Mitä Vatikaanin piispainsynodi sai aikaan?
MIKÄ oli suunnilleen 210 piispan ja muiden katolisten arvohenkilöiden tarkoituksena, kun he olivat koolla Vatikaanissa 30.9.–5.11.1971. Tarkoituksena oli päästä sopimukseen sen suhteen, mitä tietoja annettaisiin paavi Paavalille hänen ’laumansa’ tilasta ja siitä, mitä voitaisiin tehdä sen suhteen. Aiheet, joista hän halusi neuvoja, olivat ”papinvirka” ja ”maailman oikeudenmukaisuus ja rauha”.
Synodin, Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen tuotteen, perustana oli ”kollegiaalisuuden” periaate. Toisin sanoen roomalaiskatolisen kirkon piispojen ei enää pitänyt olla vain paavin edustajia vaan heidän piti osallistua vallankäyttöön hänen kanssaan.
Näyttää siltä, etteivät piispat saaneet paljonkaan aikaan siinä suhteessa harkitessaan ensimmäistä aihetta, papinvirkaa, sillä he eivät kertoneet paavi Paavalille mitään uutta. Toisaalta he vahvistivat uudelleen hänen kantansa selibaatista ja toisaalta he suhtautuivat vielä kielteisemmin kuin paavi itse naimisissa olevien miesten vihkimiseen papeiksi erikoisolosuhteissa. Eräs katolinen viikkolehti sanoikin: ”Synodi ryhtyi nurinkuriseen tehtävään opettaa paaville opillisia periaatteita, joita hän ei ollut koskaan ilmaissut vähääkään epäilevänsä.” – Commonweal, 26.11.1971.
Tämä seuraus on helposti selitettävissä. Paavi Paavali valitsi aiheen ja sen sanamuodon. Hän vaikutti suuresti synodin jäsenistöön. Hänen määräämänsä henkilöt myös vaikuttivat neuvottelujen tapaan. Lisäksi hän varoitti vakavasti piispoja synodin avajaisissa siitä, etteivät antaisi ulkopuolisen painostuksen vaikuttaa itseensä. Eräs katolinen toimittaja sanoikin, että ”hän kuvaili piispat kuin heitä ympäröisi lauma juonittelijoita, jotka yrittävät ajaa piispat ratkaisuihin, joiden yhdenmukaisuus uskon kanssa on epäiltävää, jotka halveksivat perinnettä ja joita tahraa maallistuminen”.
Niinpä eräässä amerikkalaisen aikakauslehden pilapiirroksessa kuvattiin paavi ojentamassa avustajalle paperiliuskaa sanoen: ”Tässä on päätökset, jotka synodi on tekevä.” Ja kuten eräs jesuiittahuomioitsija sanoikin, vallitseva asenne oli: ”Älkää keinuttako venettä; ennen kaikkea, älkää keinuttako sitä julkisesti.” Paavin lausunto synodin päättyessä, kun hän voimakkaasti vahvisti uudelleen roomalaiskatolisten pappien selibaatin, näyttää vahvistavan näitä johtopäätöksiä.
”Maailman oikeudenmukaisuus ja rauha”
Piispojen käymä keskustelu tästä toisesta synodin käsittelemästä teemasta koski useita piirteitä. Jotkut piispat vaativat, että roomalaiskatolisen kirkon tulisi osoittaa omilla teoillaan vilpittömyytensä oikeudenmukaisuudesta puhuessaan. Englannin arkkipiispa kardinaali Heenan oli yksi näistä. Hän vaati, että ”kirkot sekä munkki- ja nunnaluostarit harkitsisivat, mitä kalleuksia ne voisivat myydä”, ja että tulot käytettäisiin köyhien auttamiseen. Hän jatkoi: ”Kaikella kunnioituksella ehdotan, että Rooma itse ottaisi johdon. . . . On varmasti tuhansia maljoja, ehtoollisleipäastioita ja muita pyhiä esineitä, joita harvoin käytetään.”
Filippiiniläinen piispa sanoi: ”Sen, joka puhuu oikeudenmukaisuudesta, täytyy ensin olla oikeudenmukainen.” Hänen mielestään se, että kirkko hankkii suuria rikkauksia, ”aiheuttaa kirkon samastamisen rikkaisiin ja voimakkaisiin ja vähentää sen uskottavuutta, kun se puhuu suoraan epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja oikeudenmukaisuuden edistämisen puolesta”. Kanadan valtuuskunta meni jopa niin pitkälle, että kehotti ”Vatikaania, kansallisia kokouksia, hiippakuntia, uskonnollisia veljeskuntia ja niihin liittyviä laitoksia hoitamaan julkisesti raha-asioitaan”.
