Lounais-Afrikka eli Namibia – miellyttävän vaihtelun maa

Herätkää!-lehden Etelä-Afrikan-kirjeenvaihtajalta

LOUNAIS-AFRIKKA on hyvin helppo löytää maailmankartalta. Se sijaitsee Afrikan länsirannikolla Oranjejoesta pohjoiseen. Joissakin tietosanakirjoissa ei ole mitään erityistä hakusanaa tätä maata varten; ne vain liittävät joitakin tietoja siitä otsikon ”Etelä-Afrikan liittovaltio” alle. Eräs hakuteos sanoo yksikantaan, että Etelä-Afrikka teki Lounais-Afrikasta virallisesti liittovaltionsa provinssin 31. lokakuuta 1934.

Viime vuosisadan loppupuolella Euroopan vallat ahkerasti lohkoivat Afrikkaa vaikutusalueisiin. Kullakin oli aikomus saada suuri osa sen runsaista luonnonvaroista. Senaikaisesta vanhasta tietosanakirjasta ei löytäisi kartalta Lounais-Afrikkaa – ei edes Saksan Lounais-Afrikkaa. Oranjejoen pohjoispuolella Afrikan länsirannikolla oli sen sijaan sellaisia nimiä kuin Iso Namamaa, Damara-maa, Ambomaa. Saksa alkoi vasta perustaa taloudellisia tukikohtia tälle alueelle, jota se väitti siirtomaakseen suunnilleen noihin aikoihin.

Mutta sitten ensimmäinen maailmansota muutti kaiken. Saksan oli pakko luovuttaa Afrikassa olevat siirtomaansa, ja Kansainliitto asetti Lounais-Afrikan Etelä-Afrikan hallintaan mandaattialueena. Nyt Etelä-Afrikka ei halua, että sille kuuluva alueen mandaattioikeus korvattaisiin Yhdistyneiden Kansakuntien huoltohallinnolla. Ja näyttää siltä, että suurin osa Lounais-Afrikan väestöstä on tyytyväinen siihen, että maa on Etelä-Afrikan mandaattialueena.

Kuitenkin afroaasialaiset maat ovat ajaneet lounaisafrikkalaisten vähemmistön asiaa pääasiassa Etelä-Afrikan apartheid-politiikan takia – politiikan, joka heidän väitteensä mukaan syrjii ja sortaa värillisiä afrikkalaisia. Kuitenkin vuonna 1966 Yhdistyneiden Kansakuntien kansainvälinen tuomioistuin sanoi, ettei noilla afroaasialaisilla mailla ollut laillista oikeutta asettaa kyseenalaiseksi Etelä-Afrikalle annetun tehtävän suorittamista. Ja aikaisemmin, vuonna 1950, tuomioistuin oli esittänyt mielipiteen, ettei Etelä-Afrikan ollut pakko luovuttaa tuota aluetta huoltohallintojärjestelmän alaiseksi.

Kaikesta huolimatta vuoden 1968 toukokuussa Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen enemmistön päätöksen mukaan perustettiin 11-jäseninen huoltohallintoneuvosto hoitamaan Lounais-Afrikan asioita. Ja seuraavassa kuussa yleiskokous kutsui turvallisuusneuvoston koolle saattamaan voimaan toukokuun päätöksen ja määräsi myös, että Lounais-Afrikka tunnetaan siitä lähtien ”Namibiana”. Etelä-Afrikka kuitenkin kieltäytyy pitämästä Yhdistyneitä Kansakuntia Kansainliiton seuraajana eikä siksi suostu luopumaan tuosta noin 800000 neliökilometrin mandaattialueesta.

Nimi ”Namibia” on peräisin Namibin aavikosta, joka reunustaa Atlantin valtamerta ja jonka hiekkadyynit ulottuvat 100–150 kilometrin päähän sisämaahan. Jotkut dyyneistä ovat 300 metrin korkuisia. Aluetta on kutsuttu ”luurankorannikoksi”, sillä vain harvat haaksirikkoon joutuneet merimiehet ovat selvinneet hengissä murskaavasta aallokosta, juoksuhiekasta ja näennäisesti loputtomista kuivista hiekkadyyneistä.

Silmäys kansaan

Epäilemättä Namibin aavikko ja vanhempi nimi Namamaa muistuttavat namakansasta. Nämä ihmiset ovat vaaleaihoisia hottentotteja, ulkonäöltään samanlaisia kuin bušmannit, ja heillä on samoja tunnusomaisia naksahtelevia äänteitä, jotka ovat ominaisia bušmannien kielelle. Korkealla sisämaan ylätasangolla, Kalaharin autiomaassa, asuu tällä hetkellä jäännös oikeista bušmanneista, noista pienistä keltaisista metsästäjistä, jotka olivat tunnettuja myrkytetyn nuolen käyttämisestä.

Pohjoisessa, Portugalin Angolan naapureina ovat ovambot eli ambot, jotka ovat maanviljelijöitä ja joiden historia muiden heimojen historiaan verrattuna on ollut suhteellisen rauhallista. Damarat, jotka ovat tummaihoinen neekeriheimo, olivat luultavasti Afrikan ensimmäisiä kaivostyöläisiä. Luoteessa ovat hererot, jotka ovat kookasta, ylvästä paimentolaiskansaa ja joilla on valtavia karjalaumoja. Heidän uskotaan polveutuvan Pohjois-Afrikan haamilaisista heimoista, koska heillä on hienostuneempi käytös ja vaaleampi iho.

Maan väestöön kuuluu vielä yksi suuri ryhmä, bastardit, jotka ovat afrikaansia puhuvia hottentottien ja valkoihoisten jälkeläisiä. He muuttivat noin sata vuotta sitten Etelä-Afrikasta ja asettuivat Rehobothin alueelle lähelle Windhoekin kaupunkia, missä he asuvat perinteellisen patriarkaalisen järjestelmänsä mukaan.

