Preeriaviljelijän ahdinko
Herätkää!-lehden Kanadan-kirjeenvaihtajalta
HYMYILEVÄ maa! Niin, sen varhaiset uudisraivaajat löysivät tunkeutuessaan Kanadan preerioille. Se oli todellakin yltäkylläisyyden maa. Rehevä kesäkasvullisuus antoi ruokaa miljoonille biisoneille, peuroille, hirville ja muille villieläimille. Järvissä ja leveissä joissa oli yllin kyllin kalaa. Riistalintuja ja laululintuja oli runsaasti. Laajat metsämaavyöhykkeet, joiden välissä oli aukeita, ja loputtomiin ulottuva metsiköiden sieltä täältä, varsinkin joenvarsilta, rikkoma tasankomaa lupasivat maanviljelykselle menestystä.
Jokaiselle pienviljelijälle annettiin ilmaiseksi 65 hehtaaria maata ja hänellä oli vapaus ostaa lisää. Siitä, mitä kaikella tällä maalla tehtäisiin, ei näyttänyt olevan epäilystä. Maailma tarvitsi vehnää, ja tässä oli erikoisen sopivaa maata sen tuottamiseen. Niinpä uudisraivaajat muokkasivat maan ja istuttivat siihen vehnää, kunnes kumpuilevat preeriat tulivat kuuluisiksi kultaisena läntenä. Voitko kuvitella mielessäsi tuulessa aaltoilevaa kullankypsää viljaa, jota riittää taivaanrantaan saakka?
Sitten alkoivat rautatiet ulottua yhä kauemmas, ja viljalastissa olevat pitkän pitkät junat jyristelivät rannikolle siirtääkseen kallisarvoisen lastinsa odottaviin laivoihin. Tällä välin saapui yhä lisää siirtolaisia. Tarmokkaat maanviljelijät jatkoivat muokkaamattoman maaperän raivaamista iestetyin härin tai hevosvaljakoin. Jopa turpeesta rakennetut väliaikaiset asunnot saivat kelvata kodiksi. Jokainen odotti luottavaisesti tulevaa hyvinvoinnin aikaa.
Ensimmäisen maailmansodan päättyessä alkoi uudenaikaistumisen aikakausi. Hevosvaljakot ja kömpelöt höyrykäyttöiset puimakoneet alkoivat hävitä. Monikäyttöinen bensiinimoottori sai niiden paikan. Sen syrjäytti vuorostaan dieselmoottori. Seuraavaksi ilmaantuivat näyttämölle jättimäiset omalla käyttövoimallaan liikkuvat leikkuupuimurit. Oli totisesti hämmästyttävää nähdä, kuinka ne niittivät ja ikään kuin hotkaisivat sisäänsä kasvavaa viljaa muutamassa minuutissa valtavin viikatteenvedoin. Mutta tämän kaiken edistyksen myötä tulivat myös lisääntyneet kustannukset ja huoltomenot.
Vähäisenkin ennakkonäkemyksen olisi pitänyt saada nuo preerioiden viljelijät vakuuttuneiksi siitä, että koneistaminen ja parantuneet viljelysmenetelmät ehtisivät pian myös kehitysmaihin, ja nekin olisivat markkinoilla miljardeine vehnätonneineen. Mutta harvat ajattelivat vakavasti sellaista mahdollisuutta. Maanviljelijät ostivat lisää maata viljelläkseen enemmän vehnää, niin että he voivat maksaa uudet koneensa, ja sen jälkeen he ostivat taas lisää maata viljelläkseen enemmän vehnää, niin että he voivat maksaa uudet koneensa. Se oli karuselli, josta ei ollut miellyttäviä seurauksia.
Tällaista se oli alussa
Harvat maanviljelijät erikoistuivat noina alkuaikoina vehnänviljelyyn. Heillä oli myös hevosia, nautakarjaa, sikoja, kanoja, ankkoja ja kalkkunoita. He eivät halunneet riskeerata. He havaitsivat pian, että ennätyssadot eivät seuranneet toinen toistaan loputtomiin. Laihojakin vuosia oli. Niinpä heidän oli kasvatettava rehua karjalle ja pidettävä tavallisesti kohtalaisen kokoista puutarhaa, jossa oli runsaasti kaikenlaisia kasviksia. Vihannekset, hedelmät ja liha varastoitiin kaikki sopivasti talvella käytettäviksi.
