Silmäys Martti Lutheriin
NOIN viisi vuotta tai kauemminkin on nyt luterilaisten ja katolisten teologien välillä ollut meneillään keskusteluja. Lopullinen päämäärä on ilmeisesti saada luterilaiset takaisin katoliseen kirkkoon. Vaikka jotkut yksityiset luterilaiset eivät ehkä pidä tästä ajatuksesta, niin toiset pitävät.
Itse asiassa Lutherkin luultavasti suhtautuisi sellaisiin yrityksiin hyväksyvästi, vaikka hän kävikin polemiikkia paavia vastaan. Hän oli harras munkki, jolla ei ollut lainkaan halua rikkoa välejään katolisen kirkon kanssa. Sen sijaan hän halusi nähdä sen toimeenpanevan uudistuksia, jotka oikaisisivat tapoja, joiden hän vilpittömästi uskoi olevan epäkristillisiä.
Chicagon luterilaisessa teologisessa koulussa toimivan tri Carl Braaten mukaan yhdistyminen katoliseen kirkkoon olisi sopusoinnussa Lutherin toiveiden kanssa. Hän sanoi: ”Uskonpuhdistus oli aina tarkoitettu väliaikaiseksi liikkeeksi.”
Luterilaisuuden perustaja
Kun Martti Luther alkoi väittää joitakin katolisen kirkon tapoja vääriksi, hänellä ei ollut mitään aikomusta perustaa luterilaista kirkkoa. Se oli kuitenkin luonnollisen kehityksen tulos, kun välienrikkoutuminen Rooman kanssa tuli sovittamattomaksi ja kun hän päätteli, että kirkkoa tulisi puhdistaa kaikkialla Saksassa missä vain suinkin mahdollista paavista ja keisarista huolimatta.
Lutherin viholliset käyttivät ensin nimeä ”luterilainen” Lutherin seuraajista. Vaikka se oli tarkoitettu loukkaavaksi nimitykseksi, nämä omaksuivat sen.
Tapa myydä anekirjoja johti siihen, että Lutherin välit katolisen kirkon kanssa rikkoutuivat. Kirkko väitti, että paavin myöntämät aneet voisivat lyhentää jonkun henkilön tai hänen sukulaisensa kiirastulessa oloaikaa. Jotkin jopa antoivat synnit anteeksi. Sellaisten aneiden myyminen oli Lutherin aikana yksi kirkon käyttämistä rahanhankkimiskeinoista.
Koska paavi Leo X tarvitsi kipeästi varoja saattaakseen loppuun Pietarinkirkon rakentamisen Roomassa, hän teki saksalaisen Brandenburgin arkkipiispan Albrektin kanssa sopimuksen, joka oli hyödyttävä rakennussuunnitelmaa. Hän otti vastaan Albrektilta 10000 tukaatin summan kiitokseksi Mainzin arkkihiippakunnasta. Jotta Albrekt olisi voinut maksaa summan takaisin Fuggerin pankkiiriliikkeelle, jolta hän lainasi sen, paavi myönsi hänelle etuoikeuden jakaa aneita alueillaan kahdeksan vuoden ajan. Puolet saadusta rahasta oli menevä paaville ja toinen puoli Fuggerin pankkiliikkeelle lainan takaisinmaksuksi.
Dominikaanimunkki Tetzelille uskottiin näiden aneiden myynti. Hän ja hänen kaupustelijatoverinsa esittivät liioiteltuja väitteitä myyntikampanjassaan. He saattoivat sanoa esimerkiksi: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.”
Sellaiset väitteet raivostuttivat Lutheria. Hän väitti, että aneiden myöntäminen ilman katumusta oli kristillisen opin vastaista. Hän esitti perusteluksi: ”Aneet ovat erittäin turmiollisia, koska ne saavat aikaan itsetyytyväisyyttä ja siten vaarantavat pelastuksen.” Eräässä saarnassaan vuonna 1516 hän sanoi: ”On julkeaa väittää, että paavi voi päästää sieluja vapaaksi kiirastulesta. Jos hän voi tehdä siten, niin hän on julma, koska hän ei vapauta niitä kaikkia.”
Lokakuun 31. päivänä 1517 Luther naulasi aneita koskevat 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen Saksassa. Hänen aikanaan oli sellainen tapa, kun julkaistiin haaste väittelyyn. Kukaan ei ottanut vastaan hänen haastettaan, eikä mitään keskustelua koskaan käyty tuosta aiheesta kirkon virkailijoiden kanssa.
