Vaeltakaa työtovereina totuudessa

Kohokohtia Johanneksen 2. ja 3. kirjeestä

TOTUUDEN tuntemus on Jehovan palvojien tuntomerkki. (Johannes 8:31, 32; 17:17) Jumalan totuudessa vaeltaminen on välttämätöntä pelastumiselle. Ja Jumalan palvelijoiden täytyy olla työtovereita totuudessa.

Apostoli Johanneksen toisessa ja kolmannessa henkeytetyssä kirjeessä puhutaan ’totuudessa vaeltamisesta’. (2. Johannes 4; 3. Johannes 3, 4) Kolmannessa Johanneksen kirjeessä kannustetaan myös yhteistoimintaan ”työtovereina totuudessa”. (3. Johannes 5–8) Molemmat kirjeet kirjoitettiin todennäköisesti Efesoksessa tai sen lähellä noin vuonna 98. Mutta se, mitä niissä sanotaan, voi hyödyttää Jehovan kansaa nykyään.

Toinen Johanneksen kirje korostaa totuutta

Toinen Johanneksen kirje tähdensi ensin totuutta ja rakkautta ja varoitti ”antikristuksesta”. (Jakeet 1–7) Kirje osoitettiin ”valitulle rouvalle”, kenties yksilölle. Mutta jos se lähetettiin seurakunnalle, hänen ”lapsensa” olivat hengestäsiinneitä kristittyjä, jotka Jumala oli ’valinnut’ taivaalliseen elämään. (Roomalaisille 8:16, 17; Filippiläisille 3:12–14) Johannes iloitsi siitä, että eräät ’vaelsivat totuudessa’ ja niin vastustivat luopumusta. Heidän täytyi kuitenkin varoa ”antikristusta”, joka kieltää Jeesuksen tulleen lihassa. Nykyiset Jehovan todistajat noudattavat tällaisia varoituksia luopumuksesta.

Seuraavaksi Johannes antoi neuvoja menettelytavoista luopioiden suhteen ja lopetti sitten henkilökohtaiseen toivotukseen ja terveisiin. (Jakeet 8–13) Saarnaamistyöllä hän ja muut olivat tuottaneet hedelmää, joka oli johtanut niiden kääntymykseen, joille hän lähetti kirjeensä. Vain ’olemalla varuillaan’ hengellisesti he voisivat ’saada täyden palkan’, johon ilmeisesti sisältyy taivaallinen ”kruunu”, joka on varattuna uskollisille voidelluille. (2. Timoteukselle 4:7, 8) Jos joku, ’joka ei pysy Kristuksen opetuksessa’, tulisi heidän luokseen, heidän ei tulisi ’koskaan ottaa häntä vastaan kotiinsa eikä sanoa hänelle tervehdystä’, jotta he välttäisivät tulemasta rikoskumppaneiksi hänen ”pahoihin tekoihinsa”. Esitettyään toiveensa, että hän tulisi ja puhuisi uskovien toveriensa kanssa kasvotusten, Johannes lähetti lopuksi terveisiä.

Kolmas Johanneksen kirje tähdentää yhteistyötä

Kolmas Johanneksen kirje oli osoitettu Gaiukselle, ja aluksi pantiin merkille, mitä hän teki toisten uskovien hyväksi. (Jakeet 1–8) Gaius ’vaelsi totuudessa’ pitämällä kiinni kaikista kristillisistä opetuksista. Hän teki myös ”uskollista työtä” auttaessaan vierailevia veljiä. Johannes kirjoitti: ”Me olemme – – velvollisia ottamaan sellaisia vieraanvaraisesti vastaan, jotta meistä tulisi työtovereita totuudessa.” Jehovan todistajat osoittavat nykyään samanlaista vieraanvaraisuutta matkavalvojia kohtaan.

Esitettyään Diotrefeksen huonon käytöksen Demetriuksen käytöksen vastakohtana Johannes päätti kirjeensä. (Jakeet 9–14) Kunniaa tavoitteleva Diotrefes ei osoittanut kunnioitusta Johannesta kohtaan ja yritti jopa häätää seurakunnasta niitä, jotka ottivat veljet vieraanvaraisesti vastaan. Eräs Demetrius mainittiin kuitenkin hyvänä esimerkkinä. Johannes toivoi näkevänsä Gaiuksen pian ja esitti lopuksi terveisiä ja toivotuksen, että Gaius nauttisi rauhasta.

[Tekstiruutu/Kuva s. 30]

Paperin, kynän ja musteen välityksellä: Johannes halusi vierailla ”valitun rouvan” ja hänen ”lastensa” luona sen sijaan, että hän olisi kirjoittanut heille monia asioita ”paperin ja musteen välityksellä”. Apostoli myös toivoi pikemminkin näkevänsä pian Gaiuksen kuin jatkavansa hänelle kirjoittamista ”musteella ja kynällä”. (2. Johannes 1, 12; 3. Johannes 1, 13, 14) ”Kynäksi” käännetty kreikan kielen sana (kaʹla·mos) viittaa kaislaan tai ruokoon ja voidaan kääntää ”kirjoitusruo’oksi”. Kreikkalaisten ja roomalaisten ruokokynät oli teroitettu ja halkaistu samoin kuin myöhempien aikojen sulkakynät. Kreikan sana meʹlan, joka on käännetty ”musteeksi”, on neutrimuoto maskuliinisesta adjektiivista meʹlas, joka tarkoittaa ”mustaa”. Vanhimmissa musteissa väriaine oli hiilimustaa, joko eräänlaista nokea, jota oli saatu polttamalla öljyä tai puuta, tai vihannes- tai eläinperäistä kiteistä hiiltä. Tavallisesti muste säilytettiin kuivina tankoina tai paloina, jotka kirjoittaja kostutti ja joita hän käytti yhdessä siveltimen tai ruo’on kanssa. Noiden aikojen paperi oli ohutta materiaalia, joka oli tehty arkeiksi papyruskasveista saaduista liuskoista. Varhaiskristityt käyttivät sellaista paperia kirjeisiin, kirjakääröihin ja koodekseihin.