Elämäkerta

Palveleminen uhrautuvuuden henkeä osoittaen

KERTONUT DON RENDELL

Äitini kuoli vuonna 1927 ollessani vasta viisivuotias. Hänen uskonsa vaikutti kuitenkin elämääni voimakkaasti. Kuinka niin?

ÄITI oli Englannin kirkon uskollinen jäsen, kun hän avioitui isän, ammattisotilaan, kanssa. Tämä tapahtui ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kun sota sitten puhkesi vuonna 1914, äiti moitti kirkkoherraa siitä, että tämä piti saarnastuoliaan armeijan värväyskorokkeena. Pappi käski äidin mennä kotiin ja lakata vaivaamasta päätään moisella. Äitiä tuo kehotus ei kuitenkaan tyydyttänyt.

Vuonna 1917 sodan riehuessa kiivaimmillaan äiti kävi katsomassa ”Kuvanäytös Luomisen”. Koska hän vakuuttui siitä, että oli löytänyt totuuden, hän jätti kirkon viipymättä ja liittyi raamatuntutkijoihin, joina Jehovan todistajat tuolloin tunnettiin. Hän kävi seurakunnan kokouksissa Yeovilissa, joka oli kotikyläämme West Cokeria lähinnä oleva kaupunki Somersetin kreivikunnassa Englannissa.

Pian äiti kertoi juuri löytämästään uskosta kolmelle sisarelleen. Yeovilin seurakunnan iäkkäät jäsenet ovat kertoneet minulle, miten äiti ja hänen Millie-sisarensa pyöräilivät innokkaasti pitkin ja poikin suurta maaseutualuetta ja levittivät Raamatun tutkimisen avuksi tarkoitettuja Raamatun tutkielmia. Ikävä kyllä äiti oli elämänsä viimeiset puolitoista vuotta vuoteenomana, sillä hän sairasti tuberkuloosia, johon ei tuohon aikaan ollut parannuskeinoa.

Uhrautuvuutta käytännössä

Millie-täti, joka asui tuolloin meillä, hoiti äitiä hänen sairastuttuaan ja huolehti minusta ja seitsenvuotiaasta siskostani Joanista. Äidin kuoltua Millie tarjoutui heti huolehtimaan meistä lapsista. Isä, joka oli iloinen päästessään tästä vastuusta, suostui auliisti siihen, että Millie muuttaisi meille pysyvästi.

Olimme oppineet rakastamaan tätiämme ja olimme onnellisia siitä, että hän jäisi luoksemme. Mutta miksi hän päätti tehdä niin? Vuosia myöhemmin Millie-täti kertoi, että hän tunsi velvollisuudekseen rakentaa äitimme laskemalle perustukselle ja opettaa Joanille ja minulle Raamatun totuutta. Hän tajusi, että isä ei tulisi koskaan tekemään sitä, sillä hän ei välittänyt uskonnosta.

Myöhemmin kuulimme, että Millie oli tehnyt toisenkin hyvin henkilökohtaisen ratkaisun. Hän oli päättänyt olla menemättä koskaan naimisiin, jotta voisi huolehtia meistä mahdollisimman hyvin. Millaista uhrautuvuutta! Joanilla ja minulla on kaikki syyt tuntea syvää kiitollisuutta häntä kohtaan. Kaikki, mitä Millie-täti opetti meille, ja se erinomainen esimerkki, jonka hän antoi, ovat tehneet meihin pysyvän vaikutuksen.

Ratkaisun aika

Kävimme Joanin kanssa Englannin kirkon ylläpitämää kyläkoulua, ja kun oli kyse uskonnollisesta kasvatuksestamme, Millie-täti esitti päättäväisesti kantansa koulun johtajattarelle. Kun muut lapset astelivat kirkkoon, me menimme kotiin, ja kun kirkkoherra tuli kouluun antamaan uskonnonopetusta, me istuimme erillämme muista lapsista ja opettelimme ulkoa raamatunkohtia. Se osoittautuikin hyvin hyödylliseksi, sillä nuo jakeet ovat jääneet pysyvästi mieleeni.

