Herran illallinen – kuinka usein sitä tulisi viettää?

JOULU, pääsiäinen ja ”pyhimysten” päivät – kristikunnan kirkot viettävät monenlaisia juhlia. Mutta tiedätkö, kuinka monta juhlaa Jeesus Kristus käski seuraajiensa viettää? Vastaus tähän kysymykseen on: vain yhtä! Kristillisyyden Perustaja ei vahvistanut mitään muita juhlia.

On selvää, että jos Jeesus pani alulle vain yhden juhlan vieton, sen on oltava hyvin tärkeä juhla. Kristittyjen tulisi viettää sitä aivan Jeesuksen käskyn mukaisesti. Mikä tämä ainutlaatuinen juhla oli?

Yksi ainoa juhla

Jeesus pani alulle tämän juhlan kuolinpäivänään. Hän oli viettänyt juutalaisten pääsiäisjuhlaa apostoliensa kanssa. Sitten hän ojensi heille happamatonta pääsiäisleipää sanoen: ”Tämä tarkoittaa minun ruumistani, joka annetaan teidän puolestanne.” Seuraavaksi Jeesus pani kiertämään viinimaljan ja sanoi: ”Tämä malja tarkoittaa uutta liittoa minun vereni ansiosta, joka vuodatetaan teidän puolestanne.” Lisäksi hän sanoi: ”Tehkää tämä toistuvasti minun muistokseni.” (Luukas 22:19, 20; 1. Korinttolaisille 11:24–26.) Tätä juhlaa nimitetään Herran illalliseksi eli muistonvietoksi. Se on ainoa juhla, jota Jeesus käski seuraajiensa viettää.

Monet kirkot väittävät viettävänsä tätä juhlaa kaikkien muiden juhliensa ohella, mutta useimmat niistä viettävät sitä eri tavalla kuin Jeesus käski. Merkittävin ero on ehkä siinä, kuinka usein tuota juhlaa vietetään. Joissakin kirkoissa sitä vietetään kuukausittain, viikoittain, jopa päivittäin. Tätäkö Jeesus tarkoitti, kun hän kehotti seuraajiaan: ”Tehkää tämä toistuvasti minun muistokseni”? (1. Korinttolaisille 11:24, 25.) Kuinka usein muisto- tai vuosipäivää vietetään? Tavallisesti vain kerran vuodessa.

Muistat varmasti myös sen, että Jeesus pani alulle tämän juhlan vieton juuri ennen kuin hän kuoli 14. nisankuuta juutalaisen kalenterin mukaan.a Silloin oli pääsiäispäivä, juhla joka muistutti juutalaisia siitä, että he olivat kokeneet suuren vapautuksen Egyptistä 1500-luvulla eaa. Tuolloin karitsan uhraaminen pelasti juutalaisten esikoiset, kun taas kaikki Egyptin esikoiset saivat surmansa Jehovan enkelin kädestä. (2. Mooseksen kirja 12:21, 24–27.)

Miten nämä tiedot auttavat meitä ymmärtämään tätä asiaa? Kristitty apostoli Paavali kirjoitti: ”Kristus, meidän pääsiäisuhrimme, [on] uhrattu.” (1. Korinttolaisille 5:7.) Jeesuksen kuolema oli suurempi pääsiäisuhri, jonka avulla ihmiskunta voi saada paljon suurenmoisemman pelastuksen. Siksi kristityt viettävät juutalaisten pääsiäisen asemesta Kristuksen kuoleman muistojuhlaa. (Johannes 3:16.)

Pääsiäinen oli vuotuisjuhla. On siksi loogista, että muistonviettokin on vuotuisjuhla. Pääsiäinen – päivä jona Jeesus kuoli – oli aina juutalaisen nisankuun 14:ntenä. Näin ollen Kristuksen kuoleman muistojuhlaa tulisi viettää kerran vuodessa nisanin 14:ttä vastaavana päivänä. Vuonna 1994 tuo päivä on lauantai 26. maaliskuuta auringonlaskun jälkeen. Miksi kristikunnan kirkot eivät sitten ole tehneet tästä päivästä erityistä juhlapäivää? Saamme vastauksen tuohon kysymykseen, kun luomme lyhyen katsauksen historiaan.

