Onnettomuus joka herättää onnellisia muistoja
Herätkää!-lehden Ecuadorin-kirjeenvaihtajalta
SE SATTUI Cuencassa Ecuadorissa tammikuun 20. päivän iltapäivänä 1969. Täyteen lastattu jätteidenkuljetusauto peruutti kapealle ajotielle kansakoulun vieressä. Eräs kymmenvuotias pikkutyttö jäi seisomaan ajotielle mahdollisesti ajatellen, että auto sivuuttaisi hänet. Kun suuren ajoneuvon takapyörät vierivät tytön ohi, hänen leninkinsä tarttui kiinni pyörään, ja kauhistuneet katselijat näkivät hänen raahautuvan pyörien alle.
Kuullessaan kirkaisuja kuljettaja pysäytti auton ja lähti ulos katsomaan. Kuvittele hänen järkytystään, kun hän näki pikkutytön musertuneen hänen autonsa alle! Hän oli pysäyttänyt auton juuri hänen päälleen! Hän ei voinut muuta kuin ajaa auton jälleen eteenpäin, ja auton raskas paino vieri jälleen tytön loukkaantuneiden ruumiinosien yli. Kävi ilmi, että pyörät olivat kulkeneet hänen vasemman jalkansa ja sitten hänen vatsansa yli. Hänet kiidätettiin heti sairaalaan, ja hän oli ihme kyllä tajuissaan.
Kun hätääntynyt äiti saapui tytön vierelle, mitä luulette hänen pikku tyttärensä ensiksi sanoneen? ”Äiti, en voi kuolla vielä, en ole edes johtanut raamatuntutkistelua!” Ja omasta aloitteestaan lapsi sanoi sairaanhoitajille, ettei hänen hoitamisessaan saanut käyttää verta. Mitä? Sanoiko vaikeasti loukkaantunut tyttö, ettei hän halua kuolla, koska hän haluaa opettaa Raamattua jollekulle? Se oli sairaanhoitajista uskomatonta!
Kunnioittava lääkäri
Kun lääkäri saapui, hän suositteli heti leikkausta, jotta olisi saatu selville, millaisia sisäisiä vammoja tytöllä oli. Lapsen isä myöntyi mutta esitti, että leikkaus täytyi suorittaa ilman verta. Lääkäri järkyttyi, sillä hän ei ollut koskaan suorittanut niin vakavaa leikkausta ilman verta aikaisemmin. Vanhemmat selittivät hänelle kuitenkin arvostavansa verta koskevaa Jumalan lakia. (3. Moos. 17:14; Apt. 15:20) He pyysivät lääkäriä tekemään kaiken voitavansa lapsen hyväksi mutta jättämään heille vastuun sen tekemisestä ilman verta.
Lääkäri ryhtyi tekemään sitä, minkä hän voi. ”Koska minullakin on omat uskonnolliset vakaumukseni ja haluan toisten kunnioittavan niitä”, hän sanoi, ”niin haluan kunnioittaa teidän vakaumuksianne.”
Juuri ennen kuin lapsi vietiin leikkaussaliin, hän sanoi isälleen: ”Älä ole huolissasi, isä.” Viisi tuntia kului matamalla, mutta mitä paikalle kerääntyneet sukulaiset ja ystävät havaitsivat tänä tuskaisan odotuksen aikana? Vanhemmat selittivät heille tyynesti, että jos lapsi kuolisi, he olisivat varmoja, että saisivat nähdä hänet jälleen ylösnousemuksessa. Varmasti unohtumaton tilanne!
Vanhempien luottamus ei vaikuttanut ainoastaan lääkäriin vaan myös moniin, jotka olivat tulleet kuulemaan tietoja leikkauksen tuloksista. ”Minäkin olen isä”, sanoi eräs heistä, ”mutta sinä suhtaudut tähän kaikkeen tyynemmin kuin minä koskaan voisin suhtautua.”
Eräs toinen sanoi: ”Jos minulla olisi sellainen usko kuin näillä ihmisillä, olisin maailman onnellisin ihminen.”