Lopetin koulun 14-vuotiaana mennäkseni neljäksi vuodeksi oppiin paikalliseen juustotehtaaseen. Opettelin myös soittamaan pianoa ja aloin harrastaa musiikkia ja seuratanssia. Vaikka Raamatun totuus oli juurtunut sydämeeni, se ei ollut saanut minua vielä toimimaan. Sitten eräänä päivänä maaliskuussa 1940 muuan iäkäs sisar kutsui minut mukaansa konventtiin, joka pidettiin noin 110 kilometrin päässä Swindonissa. Esitelmän piti Britanniassa toimiva Jehovan todistajien johtava evankeliuminpalvelija Albert D. Schroeder. Tuo konventti osoittautui käännekohdaksi elämässäni.

Toinen maailmansota oli meneillään. Miten käyttäisin elämäni? Päätin mennä taas Yeovilin valtakunnansaliin, ja heti ensimmäisessä kokouksessa kerrottiin kadulla todistamisesta. Vaikka tietoni olivat vähäiset, tarjouduin lähtemään mukaan. Tämä hämmästytti monia niin kutsuttuja ystäviäni, jotka ohi kulkiessaan pilkkasivat minua!

Kesäkuussa 1940 kävin kasteella Bristolissa. Kuukauden kuluessa ilmoittauduin vakituiseksi tienraivaajaksi eli kokoaikaiseksi evankelistaksi. Olin tavattoman onnellinen, kun vähän myöhemmin myös sisareni kävi vihkiytymisensä vertauskuvaksi vesikasteella!

Tienraivaus sota-aikana

Vuoden kuluttua sodan alkamisesta sain kutsun sotapalvelukseen. Koska minut oli Yeovilissa luetteloitu aseistakieltäytyjäksi, minun oli mentävä Bristolissa toimivan tuomioistuimen kuultavaksi. Palvelin tienraivaajana yhdessä veli John Wynnin kanssa Cinderfordissa ja Gloucestershiressa sekä jälkeenpäin Haverfordwestissa ja Carmarthenissa Walesissa.a Myöhemmin Carmarthenin tuomioistuin passitti minut kolmeksi kuukaudeksi Swansean vankilaan ja määräsi lisäksi 25 punnan sakot, mikä oli noina aikoina melkoinen summa. Myöhemmin sain vankeutta vielä toiset kolme kuukautta tuon sakon maksamatta jättämisestä.

Kun olin oikeudessa kolmatta kertaa, minulta kysyttiin: ”Etkö tiedä, että Raamattu käskee ’maksamaan keisarille, mikä on keisarin’?” ”Kyllä tiedän”, vastasin, ”mutta tuo jae jatkuu: ’mutta Jumalalle, mikä on Jumalan’. Juuri niin minä teen.” (Matteus 22:21.) Muutaman viikon kuluttua sain kirjeen, jossa kerrottiin, että olin saanut vapautuksen sotapalveluksesta.

Vuoden 1945 alussa minut kutsuttiin Lontoon Betel-perheeseen. Seuraavana talvena Nathan H. Knorr, joka johti maailmanlaajuista saarnaamistyötä, ja hänen sihteerinsä Milton G. Henschel, vierailivat Lontoossa. Kahdeksan nuorta veljeä Britanniasta – minä heidän joukossaan – ilmoittautui Vartiotornin raamattukoulun Gileadin kahdeksannelle kurssille lähetysvalmennukseen.

Lähetysalueet

Toukokuun 23. päivänä 1946 lähdimme matkaan pienestä cornwallilaisesta satamasta Foweystä sodanaikaisella kuljetusaluksella. Satamakapteeni Collins oli Jehovan todistaja, ja kun lähdimme laiturista, hän soitti sireeniä. Tunteemme olivat luonnollisestikin sekavat nähdessämme Englannin rannikon katoavan näkyvistämme. Atlantti oli tavattoman myrskyinen, mutta 13 päivää myöhemmin saavuimme turvallisesti Yhdysvaltoihin.

Olimme 4.–11. elokuuta 1946 läsnä Iloisten kansojen teokraattisessa konventissa, joka pidettiin Clevelandissa Ohiossa. Tuo kahdeksanpäiväinen kansainvälinen konventti oli ikimuistoinen kokemus. Läsnä oli kaikkiaan 80000 henkeä – heidän joukossaan 32 maasta tulleet 302 vierasta. Konventissa julkaistiin ensimmäinen Herätkää!-lehdenb numero, ja toinen uusi julkaisu, joka sai yleisöltä innostuneen vastaanoton, oli Raamatun tutkimiseen tarkoitettu kirja ”Olkoon Jumala totinen”.