Vatikaania itseään arvosteltiin kolmessa kohdin. Ensiksi siksi, että se pyrki keräämään rikkauksia sen sijaan että hoitaisi omaisuuttaan ”köyhien perintönä”. Toiseksi siksi, että se maksoi liian vähän palkkaa työntekijöilleen ja piti heitä huonoissa työskentelyoloissa. Ja kolmanneksi Vatikaania syytettiin jäsentensä äänen vaientamisesta ja niiden tuomitsemisesta ilman riittävää oikeudenkäyntiä, joita se epäilee huonosta käytöksestä. ”Lääkäri, paranna itsesi”, ajatteli eräs valtuutettu.
Erään jesuiittahuomioitsijan mukaan joukko puhuvista prelaateista sai hermokohtauksen, kun jotkut heidän kuulijoistaan kehottivat heitä lopettamaan ylimalkaisen puhumisen epäoikeudenmukaisista sosiaalioloista ja todella nimeämään syylliset hallitukset. Samalla kun joukko piispoja halusi kirkon puuttuvan enemmän sosiaalisiin kysymyksiin, oli sellaisia, jotka vastustivat tällaista menettelyä ja sanoivat, että Kristus ei aikonut ”saada aikaan vain inhimillistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta vähäosaisempien keskuudessa ikään kuin hän olisi ollut vallankumouksellinen vallinneiden yhteiskuntaolojen mullistamisessa”.
Ukrainalainen valtuuskunta syytti Vatikaania politiikan harjoittamisesta kommunistien kanssa ukrainalaisten uskonnon erikoistoimitusten kustannuksella. Afrikan valtuutetut puhuivat suoraan sekä poliittista että kirkollista kolonialismia ja mustan rodun halveksuntaa vastaan. Angolan ja Mosambikin valtuutetut yrittivät kovasti esittää portugalilaisen hallituksensa menettelytavat suotuisassa valossa, kun taas toiset halusivat arvostella niitä voimakkaasti. Ja eräs piispa Chilestä kertoman mukaan ”sai vanhojen päät pyörälle”, kun hän esitti ajatuksen, että kristillisyys voisi merkitä sosialismia.
Vielä eräs piispa varoitti: ”Joskus ihmiset, jotka elävät lähellä kauhua ja kärsimystä, sanovat, että on parasta olla puuttumatta heidän asioihinsa ulkopuolelta. Meidän kaikkien täytyy myös muistaa, että kun kirkko katselee tilannetta kaukaa, sen on helppo tuomita mutta usein vaikea löytää ratkaisu.” Näiden ja muiden keskustelujen jälkeen, joissa käsiteltiin oikeudenmukaisuutta naisille, ekologiaa, syntyvyyden säännöstelyä ja niin edelleen, synodi hajaantui valmistamatta lopullista julistusta aiheesta ”Maailman oikeudenmukaisuus ja rauha”.
Selostaessaan tätä keskustelua eräs amerikkalainen viikkolehti sanoi: ”’Oikeudenmukaisuus maailmassa’ koostui suurimmalta osalta latteista ylimalkaisuuksista, jotka koskivat sellaisia aiheita kuin taloustiedettä ja ekologiaa, ja se lähetettiin paaville julkaisematta sitä yleisölle. Se esitti vastalauseen sille, että ’epäoikeudenmukaisuuksilta on riistetty ääni’, mutta jätti mainitsematta nimenomaisia tilanteita, esimerkiksi Brasiliassa ja Etelä-Afrikassa vallitsevat tilanteet.” – Time, 15.11.1971.
Lyhyesti sanottuna tässäkin synodi jälleen oli erittäin varovainen, ettei se olisi esittänyt mitään, mikä olisi hämmentänyt paavia.
Mitä mieltä piispat olivat
Mitä mieltä yksityiset piispat olivat tavasta, jolla asioita hoidettiin synodissa? Kun eräässä tilaisuudessa piispoille annettiin lausunto, jonka piti olla tarkistettu, mutta jossa oli kuitenkin jätetty huomioon ottamatta sadat ehdotetut parannukset, afrikkalainen piispa Ndayen huudahti: ”En matkustanut tuhansia kilometrejä kotoa tanssimaan tarantellaa. Missä ovat parannukset?”
Jesuiittojen viikkolehden American mukaan ”maailmalla yleensä ja niillä meistä, jotka yrittivät seurata tarkemmin synodin toimintaa, oli samanlaiset tunteet kuin piispa Ndayenillä”. Sama viikkolehti sanoi myöhemmässä numerossa: ”Rooman synodi päättyi ennen kaikkea valtuutetuille itselleen oppituntina menettelytapojen kaaoksesta ja itse synodin suhteen koetusta pettymyksestä.”
