Kaislaveneellä yli Atlantin

Herätkää!-lehden Tanskan-kirjeenvaihtajalta

”PURJEHTIVA heinäsuova”, ”paperijoutsen”, ”kelluva linnunpesä”. Näillä nimillä muun muassa kutsuttiin omituista purtta, joka laskettiin vesille eräässä Marokon satamassa viime vuoden toukokuun 17. päivänä. Se ei muistuttanut lainkaan mitään meille tuttua merenkulkualusta. Kuitenkin sen kapteeni kansatieteilijä Thor Heyerdahl, joka oli noin 20 vuotta sitten Kon-Tiki-retkikunnan kuuluisa johtaja, aikoi lähteä sillä avomerelle. Itse asiassa hän suunnitteli Atlantin ylitystä Keski-Amerikkaan, 6000 kilometrin matkaa!

Aluksen alkukantaisuus sai monen kohottamaan kulmakarvojaan tieteellisissä piireissä. Se valmistettiin melkein pelkästään papyruskaisloista ja se muistutti faaraoiden aikaan Niilivirralla käytettyä muinaista alusta. Mutta miksi Heyerdahl valitsi tuollaisen oudon purren? Mitä hän halusi saada aikaan suunnitelmallaan?

Keski-Amerikan arvoitus

Hänen tavoitteenaan oli saada jotain selvennystä paljon kiisteltyyn kysymykseen siitä, onko muinaisten Välimeren maiden sivistyksen ja espanjalaisten 400–500 vuotta sitten Keski-Amerikasta löytämän sivistyksen välillä mitään yhteyttä. Asia on askarruttanut monien oppineiden mieltä.

Espanjalaiset valloittajat eli ”conquistadorit”, jotka ylittivät valtameren Kolumbuksen vanavedessä, eivät tavanneet vain alkukantaisia paimentolaisia. He tapasivat kyvykkäitä kirjureita, arkkitehtejä, taiteilijoita, astronomeja ja kirurgeja hyvin järjestetyissä kaupungeissa, joita hallitsivat aurinkoa palvovat pappiskuninkaat. Heillä oli täsmällisempi kalenteri kuin se, jota käytettiin Euroopassa. Heidän kirurginsa osasivat korjata luunmurtumia, he osasivat balsamoida kuolleet, he osasivat suorittaa aivoleikkauksia. Siellä oli kivillä päällystettyjä teitä, suunnattomia vesijohtoja ja mahtavia riippusiltoja. Siellä oli kauniisti veistettyjä muistomerkkejä, pyramideja ja muita suurenmoisia rakennelmia.

Nykyään on jäljellä vain rauniot tuosta kehittyneestä sivistyksestä. Euroopasta tulleet ahneet valloittajat hävittivät ja ryöstivät kaupungit ja orjuuttivat väestöstä ne, joita ei ollut surmattu siksi, että he olivat kieltäytyneet omaksumasta katolista uskontoa. Pappiskuninkaat ja heidän armeijansa käytännöllisesti katsoen antautuivat kouralliselle espanjalaisia sotilaita. Miksi? Heidän perimätietonsa mukaan valtameren toiselta puolelta tulleet ”valkoiset parrakkaat miehet” kerran toivat sivistyksen heille, ja nyt he luulivat, että tämä uusi valkoisten miesten joukko tuli myös ystävinä.

Oliko kysymys vain yhteensattumasta, kun Keski-Amerikan kansalla aivan muinaisten egyptiläisten tavoin oli pyramideja ja muumioita, he suorittivat aivoleikkauksia, palvoivat aurinkoa ja heillä oli pappiskuninkaita? Vai johtuiko se siitä, että intiaanien perimätieto perustui todellisuuteen ja että ”valkoiset parrakkaat miehet” olivat ajelehtineet valtameren yli Pohjois-Afrikan rannikolta Atlantin takaa tulevan merivirran mukana?

Thor Heyerdahl kirjoittaa: ”Aina 20. vuosisadalle asti pidettiin hyväksyttynä teoriana, että oli vain yksi sivistyksen kehto, joka ei ollut kaukana Raamatun maista, mistä sivistys levisi mannerten ja valtamerten yli maailman kaikkiin osiin.” Raamatun 1. Mooseksen kirjan kertomus sanoo, että vedenpaisumuksen jälkeiset ensimmäiset yhdyskunnat perustettiin Mesopotamiaan, joka on Tigris- ja Eufratvirtojen välinen alue, ja että sieltä ihmiskunta hajaantui yli ”kaiken maan”. – 1. Moos. 10:8–12; 11:8.

