Tämä oli nielaissut englantilaisen puolen pennyn rahan, joka juuttui hänen kurkunpäähänsä. Röntgenkuva paljasti, että kolikon ympärille muodostui limaa, ja koska kolikkoa ei voitu poistaa suun kautta, oli välitön leikkaus välttämätön. Mutta juuri kun olimme aloittamaisillamme, sähkövirta katkesi. Siksi lääkäri jatkoi tuota hyvin tarkkaa leikkausta minun pidellessäni taskulamppua.
Katsellessani en pystynyt muuta kuin ihmettelemään. Voin muistaa ajatelleeni tuolloin: ’Katsokaa noita sormia. Ne ovat niin taitavat! Eikö meidän todellakin pitäisi olla Jumalaa pelkääväisiä?’ Jumalan lääkärille antamien sormien ansiosta tuo pikkutyttö pelastui.
Mutta usein ei mikään, mitä lääkärit tai hoitajat voivat tehdä, voi estää potilasta kuolemasta. Olen monta kertaa tuntenut avuttomuutta, kun kuolema haluaa jälleen uuden uhrin. Ihmettelin usein: ’Miksi ihmisten täytyy kärsiä ja kuolla? Onko todella Jumalan tarkoitus, että ihmiset kuolevat tällä lailla?’
Olen niin onnellinen, että kysymykseni saivat minut etsimään vastausta ja että minua autettiin ymmärtämään Jumalan suurenmoinen tarkoitus perustaa uusi asiainjärjestelmä, jossa ”kuolemaa [ei] ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva”. (Ilm. 21:3, 4) Nimenomaan sairaanhoitajana odotan tuon lupauksen täyttymystä.