Apostolinen tapa vaarassa

Ei ole epäilystäkään siitä, että ensimmäisellä vuosisadalla Jeesuksen apostolien neuvoja noudattavat viettivät Herran illallista aivan hänen ohjeidensa mukaisesti. Toisella vuosisadalla jotkut alkoivat kuitenkin muuttaa sen viettoaikaa. He järjestivät muistonvieton viikon ensimmäisenä päivänä (nykyisenä sunnuntaina), eivät nisanin 14:ttä vastaavana päivänä. Miksi näin tehtiin?

Juutalaisten päivä alkoi noin kello kuusi illansuussa ja päättyi samaan aikaan seuraavana päivänä. Jeesus kuoli 14. nisankuuta 33; tuo päivä alkoi torstai-iltana ja päättyi perjantai-iltana. Hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, varhain sunnuntaiaamuna. Jotkut halusivat viettää Jeesuksen kuoleman muistojuhlaa jonain tiettynä viikonpäivänä joka vuosi eivätkä sinä päivänä, joksi 14. nisankuuta sattuisi. Lisäksi heidän mielestään Jeesuksen ylösnousemuspäivä oli tärkeämpi kuin hänen kuolinpäivänsä. Tästä syystä he päätyivät sunnuntaihin.

Jeesus käski viettää kuolemansa, ei ylösnousemuksensa, muistojuhlaa. Koska nykyisin käytössä olevan gregoriaanisen kalenterin mukaan juutalaisten pääsiäinen osuu joka vuosi eri päiväksi, on aivan luonnollista, että muistonviettopäivän kävisi samoin. Monet pitivätkin siksi kiinni alkuperäisestä järjestelystä ja viettivät Herran illallista joka vuosi 14. nisankuuta. Ajan myötä heitä alettiin nimittää kvartodesimaaneiksi, joka tarkoittaa ’neljästoistalaisia’.

Jotkut tutkijat tunnustavat, että nämä ”neljästoistalaiset” noudattivat alkuperäistä apostolista tapaa. Eräs historioitsija sanoi: ”Aasian kvartodesimaanikirkot jatkoivat Jerusalemin kirkon käytäntöä pääsiäisen [Herran illallisen] vieton suhteen. 100-luvulla nämä kirkot viettivät Kristuksen kuoleman aikaansaaman lunastuksen muistojuhlaa pääsiäisenään 14. nisankuuta.” (Studia Patristica, 1962, V osa, s. 8.)

Kiista laajenee

Vaikka monet noudattivatkin apostolista menettelytapaa Vähässä-Aasiassa, Roomassa varattiin juhlan viettoon sunnuntai. Vuoden 155 vaiheilla smyrnalainen Polykarpos, joka edusti Aasian seurakuntia, kävi Roomassa keskustelemassa tästä ja muista ongelmista. Asiasta ei ikävä kyllä päästy yhteisymmärrykseen.

Lyonilainen Irenaeus sanoi kirjeessään: ”[Roomalainen] Anikeetus [Anicetus] ei voinut taivuttaa Polykarpusta olemaan tapaa noudattamatta, koska hän Johanneksen, Vapahtajamme opetuslapsen, ja muiden apostolien seurassa, joiden kanssa hän oli seurustellut, aina oli noudattanut sitä, eikä Polykarpus voinut taivuttaa Anikeetusta noudattamaan sitä, koska tämä sanoi, että hänen täytyi pitää kiinni edeltäjiensä tavasta.” (Eusebiuksen Kirkkohistoria, V kirja, luku 24.) Pane merkille, että Polykarpoksen kannan kerrottiin perustuvan apostolien auktoriteettiin, kun taas Anicetus vetosi edellisten Rooman vanhinten noudattamaan tapaan.

Tämä kiista voimistui 100-luvun loppupuolella. Suunnilleen vuonna 190 Rooman piispaksi valittiin muuan Victor. Hän otaksui, että Herran illallista tulisi viettää sunnuntaina, ja hän yritti saada tukea käsitykselleen mahdollisimman monilta muilta johtajilta. Victor painosti Aasian seurakuntia siirtymään sunnuntaiseen viettoon.