Tiedemiesten arvosteluja

Arvostelunhaluiset antropologit hyökkäsivät pian tätä näkemystä vastaan. Heidän mielestään Raamattu oli ”liian vanha”, jotta sillä olisi mitään tieteellistä arvoa mennyttä historiaa tutkittaessa. Kehitysteorian vaikutuksesta he ajattelivat, että Keski-Amerikan sivistys oli kehittynyt itsenäisesti. He väittivät, että kaikenlaisten ihmisten välinen läheinen fyysinen ja henkinen sukulaisuus panisi heidät toimimaan samalla tavalla samoissa olosuhteissa. He uskoivat, että Kolumbus oli ensimmäinen, joka saapui Amerikkaan, lukuun ottamatta alkukantaisia siirtolaisia, jotka ylittivät Beringinsalmen Siperiasta. Siten he kehittelivät käsityksen, jota alettiin pitää ”kiistattomana tieteellisenä tosiasiana”.

Muutamia vuosikymmeniä kului ja tämä ”tieteellinen tosiasia” alkoi säröillä. Toiset tiedemiehet hankkivat todisteita, jotka osoittivat, että Atlantin valtameri ylitettiin kauan ennen Kolumbuksen aikaa. Esimerkiksi Newfoundlandissa oli viikinkiasutusta. Niinpä eilispäivän ”luotettava tieteellinen tosiasia” paljastuu tänään olettamuksien rakennelmaksi, jolla ei ole riittävää perustusta.

Tieteen asiantuntijat väittivät myös, että matkaa valtameren yli ei voitu tehdä papyruskaisloista valmistetulla veneellä, jollaista egyptiläiset muinoin käyttivät. Egyptologit olivat sitä mieltä, että noita kaisla-aluksia voitiin käyttää vain joella liikuttaessa ja etteivät ne kestäisi valtameren liikkeen aiheuttamaa rasitusta ja painetta. Väitettiin myös, että papyrus vettyisi merivedessä ja alkaisi lahota vajaassa kahdessa viikossa.

Kaikki tuo tieteellinen arvostelu ei kuitenkaan vaikuttanut Thor Heyerdahliin. Hän uskoi, että sellaiset nykyaikaiset teoriat voitaisiin todistaa vääriksi. Hänellä oli todella syytä olla luottamatta tieteellisiin ”asiantuntijoihin”.

”Asiantuntijat” voivat olla väärässä

Ennen kuin hän purjehti Etelä-Amerikasta Polynesiaan kuuluisalla balsalautalla, Kon-Tikillä, vuonna 1947, kaikki ”asiantuntijat” olivat sitä mieltä, että Amerikan muinaiskulttuurit eivät kuljettaneet vaikutteita Tyynenmeren saarille balsalautoillaan eivätkä kaislaveneillään. Vuonna 1943 J. E. Weckler kirjoitti, ettei keillään Amerikan intiaaneilla ollut merikelpoisia aluksia, joilla olisi voinut tehdä matkan Polynesiaan. Polynesiaa tutkineen sir Peter Buckin kaksi vuotta myöhemmin kirjoittamasta oppikirjasta voitiin lukea sama näkemys. Ja näyttää siltä, että tämä kirjailija sai tiedot virkaveljeltään tri Kenneth P. Emoryltä, Havaijin Bishop-museon intendentiltä.

Vuonna 1942 Emory oli hylännyt sellaisen ajatuksen, että muinaiset amerikkalaiset olisivat olleet missään yhteydessä Polynesiaan. Miksi? Koska eräs virkaveli oli kertonut hänelle, että balsalautta vettyy pian. Hän oli vuorostaan hankkinut tietonsa erään eteläamerikkalaisen spesialistin kirjoittamasta tutkielmasta, jossa sanottiin, että balsapuu menettää täysin kellumiskykynsä muutamien viikkojen kuluttua.

Spesialisti sai tietonsa erään englantilaisen matkamuistelmista, kun tämä noin sata vuotta sitten oli nähnyt balsalautan Etelä-Amerikan rannikon ulkopuolella. Matkaajan laivan kapteeni kertoi hänelle, että muutamien viikkojen kuluessa balsapuu ’menetti paljon kellumiskyvystään’. Ei tiedetä, mistä kapteeni sai tietonsa. Hänen sanoihinsa uskottiin ja Heyerdahl sanoo, että kun ”lukemattomat opettajat kertoivat edelleen sen, mitä he tiesivät, mainitsematta edes tietolähteitään, opista tuli selviö”.