Naapuri, joka oli pari vuotta aikaisemmin jäänyt leskeksi, tuli lohduttamaan vanhempia mutta lähtiessään hän sanoi: ”Kaksi vuotta mieheni kuoleman jälkeen olen ollut masentunut, mutta kun näen teidät ja uskonne Jumalaan ja teidän toivonne, niin tunnen itseni onnelliseksi ensimmäisen kerran.”
Ja leikkauksen jälkeen . . .
Nyt tuli aika kuulla lääkärin ilmoitus. Luita ei ollut murtunut, mutta elimissä oli hyvin vaikeita sisäisiä vammoja. Palleaan johtava päävaltimo oli katkennut, ja lapsi oli menettänyt yli puolet verestään. Mutta kun leikkaus alkoi, valtimo oli jo lakannut vuotamasta, sillä hyytyminen oli pysähdyttänyt veren virtaamisen. Valtimo oli repeytynyt vain kymmenen senttimetrin päästä sydämestä, eikä tyttö silti ollut kuollut verenvuotoon! Kirurgi ei voinut käsittää, kuinka se oli mahdollista.
Myös maksa oli repeytynyt. Ja suunnattoman puristuksen takia mahalaukku oli painautunut suoraan pallean läpi ja aiheuttanut sen repeytymisen kahdesta kohti. Se puolestaan oli painanut vasemman keuhkon kokoon ja repinyt sen ja samalla sydäntä ympäröivä sydänpussi oli repeytynyt. Toisin sanoen kuorma-auto oli pysähtynyt juuri ennen kuin se olisi murskannut sydämen, mikä mahdollisuus olisi aiheuttanut kuoleman silmänräpäyksessä.
Lääkäri sanoi olevansa tyytyväinen leikkauksen kulkuun. Hän arvosti myös vanhempien tyyntä suhtautumista – he eivät olleet hermostuttaneet häntä hillittömällä huutamisella eivätkä valittamisella. Hän saattoi suorittaa tarkkuutta vaativan työn paljon rauhallisemmassa mielentilassa.
Mutta vaara oli yhä olemassa. Miten oli verenhukan laita? Entä tartuntavaara? Kumpikin saattoi osoittautua kohtalokkaaksi. Pitkän leikkauksen aikana oli tutkittava jokainen senttimetri sisälmyksistä repeytymisen varalta. Oli tutkittava perusteellisesti myös jokainen elin, joka oli saattanut vahingoittua. Sen voimakkaan puristuksen vaikutukset, jonka lapsen elimistö oli kokenut, olivat vielä nähtävissä – kaulassa ja silmissä oli pieniä repeytyneitä verisuonia.
Seuraavana aamuna Mimi (hänen lempinimensä) oli hereillä, hänen ajatuksensa olivat aivan selkeitä eikä hän ihme kyllä valittanut kipua leikkauksen jälkivaikutuksena. Vaaralliset kaksi vuorokautta kuluivat ilman mitään tartunnan merkkiä. Koko sairaalan henkilökunta hämmästeli pikkutytön säilymistä hengissä leikkauksessa ilman verensiirtoa ja sitä, että hän alkoi nopeasti toipua vain viisi päivää koettelemuksen jälkeen.
Viikon kuluttua onnettomuudesta Mimi päästettiin pois sairaalasta, ja hän toipui erinomaisesti. Mutta sitten ilmaantui hyvin vakava komplikaatio. Sydämen ympärille kehittyi jotakin nestettä mahdollisesti sitä suojelevan sydänpussin repeytymisen takia. Mitä nyt saattaisi tapahtua? Se herätti totisesti huolestumista. Ellei neste häviäisi luonnostaan, lapsi voisi joutua uudelleen vaaralliseen leikkaukseen, johon liittyisi sydän.
Sydänspesialisti tutki Mimin seuraavana päivänä. Ei hän eikä Mimin oma lääkäri voinut salata hämmästystään. Neste oli yön aikana hävinnyt, ja kaikki toimi normaalisti.