Efesolainen Polykrates vastasi vähäaasialaisten puolesta ja kieltäytyi alistumasta tähän painostukseen. Hän sanoi: ”Me emme ajattelemattomasti vietä tätä päivää, mitään lisäämättä tai poistamatta.” Sitten hän luetteli monia auktoriteetteja, muun muassa apostoli Johanneksen. Hän puolustautui: ”Kaikki nämä ovat noudattaneet pääsiäispäivää [kuukauden neljättätoista] evankeliumin mukaan, yhtään poikkeamatta.” Polykrates lisäsi: ”Minä, veljeni – – en säiky niitä, jotka koettavat peloittaa minua. Sillä minua suuremmat miehet ovat sanoneet: ’Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.’” (Eusebiuksen Kirkkohistoria, V kirja, luku 24.)

Tällainen vastaus herätti tyytymättömyyttä Victorissa. Erään historiateoksen mukaan hän ”erotti kaikki aasialaiset kirkot ja lähetti kaikille hänen kanssaan samaa mieltä oleville kirkkokunnille kiertokirjeet, joissa hän sanoi, ettei niiden kanssa tulisi olla missään tekemisissä”. Kuitenkin ”kaikki hänen oman puolueensa viisaat, hartaat miehet harmistuivat tämän hänen hätiköidyn ja uskaliaan tekonsa vuoksi; useat heistä kirjoittivat hänelle purevasti ja neuvoivat häntä – – säilyttämään rakkauden, ykseyden ja rauhan”. (Bingham, Antiquities of the Christian Church, kirja 20, luku 5.)

Luopumuksesta tehdään instituutio

Tällaisista protesteista huolimatta Vähän-Aasian kristityt alkoivat erottua muista yhä selvemmin Herran illallisen viettoajan suhteen. Muualla oli vähitellen omaksuttu erilaisia variaatioita. Joidenkuiden juhla kesti nisanin 14:nnestä aina seuraavaan sunnuntaihin saakka. Toiset viettivät juhlaa useammin – joka sunnuntai.

Vuonna 314 Ranskassa pidetty Arlesin kirkolliskokous yritti ajaa pakolla läpi roomalaisen käytännön ja tukahduttaa kaikki muut tavat. Jäljellä olevat kvartodesimaanit pitivät pintansa. Voidakseen selvittää tämän ja muut kristityiksi tunnustautuvia jakavat kysymykset valtakunnassaan pakanakeisari Konstantinus kutsui vuonna 325 koolle ekumeenisen Nikean kirkolliskokouksen. Se antoi määräyksen, että kaikkien vähäaasialaisten tuli mukautua Rooman menettelytapaan.

On kiinnostavaa panna merkille, mikä oli yksi tärkeimmistä perusteista siihen, että vähitellen luovuttiin Kristuksen kuoleman muistojuhlan viettämisestä juutalaisen kalenterin mukaisena ajankohtana. Kirkolliskokousten historiaa käsittelevässä kirjassaan K. J. Hefele sanoo: ”Julistettiin, että on erityisen sopimatonta tämän, kaikkein pyhimmän juhlan, yhteydessä noudattaa juutalaisten (lasku)tapaa, koska he olivat tahranneet kätensä rikoksista hirvittävimpään ja heidän mielensä oli sokaistu.” (A History of the Christian Councils, osa 1, s. 322.) Sellaista tilannetta pidettiin ”kirkolle kiusallisena ’nöyryyttävänä alistumisena’ synagogan edessä”, toteaa J. Juster (Studia Patristica, 1961, IV osa, s. 412).

Antisemitismiä! Niitä, jotka viettivät Jeesuksen kuoleman muistojuhlaa hänen kuolinpäivänään, pidettiin juutalaisuutta puoltavina. Unohdettiin, että Jeesus oli itsekin juutalainen ja että hän teki tuosta päivästä merkityksellisen uhraamalla silloin elämänsä ihmiskunnan puolesta. Siitä lähtien kvartodesimaanit tuomittiin kerettiläisiksi ja skismaatikoiksi ja heitä vainottiin. Vuonna 341 Antiokian kirkolliskokous antoi sellaisen määräyksen, että heidät oli erotettava kirkon yhteydestä. Heitä oli kuitenkin vielä paljon vuonna 400, ja senkin jälkeen he sinnittelivät pitkään pieninä ryhminä.

