Olin ateisti

MUISTAN yhä sen päivän 1940-luvun alussa, kun olin vain 5-vuotias. Keski-Ruotsissa sijaitsevan kotikaupunkini kaikki lapset ja heidän vanhempansa oli kutsuttu pyhäkoulujuhlille. Lapsia pyydettiin esittämään ohjelmassa jonkinlaista uskonnollista ajanvietettä. Koska osasin soittaa haitaria, niin soitin esiintymisvuorollani suositun valssin. Yleisöni ei ollut kovin innostunut. Myöhemmin minulle sanottiin, että oli synti soittaa sellaista musiikkia ja että minun piti hävetä.

Varhaislapsuudessani minulle sanottiin useasti, että oli synti tehdä sitä ja sitä, mutta kukaan ei kertonut minulle, miksi se oli synti. Siksi sokea Jumalan pelko pikemmin kuin rakkaus häneen alkoi täyttää sydämeni. Se sai minut karttamaan uskontoa, vaikka uskonnonopetuksella oli huomattava sija tavallisessa koulunkäynnissä. Ensimmäisinä kouluvuosinani opetetut niin kutsutut raamatulliset kertomukset olivat enemmänkin mielikuvituksellisten tarujen kaltaisia. Oli kiinnostavaa kuulla Jeesuksen ja hänen opetuslastensa suorittamista ihmeistä, mutta en ollut koskaan vakuuttunut, että nuo asiat todella olivat tapahtuneet.

Kun olin 14-vuotias, tuli rippikoulun aika. Silloin olin ensi kerran läheisessä kosketuksessa valtionkirkon pappiin. Ainoa muisto, joka minulla on hänestä, on, että hän oli ärtyisä, hermostunut ja ketjupolttaja. Valmistautuminen konfirmaatiota varten oli enemmänkin rutiiniasia kuin tilaisuus vahvistaa uskoa Jumalaan ja Raamattuun. Konfirmaatiopäivänä olin paljon innostuneempi sen vuoksi, että omistin uuden kameran ja että minulla oli uusi puku kuin siksi, että otin osaa Herran ehtoolliseen.

Usko Jumalaan kuolee täysin

Seuraavat vuodet oppikoulun lukioluokilla eivät vahvistaneet uskoani Jumalaan. Meille opetti uskontoa pappi, joka avoimesti tunnusti, ettei hän uskonut kaikkea Raamatusta, ei esimerkiksi luomiskertomusta. Hän sanoi ihmisten kirjoittaneen Raamatun ja että sitä sen vuoksi tulee lukea kriittisellä mielellä, ikään kuin mitä tahansa muuta kirjaa. Havaitsin biologian tunneilla opetetun kehitysteorian hyväksyttäväksi vaihtoehdoksi Raamatun luomiskertomukselle. Nykyajan historiaa opiskellessani sain tietää nimikristillisten kansojen yrityksistä tuhota toinen toisensa. Nämä seikat saivat minut kallistumaan ateismin kannalle.

Lisää uskoa tuhoavia kokemuksia oli tulossa. Päästyäni oppikoulusta minut kutsuttiin sotapalvelukseen. Kenttäpappi selitti, että sota oli välttämätön paha. Hän sanoi, että sotilas oli Jumalan palvelija, koska Jeesus sanoi, että ne, jotka miekkaan tarttuvat, miekkaan hukkuisivat, ja jonkun täytyy olla käyttämässä tuota toista miekkaa. Hän korosti, että sota oli Jumalan asettama keino tosi uskonnon toteuttamiseksi. Ajattelin, että ellei kristillisyys ole sen parempaa, niin voin tulla toimeen ilman sitä!

Niin tuosta pojasta, joka koki pettymyksen pyhäkoulussa, kasvoi nuori mies, joka oli täysin vakuuttunut, että uskonto on petosta ja että nykyinen tiede poistaa Jumalan tarpeellisuuden. Olin kokenut sellaista, mitä monet muutkin ovat kokeneet ja reaktioni oli suurin piirtein samanlainen kuin heidän. Kohotin etusormeni ja kysyin: ”Kuinka voisi olla olemassa kaikkivaltias, hyvää tekevä Jumala taivaassa, kun täällä maan päällä on niin paljon turmelusta ja pahuutta?” Minulla oli vain yksi vastaus tuohon kysymykseen: Ei ole mitään Jumalaa!