Valmistuimme Gileadista vuonna 1947, ja Bill Copson ja minut määrättiin Egyptiin. Ennen lähtöämme sain kuitenkin Brooklynin Betelissä hyödyllistä valmennusta toimistotyöhön veli Richard Abrahamsonilta. Nousimme maihin Aleksandriassa, ja sopeuduin pian Lähi-idän elämäntapaan. Arabian oppiminen oli kuitenkin haaste, ja minun täytyi käyttää nelikielisiä todistuskortteja.

Bill Copson oli Egyptissä seitsemän vuotta, mutta minä en saanut ensimmäisen vuoden jälkeen viisumiani uusittua, joten jouduin lähtemään maasta. Tuo vuosi lähetyspalveluksessa oli elämäni tuotteliain. Sain johtaa joka viikko yli 20:tä Raamatun kotitutkistelua, ja jotkut niistä, jotka oppivat tuolloin totuuden, ylistävät Jehovaa edelleenkin aktiivisesti. Egyptistä minut lähetettiin Kyprokseen.

Kypros – ja Israel

Aloin opiskella uutta kieltä, kreikkaa, ja opin puhumaan paikallista murretta. Hiukan myöhemmin, kun veli Antonis Sideris sai kutsun Kreikkaan, minut määrättiin valvomaan Kyproksessa tehtävää työtä. Kyproksen haaratoimisto huolehti tuolloin myös Israelista, ja minulla oli tilaisuus aika ajoin vierailla yhdessä muiden veljien kanssa siellä olleiden muutamien todistajien luona.

Ensimmäisellä Israelin-matkallani pidimme pienen konventin haifalaisessa ravintolassa, ja läsnä oli 50–60 henkeä. Jaoimme kuulijat kansallisuuksien mukaan ja esitimme konventtiohjelman peräti kuudella kielellä. Eräässä toisessa tilaisuudessa sain näyttää Jerusalemissa Jehovan todistajien tuottaman elokuvan, ja pidin myös puheen, josta kerrottiin myönteiseen sävyyn englanninkielisessä sanomalehdessä.

Kyproksessa oli tuohon aikaan satakunta todistajaa, ja he joutuivat taistelemaan ankarasti uskonsa puolesta. Ortodoksisen kirkon pappien johtamat väkijoukot häiritsivät konventtejamme, ja minulle oli aivan uusi kokemus joutua kivitettäväksi todistaessani maaseutualueilla. Oli opeteltava pakenemaan paikalta salamannopeasti! Sellaisen väkivaltaisen vastustuksen aikana oli uskoa vahvistavaa saada saarellemme lisää lähetystyöntekijöitä. Dennis ja Mavis Matthews sekä Joan Hulley ja Beryl Heywood tulivat luokseni Famagustaan, kun taas Tom ja Mary Goulden sekä Nina Konstanti, lontoolaissyntyinen kyproslainen, menivät Limassoliin. Samoihin aikoihin myös Bill Copson sai siirron Kyprokseen, ja hänen jälkeensä tulivat vielä Bert ja Beryl Vaisey.

Sopeutuminen uusiin olosuhteisiin

Vuoden 1957 lopulla sairastuin enkä pystynyt enää jatkamaan lähetyspalvelusta. Surukseni totesin, että jos haluaisin toipua, minun pitäisi palata Englantiin. Siellä jatkoin tienraivausta vuoteen 1960 saakka. Sisareni ja hänen miehensä ottivat minut ystävällisesti luokseen asumaan, mutta olosuhteet olivat muuttuneet. Taakka Joanin harteilla kävi yhä raskaammaksi. Sen lisäksi, että hän piti huolta aviomiehestään ja pienestä tyttärestään, hän oli 17-vuotisen poissaoloni aikana huolehtinut rakkaudellisesti myös isästämme ja Millie-tädistä, jotka olivat jo vanhoja ja raihnaisia. Minun oli selvästikin aika seurata tätini uhrautuvuuden esimerkkiä, joten jäin sisareni luokse siihen saakka, kunnes sekä täti että isä olivat kuolleet.

Minun olisi ollut helppo vain asettua Englantiin, mutta lyhyen lepotauon jälkeen tunsin velvollisuudekseni palata määräalueelleni. Olihan Jehovan järjestö käyttänyt suuret määrät rahaa minun valmentamiseeni! Niinpä vuonna 1972 kustansin matkani Kyprokseen, jossa jatkoin tienraivausta.