Kuitenkin Heyerdahl purjehti 8000 kilometriä balsalautalla ja ”tieteelliseksi tosiasiaksi” nimitetty olettamus paljastettiin siksi, mikä se oli. Oli syytä uskoa, että tiedemiehet olivat kaikki hakoteillä myös papyrusaluksen suhteen. Vaikka nämä Egyptin ”tuntijat” väittivät, ettei kaislavene pysyisi pinnalla kahta viikkoa kauempaa, kävi ilmi, ettei kukaan heistä ollut koskaan nähnytkään papyrusvenettä todellisuudessa.

Merikelpoisia kaisla-aluksia

Amerikan intiaanit käyttivät kaisloista valmistettuja aluksia Tyynenmeren rannikolla Kaliforniasta Chileen silloin, kun espanjalaiset saapuivat. Sellaisia veneitä käytettiin myös useilla Meksikon järvillä. Samantyyppiset veneet olivat yleisiä ”Irakista Etiopiaan, halki koko Pohjois- ja Keski-Afrikan aina Tšadiin, Nigeriin ja Marokkoon saakka ja jopa Sardiniassa”. – Hjemmet, 2.12.1969, s. 7.

Kun espanjalaiset tulivat Perun rannikolle, he näkivät monia veneitä, jotka oli tehty kimppuihin sidotuista ohuista kaisloista ja joiden keula ja perä olivat tyylikkään kaarevia jonkin verran muinaisten viikinkilaivojen tyyliin. Joihinkin mahtui jopa 24-hengen miehistö, ja ne selviytyivät helposti inkojen valtakunnan rannikon tyrskyissä.

Heyerdahl kirjoittaa: ”Inkoja edeltäneeltä ajalta peräisin olevissa perulaisissa maljakoissa on usein kuvia kaksikerroksisista kaislaveneistä, joissa on paljon matkustajia ja lastia. Titicaca-järven ympäristössä rakennetaan yhä niin suuria kaislaveneitä, että niissä voi kuljettaa karjaa jopa myrskysäällä. Vuoristointiaanien kanssa tekemilläni tutkimusretkillä minuun teki suuren vaikutuksen veneiden merikelpoisuus ja niiden kantokyky.” Jopa kaukana Tyynessämeressä sijaitsevalta Pääsiäissaarelta on löydetty kivisiin muistomerkkeihin hakattuja kuvia kaislaveneistä, joissa on mastot ja purjeet.

Kaikki eivät ole samaa mieltä siitä, että kaislaveneitä rakennettiin ainoastaan jokiliikennettä varten Välimeren alueella ja kauempana idässä. Kirja The Story of the First Ships (Kertomus ensimmäisistä laivoista) sanoo: ”Puisia laivoja oli muinaisessa Egyptissä vasta sen jälkeen kun faaraot alkoivat saada puuta. Yritteliäät merimiehet purjehtivat pitkin Välimerta papyruskaisloista tehdyillä veneillä, jotka oli päällystetty maapihkalla.” Ja roomalainen kirjailija Plinius vanhempi kertoo Gangesin ja Ceylonin välisistä merimatkoista, jotka tavallisesti kestivät noin 20 päivää ”papyruslaivoilla, joiden takilat olivat peräisin Niililtä”.

Oli ilmeistä, että papyrusalukset olivat merikelpoisia ja voivat kestää melkoisesti tuulen ja aaltojen heittelyä. Heyerdahl uskoi, että jos tuollainen alus saattoi kellua yli kaksi viikkoa Atlantin aalloilla, niin kokeilu osoittaisi myös mahdolliseksi sen, että Välimeren merimiehet olivat päässeet vaikuttamaan Amerikan kulttuurin kehitykseen kauan ennen kuin Kolumbus saapui sinne.

Kaislaveneen rakentaminen

Kuvia egyptiläisistä aluksista tutkittiin museoissa ympäri maailmaa. Ruotsalainen tri Björn Landström, joka on egyptiläisten laivojen piirustusten erikoistuntija, meni Kairoon jäljentämään faaraoiden kaislaveneistä tehtyjä kuvia. Näiden mallien mukaan rakennettiin vene.

Aineet hankittiin Etiopiasta. Kaiken kaikkiaan noin 11 tonnia 3–5 metrin pituisia kuivattuja papyruskaisloja kuljetettiin vuorten yli rakennuspaikalle Egyptin autiomaassa sijaitsevien pyramidien taakse. Kilometreittäin köyttä käytettiin papyruksen sitomiseksi kimppuihin ja niiden muotoilemiseksi oikean mallisiksi.