Avioliitto ja elämänkatsomus

Ateistinen katsantokanta löi luonnollisesti leimansa elintapaani. Menin naimisiin tytön kanssa, jolla oli suurin piirtein samanlainen asenne. Koska tie äidin kohdusta hautaan on niin lyhyt, me järkeilimme: ”Miksi emme yrittäisi saada elämästä irti kaikkea mahdollista niin kauan, kun vielä olemme nuoria ja tarmokkaita!”

Emme pitäneet avioliittoa kovinkaan vakavana asiana. Ajattelimme, että moraalin täytyy olla henkilökohtainen asia. Meillä molemmilla voisi olla hauskaa yhdessä, mutta myös erikseen, milloin niin halusimme. Ajattelimme olevamme todella vapaita. Koko elämänkatsomuksemme oli materialistinen ja ammattinikin oli materialistista laatua. Olin ATK-suunnittelijana Tukholmassa sijaitsevassa tietokonekeskuksessa. Me autoimme suuria yhtiöitä suunnittelemaan tulevaa taloudellista edistymistä.

Odottamaton vieras

Sitten eräänä kevätpäivänä vuonna 1963 joku soitti ovikelloamme. Avasin oven. Siististi pukeutunut nuori mies vaatimattomasti esitteli itsensä evankeliuminpalvelijaksi, Jehovan todistajaksi, joka käy ihmisten luona vahvistamassa uskoa Jumalaan. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Kiihkoilijaparka, olet tullut väärään paikkaan.” Mutta hänessä oli jotakin, joka sai minut olemaan sulkematta ovea. Hän ei näyttänyt kiihkoilijalta. Hän vaikutti niin normaalilta, niin luonnolliselta, niin rentoutuneelta. ”Olkoon menneeksi”, ajattelin, ”minä ainakin näytän tälle toveriparalle, että hän on väärinkäsityksen uhri.”

Niin pyysin hänet sisälle. Vaimoni kuunnellessa makuuhuoneesta aloin purkaa suuttumustani Jumalaa ja uskontoa kohtaan. ”Miten on mahdollista uskoa Jumalaan, kun tieteellinen tutkimus ja johdonmukainen järkeily eivät voi todistaa hänen olevan olemassa?” kysyin. Kerroin hänelle, että suurin osa uskosta, jota olin tavannut uskonnon piirissä, oli ollut epätoivoista uskoa, ulkokultaista uskoa tai uskoa vastoin parempaa ymmärrystä. Osoitin hänelle, että kristillisyys on varmasti epäonnistunut, sillä se ei ollut voinut lopettaa turmelusta, sotia ja väkivaltaa sen enempää kuin pakanuuskaan.

Jatkoin tuohon tapaan jonkin aikaa ja kun ajattelin hänen saaneen tarpeeksi pitääkseen minua ”toivottomana tapauksena” ja haluavan lähteä, hän vain nyökkäsi tyynesti. Hän sanoi minulle ymmärtävänsä hyvin mielipiteeni ja että nykyään monilla oli samanlainen näkemys. Se katkaisi todistelultani jossain määrin kärjen ja saatoin nähdä, ettei hän joutunut ensimmäistä kertaa tällaiseen keskusteluun. Niinpä annoin hänen puhua, koska olin osittain utelias ja osittain epäilevä.

Kristikunta ei ole sama kuin kristillisyys

Hän sanoi minulle, että ennen kuin voimme ratkaista asian, meidän olisi ymmärrettävä ero oikean ja väärän palvonnan välillä. Hän sanoi, että vaikka niin kutsuttu kristillisyys osoittautuisi vääräksi ja epäluotettavaksi, se ei merkitsisi sitä, ettei olisi olemassa oikeaa ja luotettavaa kristillisyyttä. ”Kristikunnan ja kristillisyyden välillä on suuri ero”, hän sanoi. ”Kristillisyyttä ei voida tuomita sen mukaan, mitä kristikunta sanoo tai tekee.”