Kristikunta ei ole sittemmin onnistunut palaamaan alkuperäiseen Jeesuksen tekemään järjestelyyn. Professori William Bright myönsi: ”Kun erityinen päivä, pitkäperjantai, omistettiin Kristuksen kärsimyshistorian varsinaiseksi muistopäiväksi, oli liian myöhäistä rajoittaa siihen ne ’pääsiäiseen’ liittyvät piirteet, jotka Pyhä Paavali oli yhdistänyt uhrikuolemaan: niitä oli vapaasti sovellettu itse ylösnousemusjuhlaan, ja käsitteiden sekaannus jäi kristikunnan kreikkalaiseen ja latinalaiseen rituaalikieleen.” (The Age of the Fathers, osa 1, s. 102.)

Mikä on nykytilanne?

Saatat kysyä, onko muistonvieton ajankohdalla näin pitkän ajan jälkeen oikeastaan merkitystä. Vastaus kuuluu: kyllä on. Muutoksia tekivät lujatahtoiset, valtaa tavoittelevat miehet. Ihmiset toimivat omien käsitystensä mukaan sen sijaan, että he olisivat totelleet Jeesusta Kristusta. Apostoli Paavalin varoitus on selvästikin käynyt toteen: ”Minä tiedän, että poismenoni jälkeen keskuuteenne [kristittyjen keskuuteen] tulee sortavia susia, jotka eivät kohtele laumaa hellästi, ja omasta keskuudestanne nousee miehiä, jotka puhuvat vääristeltyjä asioita vetääkseen opetuslapset mukaansa.” (Apostolien teot 20:29, 30.)

Tässä on kysymys tottelevaisuudesta. Jeesus asetti ainoastaan yhden juhlan, jota kristittyjen tulee viettää. Raamatussa selitetään selvästi, milloin ja miten sitä tulee viettää. Kenellä on oikeus muuttaa sitä? Muinaiset kvartodesimaanit kestivät mieluummin vainoa ja kirkosta erottamisen kuin tekivät myönnytyksiä tässä asiassa.

Sinusta voi olla kiinnostavaa saada tietää, että maan päällä on yhä kristittyjä, jotka kunnioittavat Jeesuksen toiveita ja viettävät hänen kuolemansa muistojuhlaa juuri sinä päivänä, jonka hän asetti. Tänä vuonna Jehovan todistajat kokoontuvat valtakunnansaleihinsa ympäri maapallon lauantaina 26. maaliskuuta kello 18:n jälkeen, jolloin nisankuun 14. päivä alkaa. Sitten he toimivat aivan niin kuin Jeesus käski toimia tänä erittäin merkityksellisenä ajankohtana. Mikset viettäisi Herran illallista heidän kanssaan? Olemalla läsnä tässä tilaisuudessa sinäkin voit ilmaista kunnioittavasi Jeesuksen Kristuksen toiveita.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 6]

”NUO KALLISARVOISET LUNNAAT”

Jeesuksen Kristuksen lunastusuhri on paljon muutakin kuin vain opinkappale. Jeesus sanoi itsestään: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan sielunsa lunnaina monien korvaukseksi.” (Markus 10:45.) Lisäksi hän selitti: ”Jumala rakasti [ihmis]maailmaa niin paljon, että hän antoi ainosyntyisen Poikansa, jottei kukaan häneen uskova tuhoutuisi, vaan hänellä olisi ikuinen elämä.” (Johannes 3:16.) Kuolleille lunastus avaa mahdollisuuden ylösnousemuksen ja ikuisen elämän saamiseen (Johannes 5:28, 29).

Vietettäessä Herran illallista muistellaan Jeesuksen Kristuksen erittäin tärkeää kuolemaa. Hänen uhrinsa saa aikaan hyvin paljon! Muuan nainen, joka varttui jumalisten vanhempien ohjauksessa ja joka on vaeltanut Jumalan totuudessa kymmeniä vuosia, ilmaisi kiitollisuutensa seuraavin sanoin:

”Odotamme innokkaasti muistonviettoa. Siitä tulee vuosi vuodelta yhä ainutlaatuisempi. Muistan, kun 20 vuotta sitten seisoin hautakappelissa katsomassa kuollutta isääni ja aloin todella syvästi arvostaa lunastusta. Aiemmin se oli ollut vain teoreettinen asia. Tiesin kyllä kaikki raamatunkohdat ja osasin selittää ne. Mutta vasta sitten kun tunsin kuoleman kylmän todellisuuden, sydämeni oikein hypähti ilosta, kun ajattelin, mitä noiden kallisarvoisten lunnaiden avulla saadaan aikaan meidän hyväksemme.”