Malesian englantilaissyntyinen piispa valitti: ”Täällä olevat piispat eivät luota lainkaan toisiinsa. Ja jollei ole luottamusta, asian voi aivan yhtä hyvin jättää sikseen.” Ja belgialainen kardinaali Suenens kertoi reporttereille, että synodin menettelytavat olivat ”sekä ikävystyttäviä että tehottomia. . . . Papit, ainakin ne, jotka tunnen Belgiassa, odottivat jotakin muuta. . . . En todella tiedä, mitä kertoa heille. . . . Nyt paavi Paavali voi sanoa, että laajan väittelyn jälkeen koko kirkko, joka oli edusteilla synodissa, hyväksyy hänen kantansa selibaattikurin säilyttämisestä sellaisena kuin se on ollut olemassa vuosisatoja.”
Mitä saatiin aikaan?
Siitä, mitä synodi sai aikaan, katolinen maallikkolehti Commonweal kirjoitti pääkirjoituksessaan: ”Kolmas synodi on päättynyt äärimmäiseen sekaannukseen ja katkeraan pettymykseen. Piispat ovat lähteneet tyhjin käsin. . . . Viimeisenä päivänä heille sanottiin, ettei heidän odotettu puhuvan papeille tai maailmalle . . . vaan ainoastaan paaville hänen yksityisinä neuvonantajinaan. . . .”
Lehti jatkoi edelleen: ”Mitä vikaa synodissa oli? Lähes kaikkea, mitä siinä saattoi olla: keskustelutaidon täydellinen puuttuminen ja naurettava menettelytapajärjestys, kaksi liian laajaa keskustelunaihetta käytettävissä olevan ajan huomioon ottaen, mutta ennen kaikkea piispat itse, jotka oli valittu kaikenlaisten muiden ominaisuuksien perusteella paitsi siksi, että he olisivat olleet kansansa luonnollisia johtajia.” – 26.11.1971.
Tästä kolmannesta synodista Newsweek-lehden uskonnollisten asiain toimittaja Kenneth L. Woodward kirjoitti: ”Kolmas piispojen maailmansynodi hoiperteli päätökseen Vatikaanissa viime viikolla valtuutettujen ollessa yhtä hämmentyneitä lopussa kuin he olivat alussa. . . . [Se oli] synodi, joka ei jostakin syystä onnistunut tekemään juuri mitään oikein. Kun 211 piispaa, patriarkkaa ja uskonnollisten veljeskuntien johtajaa saapui Roomaan syyskuun lopulla, niin he havaitsivat, että Vatikaanin virkailijoiden valmistamat muistiot eivät olleet aivan samat asiakirjat, jotka he olivat saaneet aikaisemmin tuona vuonna. . . .
”Useimmat synodin isistä yrittivät uutterasti olla kertomatta paavi Paavali VI:lle sitä, mitä hän ilmeisesti ei halunnut kuulla. Koska paavi oli jo ilmaissut, ettei hän hyväksy pappien valinnanvaraista selibaattia, niin tämä vaihtoehto hylättiin tyystin ilman vakavaa pohdintaa. . . . Kun synodi otti käsiteltäväksi paavin ensisijaisen henkilökohtaisen huolen aiheen, maailman oikeudenmukaisuuden ja rauhan, niin valtuutetut jälleen kertoivat hänelle olennaisesti sen, mitä hän halusi kuulla. Piispat, jotka eivät koskaan olleet uskaltaneet puhua suoraan kotona . . . löysivät äkkiä äänensä Roomassa. Mutta eräs valtuutettu myönsi, että piispan rohkeuden koe ’ei ole se, mitä me sanomme hallituksille, vaan se, mitä me teemme saadaksemme kirkkoon oikeudenmukaisuuden’.”
Samaan tapaan kirjoitti Mayo Mohs Time-lehdessä 15.11.1971: ”Ehkä todellinen kysymys tänä syksynä ei ole niinkään paljon se, mitä piispat ovat tai eivät ole tehneet, kuin se, välittävätkö maailman katolilaiset lainkaan vakavasti siitä, mitä he tekevät. Useimmat piispat voivat yhä kuunnella paavia, mutta yhä harvemmat papit kuuntelevat paavia tai piispojaan – ja monet maallikoista lakkaavat vähitellen kuuntelemasta ketään.”
Ja miksi on näin? Mohs jatkaa: ”Kirkon vakaumukset eivät niinkään paljon ole tulleet kyseenalaisiksi . . . kuin itse rakennelma. . . . Kristuksen mystinen ruumis [Rooman kirkko] näyttää kärsineen hermoromahduksen.”