Viides teesi sanoi: ”Paavi ei tahdo eikä voi antaa anteeksi mitään muita synnin rangaistuksia kuin niitä, joita hän oman harkintansa tai kirkollisten säädösten mukaan on määrännyt.” 21. teesissä mainittiin: ”Sen tähden erehtyvät kaikki ne aneen saarnaajat, jotka julistavat, että ihminen tulee paavin aneella kaikesta rangaistuksesta vapaaksi ja autuaaksi.”
Väittämällä täten vääräksi kirkon tavan myydä aneita Luther tahtomattaan lähti tielle, joka johti hänet eroon katolisesta kirkosta, ja iski kipinän, joka sytytti uskonpuhdistuksen. Jotkut, jotka lukivat hänen teesinsä, käänsivät ne latinasta saksaksi ja painoivat ne. Niistä tuli yleinen keskustelunaihe kaikkialla Saksassa.
Raamatun korostaminen
Mitä huolellisemmin Luther tutki Raamattua, sitä enemmän hän löysi siitä sellaista, mikä oli ristiriidassa katolisen kirkon kanssa. Esimerkiksi se Raamatun lausunto, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, teki häneen syvän vaikutuksen. (Room. 3:28) Hän ei voinut saada sitä sopimaan siihen kirkon opetukseen, että ihminen voi saada uskonnollista ansiota kunnioittamalla joitakin pyhäinjäännöksiä.
Kuuluisassa väittelyssään katolisen teologin Johann Eckin kanssa Luther esitti painokkaasti pitävänsä Raamattua opastavana auktoriteettina sanomalla: ”Yksinkertaista maallikkoa, joka on varustautunut Raamatulla, on uskottava enemmän kuin paavia tai kirkolliskokousta, jolla ei sitä ole.”
Kun hän havaitsi, ettei Raamatussa esiinny mitään mainintaa kiirastulesta, hän lakkasi kannattamasta tuota oppia. Mutta hän säilytti epäraamatullisen opin helvetistä kuolemattomien sielujen ikuisen kidutuksen paikkana. Sen sijaan, että Raamattu opettaisi ihmissielun olevan kuolematon, se sanoo selvästi, että sielu kuolee (Hes. 18:4), ja sen sijaan, että se sanoisi synnin palkan olevan ikuinen kidutus helvetissä, se sanoo, että ”synnin palkka on kuolema”. – Room. 6:23.
Heprealainen ja kreikkalainen sana šeol ja haades, jotka on joissakin raamatunkäännöksissä käännetty helvetiksi, merkitsevät ihmiskunnan yhteistä hautaa. Uskollinen Job esimerkiksi sanoo katolisen Douay-käännöksen mukaan: ”Kuka suo minulle tämän, että sinä suojelisit minua helvetissä ja piilottaisit minut, kunnes vihasi menisi ohitse ja määräisit minulle ajan, jolloin muistaisit minua?” (Job 14:13) Ilmeisesti Job ei puhu tulemisesta piilotetuksi kidutuksen paikkaan vaan hautaan ylösnousemukseen saakka. Eräät raamatunkäännökset käyttävätkin tässä sanaa ”hauta” ”helvetin” sijasta. Tästä raamatullisesta totuudesta huolimatta luterilaiset tänäkin päivänä pitävät kiinni katolisesta opista helvetissä tapahtuvasta ikuisesta kidutuksesta.
Kun Luther ilmestyi Saksan keisarin Kaarle V:n ja Wormsin valtiopäivien eteen, mikä oli vapaiden kaupunkien ruhtinaiden ja edustajien kokous, siellä ei esitetty mitään todistetta hänen näkemystensä osoittamiseksi epäraamatullisiksi. Siitä ei itse asiassa keskusteltu lainkaan, vaan häntä vain vaadittiin peruuttamaan sanansa. Vastauksessaan hän jälleen vetosi Raamattuun korkeimpana auktoriteettina sanomalla: ”Koska teidän majesteettinne ja teidän ylhäisyytenne pyytää suoraa vastausta, vastaan ilman sarvia ja hampaita. Ellei minua kumota Raamatun todistuksilla tai selvillä syillä – sillä minä en usko yksistään paaviin tai kirkolliskokouksiin, koska ne ovat puhuneet toisiaan vastaan – omatuntoni on sidottu Jumalan sanaan. Minä en voi enkä tahdo peruuttaa mitään, sillä ei ole oikein eikä vaaratonta toimia vastoin omaatuntoa.”