Viitaten kristikunnan ja tosi kristillisyyden väliseen eroon hän huomautti: ”On totta, että kristikunta on sortanut ihmisiä, mutta kristillisyys ei ole; kristikunta on käynyt sotia, mutta kristillisyys ei ole; kristikunta on epäonnistunut moraalin luhistumisen estämisessä, mutta kristillisyys ei ole. Raamattu ei tue kristikuntaa. Se päinvastoin profeetallisesti tuomitsee kristikunnan.

”Ajatelkaahan vain, miten kristikunta on esittänyt väärin Isä meidän -rukouksen”, hän jatkoi. ”Se on rukoillut: ’Isä meidän, joka olet taivaissa’, mutta se ei ole noudattanut rotujen välistä veljeyttä. Se on rukoillut Jumalan nimen pyhittämistä, mutta se ei ole edes tunnustanut, että Jumalalla on nimi. Se on rukoillut Jumalan valtakunnan tuloa, mutta se on isänmaallisesti kannattanut omia valtakuntiaan. Se on rukoillut Jumalan tahdon tapahtumista maan päällä niin kuin taivaassa, mutta se on yrittänyt harjoittaa omaa maailmallista politiikkaansa. Se on rukoillut saadakseen jokapäiväisen leipänsä, mutta miten aulis se on ollut jakamaan ’leipänsä’ runsaudesta nälkää näkeville? Se on pyytänyt Jumalaa antamaan anteeksi sen velat ja synnit, mutta miten valmis se on ollut antamaan anteeksi ja unohtamaan omissa selkkauksissaan toisten kanssa?”

Huomasin tosiaan, ettei tuo nuori mies painanut asioita villaisella eikä sulkenut silmiään tosiasioilta eikä vääristellyt asioita, kuten useimmat muut uskonnolliset ihmiset, joiden kanssa olin keskustellut asiasta. Totta puhuen minun oli oltava samaa mieltä noista asioista, koska ne hyvin heijastivat omia kokemuksiani. Mutta en aikonut tulla uskovaiseksi noin helpolla. Pelkkä kristikunnan epäonnistuminen ei todistanut mitään Jumalan olemassaolosta. Siksi herätin kysymyksen: ”Miten nykyään elävän ihmisen on mahdollista uskoa Jumalaan, kun tieteellinen tutkimus ja johdonmukainen järkeily eivät voi todistaa hänen olevan olemassa?”

”Tuosta kysymyksestä haluaisin keskustella kanssanne ensi viikolla”, hän sanoi.

Hänen toinen käyntinsä

Olin melkein unohtanut koko asian, kun todistaja tuli uudestaan. Keskustelu alkoi vaimoni jälleen kuunnellessa makuuhuoneesta. Heti alussa julistin uskovani kehitykseen ja tunsin, että koko tieteellinen maailma oli takanani. Näytti kuitenkin siltä, että hän oli ajatellut asiaa melkoisesti, sillä hän sanoi, että oli tärkeää tehdä joitakin eroja tieteen ollessa kysymyksessä.

”On olemassa tiedettä, joka tarkkailee ja kuvailee luontoa koskevia tosiasioita. Sellainen tiede ei millään tavoin ole ristiriidassa sen kanssa, että uskoo Jumalaan luomakunnan suurena Alkuunpanijana. Toisaalta on olemassa niin kutsuttua tiedettä, joka tulkitsee ja yrittää selittää kaiken alkuperää olettamuksien ja teorioiden avulla. Sellainen tiede usein kieltää jumalallisen Alkuunpanijan olemassaolon. Tosi kristitty uskoo eksaktiin tieteeseen, joka tarkkailee ja kuvailee tosiasioita, mutta hän ei voi epäröimättä pitää olettamusta tai teoriaa itsestään selvänä, saati sitten antaa elämänkatsomuksensa muodostua yksistään sen pohjalle.

Minun oli myönnettävä, etten ollut pitänyt kehitysoppia vain teoriana, joka se tietysti on. Mutta silti minusta tuntui, että sen täytyy olla melko todennäköinen teoria, ja sanoin sen hänelle.