Nathan H. Knorr saapui järjestelemään konventtia, joka oli määrä pitää seuraavana vuonna. Kun hän sai kuulla, että olin palannut, hän suositteli nimittämistäni kierrosvalvojaksi koko saareen, ja sainkin iloita tuosta edusta neljä vuotta. Toisaalta se oli myös pelottava tehtävämääräys, sillä minun olisi puhuttava enimmäkseen kreikkaa.

Vaikea aika

Asuin erään kreikkaa puhuvan kyproslaisen todistajan, Pavlos Antreoun, kanssa pohjoisrannikolla Karakoumin kylässä aivan Kyrenian itäpuolella. Kyproksen haaratoimisto oli Nikosiassa Kyrenian vuorten eteläpuolella. Heinäkuun alussa vuonna 1974 olin Nikosiassa, kun presidentti Makariosta vastaan tehtiin vallankaappausyritys, ja näin, miten hänen linnansa paloi roihuten. Kun oli turvallista matkustaa, kiirehdin takaisin Kyreniaan kierroskonventin valmistelutöihin. Kaksi päivää myöhemmin kuulin, kun satamaan pudotettiin ensimmäinen pommi, ja taivas oli täynnä helikoptereita, jotka toivat joukkoja Turkista.

Koska olin Britannian kansalainen, turkkilaissotilaat veivät minut Nikosian laitamille, jossa YK-henkilöstö kuulusteli minua ja otti yhteyttä haaratoimistoon. Tämän jälkeen koin jotakin pelottavaa: jouduin kävelemään sikin sokin kulkevien puhelin- ja sähkökaapelien keskitse hylätyille taloille ei-kenenkään-maan toiselle puolelle. Olin valtavan iloinen siitä, että yhteyttäni Jehova Jumalaan ei voitu katkaista! Rukoukseni tukivat minua tuon kokemuksen aikana, joka kuului elämäni kamalimpiin.

Olin menettänyt kaikki tavarani, mutta olin mielissäni päästessäni haaratoimiston suojiin. Helpotus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Saareen tunkeutuneet joukot valtasivat muutamassa päivässä kolmanneksen sen pohjoisosasta. Jouduimme hylkäämään Betelin, ja menimme Limassoliin. Siellä sain edun työskennellä komiteassa, jonka tarkoituksena oli huolehtia niistä 300 veljestä, jotka olivat joutuneet kärsimään taisteluiden takia ja joista monet olivat menettäneet kotinsa.

Jälleen uusia tehtävämääräyksiä

Tammikuussa 1981 hallintoelin pyysi minua siirtymään Kreikkaan Ateenan Betel-perheeseen, mutta saman vuoden lopussa olin jälleen Kyproksessa ja minut nimitettiin haaratoimiston koordinaattoriksi. Kyproslaiset Antreas Kontogiorgis ja hänen vaimonsa Maro, jotka oli lähetetty Lontoosta, osoittautuivat minulle ”vahvistavaksi avuksi” (Kolossalaisille 4:11).

Kun Theodore Jaraczin vyöhykevierailu vuonna 1984 oli päättymässä, sain hallintoelimeltä kirjeen, jossa sanottiin vain: ”Toivomme, että tulet vierailun päätyttyä Kreikkaan veli Jaraczin kanssa.” Mitään selitystä ei annettu, mutta kun saavuimme Kreikkaan, haaratoimistokomitealle luettiin toinen hallintoelimeltä tullut kirje, jossa minut nimitettiin tuon maan haaratoimistokomitean koordinaattoriksi.

Noihin aikoihin luopiot hyökkäsivät meitä vastaan. Lisäksi meitä syytettiin laittomasta käännyttämisestä. Jehovan kansaan kuuluvia pidätettiin ja vietiin oikeuteen päivittäin. Oli hienoa oppia tuntemaan veljiä ja sisaria, jotka olivat pysyneet nuhteettomina koetuksissa! Muutamat heitä koskevat oikeusjutut käsiteltiin myöhemmin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, ja noiden käsittelyjen erinomaiset lopputulokset ovat vaikuttaneet suotuisasti saarnaamistyöhön Kreikassa.c

Palvellessani Kreikassa sain olla läsnä unohtumattomissa konventeissa Ateenassa ja Tessalonikassa sekä Rodoksessa ja Kreetassa. Ne neljä vuotta, jotka olin Kreikassa, olivat onnellisia ja antoisia, mutta pian oli taas edessä muutos – paluu Kyprokseen vuonna 1988.