Pannaan julistaminen
Kesäkuun 16. päivänä 1520 paavi Leo X julkaisi bullan, joka tuomitsi Lutherin. Siinä lueteltiin Lutherin kirjoituksista 41 väitettä, jotka julistettiin vääriksi, vaarallisiksi tai kerettiläisiksi. Jollei hän peruuttanut sanojaan, maallisten viranomaisten piti ottaa hänet kiinni ja luovuttaa paaville. Sitten häntä olisi kohdeltu epäilemättä samalla tavalla kuin böömiläistä Jan Husia, joka poltettiin elävältä paalussa.
Mutta maalliset viranomaiset siellä, missä Luther asui, olivat suopeita hänelle ja kieltäytyivät ryhtymästä toimiin. Heidän oikeudentajuaan loukattiin törkeästi, koska Luther tuomittiin ilman hänelle suotua kuulustelua ja tilaisuutta puolustautua. Bulla todellisuudessa herätti julkista närkästystä paavin mielivaltaista toimenpidettä vastaan.
Roomassa ja joissakin muissa paikoissa poltettiin julkisesti Lutherin kirjoja. Kostoksi Wittenbergin yliopiston tiedekunta ja opiskelijakunta kerääntyi kaupungin Elster-nimisen portin ulkopuolelle ja poltti paavilliset lakikirjat, kanonisen oikeuden ja skolastisen teologian teokset. Luther lisäsi paavin pannabullan palavaan kasaan.
Kaste
Luther osoitti antavansa etusijan upotuskasteelle, koska juuri sitä vastaava kreikkalainen sana merkitsee. Hän sanoi: ”Soisin, että kastettavat upotettaisiin kokonaan veteen sanamuodon ja tämän salaperäisen toimituksen merkityksen mukaisesti.”
Mutta Luther sanoi myös, ettei upottaminen hänen mielestään ollut välttämätön. Siten hän osoitti, että hänen ajatteluunsa vaikutti katolinen pirskotustapa. Tämä epäilemättä on syynä siihen, miksi pirskottaminen on hyväksytty tapa nykyään luterilaisissa kirkoissa.
Kaste upottamalla eikä pirskottamalla on raamatullinen menettelytapa. Raamatussa ei ole mitään todisteita siitä, että keitään olisi apostolisina aikoina kastettu pirskottamalla. Raamattu sen sijaan osoittaa, että heidät upotettiin. – Matt. 3:13–16; Apt. 8:36, 38.
Ei riittävän pitkälle
Vaikka jotkin Lutherin näkemykset, jotka aiheuttivat hänen väliensä rikkoutumisen katolisen kirkon kanssa, saattoivat hänet enemmän sopusointuun Raamatun kanssa, niin hän ei mennyt riittävän pitkälle. Monet kirkon tavat ja uskomukset, joilla ei ole raamatullista tukea, siirrettiin luterilaiseen kirkkoon.
Esimerkiksi katolista kolminaisuusoppia saarnataan yhä luterilaisissa kirkoissa. Tämä oppi on suoranaisessa ristiriidassa Raamatun todistuksen kanssa ja nojautuu Raamatun vääristämiseen. Raamatussa ei missään kohdassa opeteta, että Jumala olisi kolmen yhdenvertaisen ja yhtä iankaikkisen persoonan kolminaisuus. Sen sijaan että Jeesus Kristus olisi yhdenvertainen Isänsä kanssa, me havaitsemme hänen puhuvan Isästään suurempana ja Jumalanaan. (Joh. 14:28; Matt. 27:46; Joh. 20:17) Jeesuksen taivaaseen paluun jälkeen hänen sanotaan olevan alamainen Isälleen ja hänen Isänsä olevan hänen päänsä. (1. Kor. 11:3; 15:28) Raamattu selvästi todistaa, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika sen sijaan että hän olisi Jumala, kuten kolminaisuusoppi väärin väittää.