Alueella on kaiken kaikkiaan kymmenen väestöryhmää, joilla on kullakin oma äidinkielensä. Kuitenkin tämän laajan maan väkiluku on vain vähän yli 600000. Lounais-Afrikan viralliset asiat hoidetaan kolmella kielellä – afrikaansiksi, saksaksi ja englanniksi.

Jotta näkisi kunnolla ihmisiä, täytyy käydä kaupungeissa – esimerkiksi yli 1600 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevassa Windhoekissa, jonka ilma on raikas ja aurinkoinen, sekä muissa kohteissa, esimerkiksi Okahandjassa, Otjiwarongossa, Outjossa ja Tsumebissa, joihin on sieltä päivittäinen lentoyhteys. Windhoekissa kohtaat suurkaupungin pienoiskoossa. Näillä seuduin näkee ihmisten asuvan saksalaisissa linnoissa, suurissa nykyaikaisissa huoneistoissa ja erilaisista romuaineksista kyhätyissä hökkeleissä.

Windhoekin kaduilla voi nähdä kiinnostavia eroavaisuuksia pukeutumisessa. Siellä voi nähdä nykyaikaisen neidin minihameessaan sekä veistoksellisia hereronaisia pitkissä viktoriaanisissa puvuissaan ja mahtavissa turbaaninmallisissa päähineissään. Näiden nilkkoihin ulottuvien pukujen alla käytetään laajaa alushametta, ja ne on koristeltu lukuisilla helmillä, solmukkeilla ja napeilla.

Kiinnostavia paikkoja

Alueen monista osista löytyy bušmannien maalauksia, joista kuuluisin on kalliomaalaus ”Valkoinen nainen”. Se on yli viisi metriä pitkä, ja sitä pidetään yhtenä tärkeimmistä vanhan ajan taideteoksista maailmassa. Se on löydettävissä Brandbergin kunnioitusta herättävästä kalliomaisemasta. Tämän maalauksen aihetta, alkuperää ja ikää ei ole vielä saatu varmuudella selville.

Siellä on muitakin kivimuistomerkkejä, jotka ovat peräisin vielä kaukaisemmalta ajalta. Yksi on 24 metrin pituinen hiekkakiven järkäle, jonka pintaan on syöpynyt dinosauruksen jalanjälkiä. Vielä yksi vetonumero on kivettynyt metsä. Se näyttää osoittavan, että kerran muinoin vesi toi mukanaan mäntyjä tähän kuivaan maahan, ja mutaan hautautuneina ne kivettyivät vuosisatojen kuluessa. Pisin tähän mennessä löydetty puunrunko on yli 30 metriä pitkä, ja sen ympärysmitan arvellaan olevan 3–6 metriä. Luoteessa oleva, yli 65000 neliökilometriä käsittävä Etošan riistansuojelualue on melkein kaksi kertaa Sveitsin kokoinen. Se on maailman suurin eläinten asuma-alue, ja siellä on tuhansia seeproja, gaselleja, gnuita sekä myös elefantteja, leijonia ja kirahveja. Tältä riistansuojelualueelta kävijät löytävät erään maailman harvinaisimmista turistileireistä. Se on nimeltään Namutoni, ja se oli aikaisemmin saksalainen linnake. Nyt siitä tulisi ihanteellinen lavastus muukalaislegioonafilmille.

Lounais-Afrikan eräs toinen ainoalaatuinen piirre on Fish-Riverin kanjoni. Se on yli 60 kilometriä pitkä, ja sen reunamilta on 750 metrin pudotus alla olevaan jokeen. Se on toiseksi suurin kanjoni Amerikan Yhdysvalloissa olevan Grand Canyonin jälkeen. Siellä on myös arviolta yli 50 tonnia painava meteoriitti, joka on suurin koskaan löydetty.

Maassa on runsas ja vaihteleva mineraalivarasto. Tärkeimmät ovat kupari ja timantit. Jälkimmäiset ovat Lounais-Afrikan tärkein vientiartikkeli, ja niiden takia jotkut maailman suurimmista raivaustraktoreista siirtävät kokonaisia hiekkadyynejä. Toiseksi tärkein vientiartikkeli timanttien jälkeen ovat karakullampaan nahat. Sitkeät karakullampaat, joita saksalaiset ensiksi toivat maahan vuosisadan vaihteessa, voivat suorastaan hyvin Kalaharin kuivilla alueilla. Siten kauniit ja arvokkaat vuodat lisäävät ulkomaankauppaa.

Entä Namibian tulevaisuus?

Ei voi olla epäilystäkään siitä, että tällä maalla on runsaat luonnonrikkaudet. Ja sen maisemassa, väestössä ja tavoissa on miellyttävää vaihtelua, joka lisää vierailijan mielenkiintoa siihen. Epäilemättä tämä auringon paahtama maa kuuluu myös maapallon poliittisesti kuumiin paikkoihin. Namibian eli Lounais-Afrikan nykyinen poliittinen tilanne on kahta maailmansotaa seuranneen kehityksen tulos.

Kaikesta huolimatta sen kansojen elämä jatkuu tavalliseen tapaan. Ja merkkejä edistymisestä tarjoavat uudet sairaalat, koulut, padot ja alkuasukkaita varten laaditut asutus- ja opetussuunnitelmat. Kuten kaikissa muissakin kehitysmaissa, siellä on kuitenkin monia yhä selvittämättömiä ongelmia.

[Kuva s. 16]

Vilja-aittoja Ambomaalla

[Kuva s. 17]

Hereronaisia