Kyprokseen – ja takaisin Kreikkaan

Poissaoloni aikana Kyproksen veljet olivat hankkineet uudet haaratoimistotilat Nisousta, muutaman kilometrin päästä Nikosiasta, ja Carey Barber Jehovan todistajien maailmankeskuksesta Brooklynista oli pitänyt vihkiäispuheen. Olot saaressa olivat rauhoittuneet, ja olin iloinen voidessani palata – tosin en kovin pitkäksi aikaa.

Hallintoelin oli hyväksynyt suunnitelmat uuden Betel-kodin rakentamiseksi Kreikkaan, hieman Ateenasta pohjoiseen. Koska osasin puhua sekä englantia että kreikkaa, minut kutsuttiin vuonna 1990 takaisin Kreikkaan toimiakseni tulkkina kansainvälisen palvelijaryhmän jäsenten muodostamassa perheessä, joka työskenteli rakennustyömaalla. Muistan yhä, miten mukavaa oli, kun kesäaamuisin sain olla työmaalla kello kuudelta toivottamassa tervetulleiksi ne sadat kreikkalaisveljet ja -sisaret, jotka olivat tulleet auttamaan rakennustöissä! En koskaan unohda heidän iloaan ja intoaan.

Ortodoksiset papit kannattajineen yrittivät estää pääsyn rakennukselle ja keskeyttää työmme, mutta Jehova kuuli rukouksemme ja saimme olla turvassa. Olin siellä siihen asti, kun uusi Betel-koti vihittiin 13. huhtikuuta 1991.

Autan rakasta sisartani

Seuraavana vuonna palasin Englantiin lomalle sisareni ja hänen miehensä luo. Suruksemme lankoni sai noihin aikoihin kaksi sydänkohtausta ja kuoli. Joan oli tukenut lähetyspalvelustani väsymättä. Oli kulunut tuskin viikkoakaan niin, etten olisi saanut häneltä rohkaisevaa kirjettä. Sellainen kannustus on siunaus kenelle tahansa lähetystyöntekijälle! Nyt hän oli leski, hänen terveytensä oli heikentynyt ja hän tarvitsi tukea. Mitä minun pitäisi tehdä?

Joanin tytär Thelma miehineen huolehti jo eräästä seurakuntansa uskollisesta leskestä, hänkin sukulaisiamme ja jo kovin sairas. Esitin monia rukouksia ja päätin jäädä pitämään huolta Joanista. Asioiden järjesteleminen oli hieman hankalaa, mutta saan nyt palvella vanhimpana Pen Millissä, toisessa Yeovilin kahdesta seurakunnasta.

Veljet, joiden kanssa olen palvellut ulkomailla, pitävät minuun säännöllisesti yhteyttä puhelimitse ja kirjeitse, mistä olen hyvin kiitollinen. Jos joskus kertoisin heille haluavani palata Kreikkaan tai Kyprokseen, tiedän, että matkaliput järjestyisivät pikimmiten. Olen kuitenkin jo 80-vuotias, eivätkä näköni ja terveyteni ole enää entisensä. Minusta on turhauttavaa, etten kykene enää samaan kuin ennen, mutta Betel-palveluksessa viettämäni vuodet auttoivat minua kehittämään monia sellaisia tapoja, jotka hyödyttävät minua nykyään. Esimerkiksi luen aina päivän tekstin ennen aamiaista. Opin myös tulemaan toimeen ihmisten kanssa ja rakastamaan heitä, mikä on menestyksekkään lähetyspalveluksen avain.

Kun ajattelen niitä noin 60:tä suurenmoista vuotta, jotka olen ylistänyt Jehovaa, tiedän, että kokoaikainen sananpalvelus on erinomainen suoja ja antaa parasta koulutusta. Voin Daavidin tavoin sanoa Jehovalle täydestä sydämestäni: ”Sinä olet osoittautunut minulle korkeaksi turvapaikaksi ja pakopaikaksi ahdinkoni päivänä.” (Psalmit 59:16.)

[Alaviitteet]

[Kartat s. 24]

(Ks. painettu julkaisu)

KREIKKA

Ateena

KYPROS

Nikosia

Kyrenia

Famagusta

Limassol

[Kuva s. 21]

Äiti vuonna 1915

[Kuva s. 22]

Vuonna 1946 Brooklynin Betelin katolla Gileadin kahdeksannelta kurssilta olevien veljien kanssa (minä olen neljäs vasemmalta)

[Kuva s. 23]

Millie-tädin kanssa palattuani ensi kertaa Englantiin