Voin ja munien vaihtaminen ja tuoreen kerman tai naudan tai porsaan ruhon myyminen silloin tällöin näyttivät aina riittävän hyvin ruokatavaralaskun maksamiseen. Kenelläkään ei ollut nälkä. Lapset kasvoivat terveinä kuin ympärillään vilistävät preerian taskurotat. Perheet työskentelivät yhdessä ja pysyivät yhdessä. He menestyivät viljelemällä maata yhtenä yksikkönä perheen jokaisen jäsenen, nuoren ja vanhan, osallistuessa työhön.
Ei, ei se ollut vain pelkkää työtä ilman leikkiä. Jokainen kesä toi tullessaan suuresti odotetut piknikkiretket ja rodeot. Oli baseballia ja muita pelejä ja iltaisin tanssiaisia. Talvella luisteltiin, hiihdettiin ja järjestettiin keskusteluja kirjallisuudesta. Toistuvasti oli myös talkoita, sillä uuden tulokkaan saavuttua, tai kun jonkun lato oli palanut, naapurit kerääntyivät kiireesti rakentamaan uutta taloa tai pystyttämään uutta latoa. Ihmiset olivat ystävällisiä.
Käännekohta
Sitten yhtäkkiä vuonna 1929 tilanne muuttui tyystin. Suuri lamakausi oli alkanut. Maailman arvopaperipörssit romahtivat. Varakkaista ihmisistä tuli melkein yhdessä yössä kerjäläisiä. ”Nälkäinen kolmikymmenluku” oli saapunut. Moni haaveissaan pettynyt sijoittaja teki mieluummin itsemurhan kuin kohtasi alastoman köyhyyden kasvoista kasvoihin. Isku osui ankarana myös maanviljelijöihin, ja monet luopuivat taistelusta antaen kiinnitysluottolaitosten ottaa tilan haltuunsa.
Toiset pysyivät tiloillaan. He työskentelivät auringonnoususta sen laskuun, ja kun yö saapui, taloustöitä oli vielä tekemättä. Lehmät oli lypsettävä, kerma separoitava, siat ruokittava, portteja korjattava, aitoja pystytettävä, eksynyt karja ajettava kokoon. Maanviljelijän vaimo oli usein kotirintaman sankaritar, sillä monet elintärkeät tehtävät kerääntyivät hänen voimakkaille harteilleen.
Maanviljelijöiden onnettomuudeksi kärsimättömät nuoret eivät voineet tai eivät halunneet pysyä lujina. He kapinoivat sitä vastaan, että he joutuivat olemaan karjapaimenina, sillä riippumatta siitä, kuinka ankarasti he työskentelivät, perhe ei koskaan näyttänyt pääsevän velkataakan alta. He halusivat parempaa koulutusta ja vapautusta maataloustöistä. He alkoivat siirtyä kaupunkeihin, joissa ihmisten tarvitsi työskennellä vain kahdeksan tuntia päivässä ja joissa he saivat työstään palkan. Lopulta maaltamuutto saavutti hämmästyttävät mittasuhteet.
Paikoilleen jääneille se oli tilojen yhdistämisen aikaa. Jotkut ostivat hyvinvoinnin toivossa pientilalliset, ja suunnattomat maaomaisuudet syntyivät. Pakotettuna myymään tilansa tappiolla pientilallinen siirtyi teollisuuskeskuksiin ja joutui usein elämään avustuksilla. Maatyöntekijöiden saanti tuli vaikeaksi. Joillakin alueilla näytti siltä, ettei ollut jäljellä ketään, jonka olisi voinut palkata työhön. Koko maatalous oli järjestettävä uudelleen. Kaikki koneistettiin, niin että yksi mies saattoi hoitaa kaiken työn. Ylimääräinen karja myytiin, ja sekalaisia tuotteita kasvattavat viljelijät väistyivät viljankasvattajien tieltä.