Kolminaisuusoppi on vain yksi niistä monista piirteistä, jotka on siirretty katolisesta kirkosta luterilaiseen kirkkoon. Luterilainen papisto on jatkuvasti käyttänyt vanhoja messupukuja ja noudattanut vanhoja muotomenoja palvonnassa. Alttari kynttilöineen ja ristiinnaulitun kuva säilytettiin, vaikka niillä ei ole raamatullista tukea. Kynttilöiden ja ristin käyttö palvonnassa on todellisuudessa pakanallista alkuperää, kuten kardinaali Newman myöntää kirjassaan Essay on the Development of Christian Doctrine (Tutkielma kristinopin kehityksestä).
Luther ei tajunnut Raamatun opetuksista, että kristittyjen tulee suhtautua puolueettomasti maailman poliittisiin asioihin ja ettei heidän tule osallistua sodankäyntiin. Jeesus sanoi seuraajilleen, etteivät he olleet ”maailmasta”. (Joh. 15:19) Hän neuvoi heitä myös olemaan käyttämättä miekkaa, kun hän sanoi, että ”kaikki, jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat”. (Matt. 26:52) Lisäksi 2. Kor. 10:4:ssä sanotaan, että ”meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset”.
Huolimatta näistä ja muista näitä seikkoja koskevista raamatunkohdista sekä historiallisista muistiinmerkinnöistä, jotka osoittavat, etteivät varhaiskristityt osallistuneet aseelliseen sodankäyntiin, Luther ei paheksunut miekan käyttöä. Hän piti henkilöä, joka pidättyi sotapalveluksesta, kuolemantuomion ansainneena. Kun talonpojat kapinoivat, hän yllytti siviiliviranomaisia ”iskemään, tappamaan ja kuristamaan heitä”. Olisiko Jeesus Kristus yllyttänyt sellaiseen?
Ilmaisten samaa katolisen kirkon suvaitsematonta ja väkivaltaista henkeä Luther ja hänen seuraajansa hyväksyivät miekan käytön rauhallisia kasteenuudistajia vastaan, koska heidän uskonnolliset näkemyksensä erosivat Lutherin ja hänen seuraajiensa näkemyksistä. Lutherin läheinen toveri Melanchthon väitti, että kasteenuudistajien passiivinenkin menettely, kun he hylkäsivät hallituksen, valat, yksityisomaisuuden ja avioliiton toisuskoisten kanssa, oli kapinaa lietsovaa ja sen vuoksi kuolemalla rangaistavaa. Varmastikaan kristityt raamatunkirjoittajat eivät koskaan puhuneet sen puolesta, että kristityt tappaisivat ketään, joka hylkää uskonkappaleen.
Lutherin päivistä alkaen luterilainen kirkko on ollut läheisesti yhteydessä maailman poliittisten hallitusten kanssa. Kun nuo hallitukset ovat kietoutuneet sotaan, tämän kirkon jäsenet eivät ole empineet tarttua miekkaan tappaakseen niitä, jotka nämä vallat ovat luokitelleet poliittisiksi vihollisiksi, silloinkin kun se on merkinnyt toisten luterilaisten tappamista. Tämä oli erityisesti ilmeistä toisen maailmansodan aikana, kun Saksan luterilaiset natseja tukiessaan taistelivat muiden maiden toisia luterilaisia vastaan. Miten päinvastaista tämä onkaan kuin tosi kristillisyys ja Jeesuksen lausunto: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus”! (Joh. 13:35) Historia tekee selväksi, että Kristuksen seuraajat ensimmäisellä vuosisadalla pyrkivät rauhaan eivätkä käyttäneet miekkaa. – 1. Piet. 3:11.
Voidaan tuskin epäillä sitä, että Luther järkytti ankarasti katolista kirkkoa. Mutta luterilainen kirkko on todellisuudessa vain katolisen kirkon haarauma ja muistuttaa sitä monin tavoin. Vaikka tämä haarauma toimeenpani joitakin uudistuksia katolisiin opetuksiin, se ei ole osoittautunut sen kristillisen järjestön ennallistukseksi, joka oli olemassa ennen apostolien kuolemaa seurannutta suurta luopumusta. (Apt. 20:29, 30) Tämän vuoksi keskustelujen luterilaisen kirkon yhdistämisestä katoliseen kirkkoon ei tarvitse olla hämmästymisen aihe. Näiden kahden kirkon välillä on luonnollisia siteitä ja Lutherkin epäilemättä hyväksyisi niiden yhdistymisen.