Sattuma vai luominen

Todistaja sai minut olemaan yhtä mieltä siitä, että jos sulkisimme pois mahdollisuuden, että luomakunnan takana on älykäs Alkuunpanija, meidän olisi luotettava sattumaan luomakunnan johtavana tekijänä. ”Miten todennäköinen sattuma on?” hän kysyi.

”Tuon ongelman ratkaisemiseksi on olemassa todennäköisyyslaskelma”, vastasin ja tunsin olevani enemmän omalla maaperälläni.

”Kyllä ja ottakaamme esimerkki sellaisesta laskelmasta”, hän sanoi. Hän otti esiin lehden salkustaan ja luki: ”Eräs toinen tiedemies laski, miten todennäköistä olisi, että yksi valkuaisainemolekyyli (yksi elämälle välttämättömistä molekyyleistä) olisi syntynyt itsestään. Kuten on mainittu kirjassa Ihmisen tulevaisuus hänen menneisyytensä valossa, tämän tapahtumiseen tarvittaisiin 10²⁴³ [1 jota seuraa 243 nollaa] miljardia vuotta! Koska tiedemiehet arvioivat maan iäksi muutama miljardi vuotta, tämän tapahtumiseen ei olisi ollut riittävästi aikaa!”

Hän piti tauon antaakseen asian painua hyvin mieleeni ja sitten hän luki edelleen: ”Sama tiedemies sanoo: ’Yhdestä molekyylistä ei ole apua. Tarvitaan satoja miljoonia täysin samanlaisia molekyylejä. . . . Jos elävän solun ilmaantumisen todennäköisyys voitaisiin lausua matemaattisesti, edellä mainitut luvut näyttäisivät mitättömiltä.’”

”Jos asia on noin”, sanoin, ”miten selitätte sen, että niin monet tiedemiehet uskovat kehitykseen?”

”Käytätte todella oikeaa sanaa, kun sanotte, että he uskovat siihen, koska he eivät voi todistaa sitä”, hän vastasi.

”Mutta heidän uskollaan täytyy olla parempi perustus kuin teidän uskollanne Jumalaan”, väitin vastaan.

”Kuvitelkaahan, että maailman taitavin tiedemies osaisi käsitellä molekyylejä kuin muurari tiiliä ja että hänellä olisi vain kasa valkuaisainemolekyylejä, joista hän voisi rakentaa”, hän sanoi. ”Uskotteko, että hän voisi rakentaa solun sadoista miljoonista sellaisista molekyyleistä? Voisiko hän saada sen elämään, kasvamaan, lisääntymään ja antamaan jälkeläisilleen omat ja vain omat luonteenpiirteensä? Te tiedätte, ettei hän voisi.

”Mutta ateistisen uskomuksen mukaan se, mitä ei edes taitavin ihmisäly voisi aikaansaada, tapahtui pelkästä sattumasta. Miten hyvällä perustuksella on sellainen usko? Ainoa johtopäätös on, että niillä, jotka uskovat siihen, täytyy olla suunnaton halu uskoa yhteen suuntaan ja kieltäytyä uskomasta toiseen suuntaan.”

Kun nuori todistaja lähti tuona iltana, en tiennyt, millaisen kannan omaksuisin tulevassa keskustelussa. Hän jätti minulle kuitenkin vuoden 1963 lokakuun 8. päivän Herätkää!-lehden, josta hän oli lainannut, ja päätin lukea sen nähdäkseni, mitä vajavaisuuksia siinä saattaisi olla. Sitä lukiessani minuun kuitenkin teki aina vain suuremman vaikutuksen aineiston johdonmukainen päättely, ja se todella sai minut ajattelemaan asioita uudelleen.

Ihminen – suurenmoisella tavalla tehty

Keskustelumme jatkuivat viikko toisensa jälkeen. Muistan vieläkin keskustelumme siitä, miten suurenmoisella tavalla ihminen on tehty. Oli todella selventävää tarkastella, miten elimistömme, joka koostuu miljardeista mitä ihmeellisimmällä tavalla muodostetuista elävistä soluista, on kaikilta osiltaan sopusointuisesti yhteistoiminnassa. Entä sitten sen kyky rakastaa, iloita, ajatella, havaita, muistaa, lisääntyä ja ilmaista sisimmät ajatuksensa ja tunteensa puhutun ja kirjoitetun sanan kautta, hymyt, kyyneleet, laulu ja musiikki sekä spontaaniset ja huolellisesti suunnitellut toiminnat!