Sodan tuoma vauraus
Sitten toinen maailmansota kohensi talouselämää tuomalla runsaasti rahaa. Hinnat kohosivat, kaikenlaisilla maataloustuotteilla oli kysyntää. Monet maanviljelijät olivat sodassa, mutta kotiin jääneet korjasivat runsaan sadon. Maatilan kuva muuttui jälleen. Nyt eivät vain nuoret menneet kaupunkeihin. Myös vanhempi polvi muutti kaupunkielämän mukavuuksiin tai vietti talvet Kaliforniassa, Floridassa tai Meksikossa. Karjaa ja puutarhoja ei enää tarvittu. He ostivat tarvitsemansa hyödykkeet itsepalvelumyymälöistä.
Täten menestyvästä maanviljelijästä tuli mies, jolla oli vapaa-aikaa. Hän liikkui säännöllisesti kalliilla autolla ja hoiti maitaan traktoreilla. Syksyllä tila suljettiin, ja omistaja oli vapaa tekemään pitkän talven aikana, mitä hän halusi. Näytti siltä, että nämä maanviljelijät olivat saavuttamaisillaan riippumattomuuden ja jokseenkin helpon elämäntavan.
Mutta odotahan! Muissakin maissa tapahtui jotakin. Niin, kehitysmaatkin olivat nopeasti muuttumassa. Uudet viljelymenetelmät, näppärät koneet, kaupalliset lannoitteet, parempi siemenvilja ja uudet lajikkeet lisäsivät voimakkaasti viljantuotantoa. Useammat maat onnistuivat kasvattamaan riittävästi viljaa omaan kulutukseen ja hieman ylikin.
Niinpä kanadalaiset 1950- ja 1960-luvulla totesivatkin olevansa hankalan tilanteen edessä. Maailman viljamarkkinoilla oli ylitarjontaa. Vehnän kysyntä oli yhä miljoonia tonneja, mutta Argentiina, Australia ja Amerikan Yhdysvallat olivat nyt tulleet mukaan kovaan kilpailuun. Ei kestänyt kauan, kun kultaisen lännen jyhkeät viljavarastot olivat täynnä ylijäämävehnää ja maanviljelijät, joilla oli kahden vuoden sato vielä varastolaareissaan ja kolmas sato valmistumassa pelloilla, miettivät, kuinka suuren osan viljelyalastaan he jättäisivät kukkivien rikkaruohojen haltuun.
On arvioitu, että Kanadalla on nyt varastossa yli 40 miljardia kiloa vehnää, jota harva kysyy. Ja käteiskauppoja tehdään nykyisin harvoin. Kanadan on usein päätettävä, kuinka paljon se on halukas tuomaan maahan asiakkaittensa vientituotteita vehnän maksuksi. Ostajan markkinat vallitsevat. Samaan aikaan nälkäiset kansat eivät yksinkertaisesti pysty maksamaan hintaa. Viejien on siis kohdattava kysymys: myydäkö halvemmalla vai ei? Myyminen selvästi maailmanmarkkinahintoja halvemmalla voisi syöstä kaiken käsittävään hintasotaan, johon kellään ei olisi varaa.
Tällä välin on ilmaantunut karjankasvatustiloja, joilla ei tarvita navettaa, ei tilan asuinrakennusta, vaan pelkästään rehuvarastoon johtavat hissit, ulkoilmassa olevat karjakarsinat ja koneet, jotka jakelevat rehun karsinoihin. Ja viljasta on tullut vaihtohyödyke niin kuin intiaanien rahoina käyttämät simpukankuorista tehdyt wampum-helmet olivat aikoinaan. Sitä käyttäen koneet, huonekalut, elintarvikkeet jne. ovat vaihtaneet omistajaa.