Kun se oli valmis, se oli noin 15 metriä pitkä ja noin 5 metriä leveä. Pohjan paksuus oli 1,5 metriä. Keskellä laivaa oli rottinkimaja, joka toimi hyttinä Heyerdahlin lisäksi kuuden hengen miehistölle. Kymmenen metriä korkeaan kaksisalkoiseen mastoon kiinnitettiin ruskea, puolisuunnikkaan muotoinen puuvillapurje, jossa oli oranssinvärinen auringon kehrä. Alus sai nimen Ra egyptiläisen auringonjumalan mukaan.

Tutkimusretki

Ainutlaatuinen alus kuljetettiin Marokkoon Safin satamaan, joka oli läntisin muinaisten egyptiläisten tuntemista satamista. Oltuaan viikon satamassa ”Ra” hinattiin Kanarian virtaan, joka kuljetti sen länttä kohti. Seuraavassa Heyerdahlin oma kertomus siitä, mitä sitten tapahtui:

”Paryruskimput kelluivat kuin kumiköydet aalloilla. Paksut airot murskaantuivat kuin tulitikut, mutta yksikään papyruskaisla ei katkennut. . . . papyruskaislat olivat yhtä lujia kuin bambukuidut ja sitkeitä kuin köysi. Kolme viikkoa kului. Neljä viikkoa kului. Pian olimme purjehtineet pitemmän matkan kuin Egyptistä Kreetaan, Kreikkaan, Italiaan, todellakin, pidemmälle kuin mikään Välimerellä oleva etäisyys. [Ja pidemmälle kuin ”asiantuntijat” uskoivat heidän kykenevän!] Aallot tulivat yhä pauhaten meitä vastaan. . . . mutta papyrus pysyi yhtä vahvana ja sitkeänä. Kuuden viikon kuluttua olimme purjehtineet yhtä pitkän matkan kuin on Kööpenhaminasta pohjoisnavalle.”

Kuten uutisissa sen jälkeen kerrottiin, vene kuitenkin kohtasi myrskykeskuksen itään päin Antilleista ja jonkin verran papyrusta alkoi irtautua aluksen oikealta puolelta, missä hytin lattia oli kuluttanut köysiä, jotka pitivät papyruskaisloja yhdessä. Myrsky oli rikkonut maston. Muutamia päiviä myöhemmin Thor Heyerdahlin ja hänen miehistönsä oli pakko lähteä papyrusveneestä, koska hait estivät miehistöä suorittamasta lisäkorjauksia. He olivat olleet 52 päivää Atlantilla, purjehtineet noin 5000 kilometriä ja olivat vain vajaan tuhannen kilometrin päässä Barbadokselta Länsi-Intiasta.

Kokeilu ei epäonnistunut

Kaikkien tosiasioiden tarkempi tutkiminen paljastaa, että haaksirikosta huolimatta kokeilu ei epäonnistunut. Heyerdahl oli täysin tyytyväinen saamiinsa ”riittäviin todisteisiin siitä, että papyrusvene on merikelpoinen alus”. Hän selitti myös haaksirikon syyksi sen seikan, että hän ja hänen miehistönsä ”olivat tehneet niin monia virheitä kuin nykyaikainen ihminen vain voi tehdä, kun hän haluaa käsitellä muinaista alusta ilman yhtään neuvonantajaa”.

Eräs italialainen yliopiston professori oli samaa mieltä. Hän sanoi: ”Veneeseen rakennettiin liian matala perä. Egyptiläiset kieltäytyivät ensin rakentamasta Ran perää, ja loppujen lopuksi rakennettu matala perä on eräs syy, miksi korkea aallokko niin pian rikkoi aluksen. Toinen syy on epätavallisen huono sää, jota vastaan retkikunnan oli pidettävä puoliaan.”

Näytettiin toteen, että Välimeren kansojen käyttämät hauraat kaisla-alukset voisivat ja ovat hyvin saattaneet ylittää Atlantin joko tarkoituksellisesti tai myrskyn ajamana ja joutuneet kosketuksiin Keski-Amerikan alkuasukkaiden kanssa. On myös saattanut käydä niin, että jotkut sellaiset vierailijat jäivät sinne niin pitkäksi ajaksi, että he opettivat alkuasukkaille jonkin verran taidettaan, taitojaan ja uskonnollisia käsityksiään.