Viisi ja puoli viikkoa onnettomuuden jälkeen Mimi meni takaisin kouluun ja oli siellä leikkimässä kaikkien pikku ystäviensä kanssa vahingoittuneet elimet parantuneina, eikä tuosta kauheasta kokemuksesta ollut jäljellä mitään näkyviä vaikutuksia.
Miellyttäviä muistoja
Kuinka melkein kuolemaan johtanut onnettomuus voi herättää miellyttäviä muistoja? Kuuntelehan! ”Hämmästyin omaa suhtautumistani”, sanoi isä. ”En tiennyt, että voin ottaa vastaan niin järkyttävän uutisen musertumatta. Mutta tiesin heti paikalla, että Jehova oli täysin tietoinen tarpeistamme. Elipä Mimi tai kuoli, niin tietoisuus siitä, että Jumala hyvyydessään valvoo kaikkea, antoi minulle sellaisen rauhallisuuden tunteen, jota en ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Olimme lukeneet, kuinka Jehova vahvistaa palvelijoitaan koettelemuksissa. Nyt tiedän, että hän tekee sen.”
Ja äiti sanoi seuraavaa: ”Kun ensi kerran näin lapseni makaavan siellä, kylmät väreet kulkivat läpi ruumiini. Mutta seuraavassa hetkessä tunsin lämmöntunteen palaavan, kun ajattelin, että olimme täysin riippuvaisia Jehovasta kaikessa. Jehovan henki antaa totisesti voimaa ja rohkeutta.”
Entä kirurgi? Tämä oli ollut vaikein sairaalassa suoritettu leikkaus, ja se oli suoritettu onnistuneesti ilman verta. Lääkäri sanoi: ”Olen oppinut jotakin tästä kokemuksesta.” Mitä hän oli oppinut?
Pian sen jälkeen täytyi eräältä ylioppilaalta leikata tulehtunut umpilisäke. Kun tälle samalle lääkärille esitettiin, että verensiirto olisi siinä aiheellinen, hän oli eri mieltä ja sanoi: ”Tammikuusta alkaen olen oppinut tietämään, että on paljon parempi olla käyttämättä verensiirtoja.” Umpilisäkkeen tulehduksesta kärsinyt potilas pääsi pian takaisin opiskelemaan ja toipui erinomaisesti.
Jehovan todistajien paikallisen seurakunnan valvojaan, joka itse oli pohjoisamerikkalainen, tämä oli myös tehnyt syvän vaikutuksen. Hän sanoi: ”Olin hämmästynyt siitä, miten eri tavalla tällainen hätätapaus käsiteltiin täällä kuin olisi ollut odotettavissa Yhdysvalloissa tai muissa sellaisissa maissa. Sanomalehdissä ei ollut sellaisia vihlovia otsikoita kuin ’USKONLAHKON VAKAUMUKSET SAATTAVAT MAKSAA LAPSEN HENGEN.’ Radioselostuksessa puhuttiin sen sijaan tämän perheen huomiota herättävästä uskosta ja rauhallisuudesta koetuksen aikana. Kirurgi ei riistänyt omavaltaisilla oikeudenpäätöksillä vanhemmilta heidän oikeuttaan päättää, millaista hoitoa loukkaantuneelle lapselle annettaisiin, vaan hän osoitti oikeaa kunnioitusta vanhempien asemaa kohtaan ja heidän omantunnonsyihin perustuvia vakaumuksiaan kohtaan.”
Eräs huomattavassa asemassa oleva lääkäri sanoi: ”Teidän pitäisi tietää, että tätä tapausta pidetään tosi ihmeenä lääketieteen edustajien piirissä.” Kymmeniä verta koskevaa Jumalan lakia selittäviä kirjasia levitettiin, monet niistä lääkäreille, jotka halusivat saada enemmän tietoa niin tärkeästä aiheesta.
Lopuksi Mimi itse sanoi: ”Kiitän Jehovaa siitä, että hän auttoi minua, sillä jos olisin kuollut, monet ihmiset olisivat ajatelleet sen johtuneen siitä, etten ottanut verensiirtoa. Mutta nyt monet saavat tietää, että on aina parasta totella Jumalan lakia, arveluttavissakin olosuhteissa.”