Philip Mathias kirjoittaa tästä Financial Postissa: ”Preeriatilojen taloudessa aletaan palata vaihtokauppajärjestelmään. Syy: suunnaton viljan ylijäämä, jota ei voida myydä. Viljelijät, joiden vilja-aitat ovat pullollaan, vaihtavat viljaa koneisiin, karjaan, huonekaluihin, poikiensa kouluttamiseen ja kenties hammaslääkärillä käyntiin.” Tämä saattaa lievittää paikallista ahdinkoa, mutta ei todellisuudessa lievitä koko kansan talouselämän ahdinkoa.
Maanviljelijät ovat osoittautuneet kaikista yhteiskunnan ryhmistä säyseimmäksi. Teollisuustyöntekijöiden epäkohdat löysivät purkautumistiensä lakoista, mutta maanviljelijä vain nieli tunteensa ja uurasti toivoen, että seuraava kasvukausi toisi jollakin tavoin parannusta oloihin. Mutta lopulta vastalauseiden esittäjien tauti iski häneenkin – työväestö protestoi, ylioppilaat protestoivat, vieläpä papistokin esitti vastalauseitaan, miksei siis maanviljelijäkin?
Vastalausekokouksia järjestettiin kautta maan, ja maatalousjärjestöt lähettivät hallitukselle toimintaa vaativia päätöslauselmia. Heidän asiaansa ei enää lykättäisi vallanpitäjien esittämillä latteilla huomautuksilla ja kehotuksilla kärsivällisyyteen. He tulivat koviksi ja lähtivät liikkeelle joukkona. Kun Kanadan pääministeri Pierre E. Trudeau tapasi heidät Winnipegissä ja Reginassa, tuhannet maanviljelijät tukkivat kaupungin kadut traktoreillaan ja huusivat hänet alas.
Mutta mikä on vastaus? Kenelle myisit jäätä napaseuduilla? Kenelle voit todellakaan myydä vehnää liikatarjonnan kyllästämillä maailmanmarkkinoilla? Muutkin maat ovat kasvotusten saman ongelman kanssa, ja nekin vaativat ulospääsyä. Mitään pikaratkaisua ei näytä olevan olemassa. Minkä paradoksin tämä saakaan aikaan! Viljasta kylläisillä kansakunnilla ei ole riittävästi joitain muita hyödykkeitä, koska heillä on liian paljon viljaa, kun taas aliravitut ja nälkään nääntyvät näkevät yltäkylläisyyttä kaikkialla paitsi omilla pöydillään. Tarvitaan Salomoa viisaampaa kuningasta tuomaan vastaus.
Minne nyt?
Mitä tahansa parannuskeinoa hallitus koettaakin soveltaa, eräs asia näyttää olevan varma: aikaisemmat käsitykset hallituksen ja maanviljelijöiden välisistä suhteista on tarkistettava perin pohjin ja muutettava tyystin. Maanviljelijät eivät voi enää erikoistua yhden viljalajin kasvattamiseen. Monien eri kasvilajien viljely täysin erilaisten olojen vallitessa saattaa hyvinkin tulla uudelleen käyttöön. Mutta nykyisin useimmissa maissa vallitsevan ”pidot tai nälänhätä” -tilanteen lopettaminen vaatii jonkinlaista kansainvälistä valvontaa.
Kilpailuun perustuvan järjestelmän käyttökelpoisuus, varsinkin maataloustuotannossa, on monien ihmisten mielestä aikansa elänyt. Monet väittävät, että tarvitaan kansainvälistä neuvontaelintä, joka on ehdottoman puolueeton, kunnioitettava ja oikeudenmukainen ja joka huolellisesti valvoisi maailmanlaajuisesti, kuka mitäkin kasvattaa ja missä. Valitettava totuus on kuitenkin, että sellaista elintä on tällä hetkellä mahdoton saada mistään yhteiskunnan poliittisista ja kaupallisista aineksista.
Tämän jatkuvan ongelman ratkaisija on totisesti oleva viisas hallitsija! Inhimilliset ponnistelut eivät tarjoa mitään pikaisen ratkaisun toivoa preeriaviljelijän ahdinkoon.