Tämä keskustelu sai minut tajuamaan, miten suunnattoman suuri kuilu on tiedottoman elämän ja tietoisen elämän välillä puhumattakaan erosta valkuaisainemolekyylin ja ihmisen välillä. Se lopulta herätti minussa halun kiittää kaikesta siitä jotakuta, jotakuta korkeampaa kuin vain sitä, mitä voin nähdä ympärilläni.

Muutos elämäntavassa

Jonkin ajan kuluttua suostuin tutkimaan Raamattua todistajan kanssa. Se avasi uusia aloja, jotka todistivat Jumalan olemassaolosta. Raamatun historiallinen tarkkuus, sen sopusointu, sen ylevä tyyli, sen ennustusten ja ihmistä ja maata koskevien Jumalan tarkoitusten täyttymys – kaikki tämä teki minuun ajan kuluessa syvän vaikutuksen.

Vaimoni, joka niin usein oli kuunnellut salaa makuuhuoneessa, alkoi pian ottaa osaa tutkisteluun. Muutamien kuukausien kuluttua aloimme käydä Jehovan todistajien valtakunnansalissa pidettävissä kokouksissa. Tuli myös aika, jolloin olimme eräässä heidän konventissaan. Siellä tapasimme ryhmän kristittyjä, jotka muodostivat suuren perheen, ja siinä oli monia kansallisuuksia, kaikenikäisiä, eri ammatteja harjoittavia, erilaisen yhteiskunnallisen taustan omaavia, mutta se oli vapaa erimielisyyksistä ja vihamielisyydestä. Heidän yhteinen uskonsa ja toimintansa yhdistää heidät järjestöksi, jollaisesta olisimme tuskin osanneet uneksiakaan.

Aloimme löytää uutta merkitystä elämässä, ja sen arvo tuli meille suuremmaksi. Suurenmoinen tulevaisuus avautui eteemme. Vasta löytämämme usko teki meidät riippuvaisiksi Jumalasta itsemme sijasta. Tuosta riippuvaisuudesta tuli parannuskeino elämäämme, ja se on ollut tosi siunaukseksi. Se on auttanut meitä tulemaan henkisesti puhtaiksi ja sen vaikutuksesta myös ruumiillisesti puhtaiksi. Avioliittomme on lujittunut ja tullut tärkeämmäksi meille. Olemme alkaneet täysin luottaa toinen toiseemme ja tunnemme olevamme paremmin varustautuneita kasvattamaan pientä poikaamme. Koska olemme muuttaneet ajatustapamme ja omistaneet elämämme Jehova Jumalalle, tunnemme läheisyyttä Jumalaan todellisena Persoonana.

Tämä ei ole tunteellista ihannointia, joka rakentuu epätoivoiselle uskolle tai ulkokultaiselle uskolle tai uskolle vastoin parempaa ymmärrystä. Se on todellisuus, joka rakentuu tasapainoiselle, aidolle ja hyvin perustetulle uskolle Jumalaan. Siksi voin nyt sanoa: olin ateisti, mutta en enää koskaan tule olemaan. – Lähetetty.

[Tekstiruutu s. 5]

KRISTIKUNTA

□ on sortanut ihmisiä ja käynyt sotia.

□ ei ole onnistunut estämään omaa moraalista luhistumistaan.

□ ei ole noudattanut rotujen välistä veljeyttä.

□ on rukoillut Jumalan valtakunnan tuloa ja Hänen tahtonsa tapahtumista, mutta on kannattanut omaa maailmallista politiikkaansa.

☞ Todistaako tämä, että kristillisyys on epäonnistunut? Ei! Kristikunta ja kristillisyys eivät ole sama asia.

[Kuva s. 6]

Miten ”todennäköistä” on, että yksi valkuaisainemolekyyli olisi syntynyt sattumalta? Eräs tiedemies arvioi, että sen tapahtumiseen tarvittaisiin 10²⁴³ (1 jota seuraa 243 nollaa) miljardia vuotta. Maa ei ole ollut olemassa niin kauan