Onko uskonnonhistoriasta mitään hyötyä sinulle?

”KOULUSSA en pitänyt historiasta lainkaan”, myöntää Barbara avoimesti. Mutta nyt hän arvostaa esimerkiksi tietojaan ensimmäisestä maailmansodasta. Raamatun ohella tämä tieto auttaa häntä selittämään paremmin, miksi maailmassa ei ole vuodesta 1914 lähtien ollut rauhaa. (Ilmestys 6:4) Samalla tavoin uskonnonhistoria voi auttaa meitä ymmärtämään maailmaa, jossa elämme.

Miksi katolinen ja protestanttinen usko ovat jakaneet kansoja, yhdyskuntia ja jopa perheitä 1500-luvulta lähtien? ”Rooma oli haluton taipumaan evankeliumin puhtaan opin puolesta käydyssä taistelussa, jonka silloin panivat alulle pääasiassa saksalaiset, sveitsiläiset ja ranskalaiset kirkon opettajat”, lausuu historioitsija Friedrich Oehninger. Tämä johti lahkolaiskirkkojen muodostumiseen.

Mutta ennallistettiinko silloin todella ”evankeliumin puhdas oppi”? Silmäys uskonnonhistoriaan auttaa meitä saamaan selville, mitä todella tapahtui.

Mitä anekauppa paljasti

”Uskonpuhdistus alkoi Lutherin hyökkäyksellä anekaupan väärinkäytöksiä vastaan. Aneilla näytti olevan vain käytännöllis-kirkollista merkitystä”, huomauttaa historioitsija Gottfried Fitzer, ”mutta todellisuudessa ilmeni, että kirkolliset asiat olivat jo hyvin kiinteästi punoutuneet yhteen raha- ja talouskysymysten ja politiikan kanssa.” Tarkastelkaamme asiaa lähemmin.

Brandenburgin ruhtinas Albrekt hankki useita vaikutusvaltaisia virkoja kirkossa. Hänen täytyi maksaa Vatikaanille yli miljoonaa markkaa vastaava summa, jonka hän kokosi pankkilainan avulla. Paavi nimitti arkkipiispa Albrektin Keski-Saksan anekomissaariksi ja myönsi hänelle puolet tuotosta käytettäväksi hänen velkojensa takaisin maksamiseen.

Albrektin anesaarnaajat myivät aneita tehokkaasti ja vakuuttivat ”kaikkien syntien täydellistä anteeksiantamusta” ja heti tapahtuvaa vapautumista kiirastulesta. Täsmällisesti puhuen kirkko antoi vain vapautuksen kirkon rangaistuksista, mutta ihmiset uskoivat, että anekirjeet vapauttaisivat heidät kaikesta synnistä. Martti Luther oli närkästyksissään ja julkaisi vuonna 1517 kuuluisat 95 teesiään ”rakkaudesta totuuteen”, kuten hän teesiensä johdannossa sanoi.a

Koska Luther pyrki vain herättämään keskustelua oppineiden keskuudessa, mihin hänellä professorina oli oikeus, teesit kirjoitettiin latinaksi. Mutta Friedrich Oehningeria lainataksemme ne herättivät ”yllättävän kohun”. ”Jo 14 päivän kuluttua ne [painetut saksankieliset käännökset] tunnettiin koko Saksassa ja 4 viikossa koko kristikunnassa. Jotkut iloitsivat siitä, että lopultakin yksi mies oli asettunut vastustamaan Rooman sortoa; toisille taas Lutherista tuli vihan kohde.” Luther itse yllättyi teesiensä vaikutuksesta. Mitä ne paljastivat?

Mitä Lutherin 95 teesiä paljastivat

Hänen ensimmäisen teesinsä mukaan on Jumalan tahdon mukaista, että ”uskovaisen koko elämä on oleva parannusta”. Synnintekijä ei voisi päästä rauhaan Jumalan kanssa anekirjeiden avulla, vaan katumalla aidosti ja käyttäytymällä kristillisesti. Yksi viimeisistä teeseistä kuului: ”Pois siis kaikki ne profeetat, jotka sanovat Kristuksen kansalle: rauha, rauha, eikä ole mitään rauhaa.” – 92. teesi.

Perinteen sijasta evankeliumilla täytyi olla ”mitä korkein arvo”, ja sen täytyy olla ”todellinen aarre”, kirjoitti Luther. (55., 62. ja 65. teesi) Se on totta. Jeesus asetti mallin opettamalla henkeytetyistä Raamatun kirjoituksista, ja hän sanoi Jumalan sanasta: ”Sinun sanasi on totuus.” (Johannes 17:17; Luukas 24:44) Poikkeamalla tästä mallista papit hylkäsivät Raamatun korkeimpana auktoriteettina, ja ihmisten opetukset saivat heidät ansaansa. Luther moitti pappeja seuraavin sanoin: ”Ihmisoppia saarnaavat ne, jotka sanovat, että heti kun raha kilahtaa kirstuun, sielu vapautuu kiirastulesta.” – 27. teesi.

Luther varoitti, että sellaisen saarnaamisen takia ”voitonhimo ja ahneus voivat kasvaa”. (28. teesi) Uskonnonhistoria vahvistaa sen, että papit laiminlöivät Raamatun varoitukset ja että heistä tuli rahanrakkauden uhreja. (Heprealaisille 13:5) Eräs katolinen historiateos myöntää: ”Tuon ajan kirkon rappeutumisen perimmäinen syy oli kuurian finanssipolitiikka, joka oli läpikotaisin simonian [kirkollisten virkojen myynnin] tahraama.”

Kun Luther kohotti äänensä ”kirkon ’pyhitettyä’ perinnettä vastaan” ja ruoski ”säälimättömästi kirkkoa sen hairahtumisesta rahan ja vallan alueelle”, kuten eräs protestanttinen historioitsija asian ilmaisi, hän kosketti ongelman ydintä: yleistä luopumista varhaiskristillisistä opetuksista.

Miten tosi uskosta luopuminen alkoi

11. teesi kuvaili erästä epäraamatullista opetusta ”rikkaruohoksi, – – [joka] on nähtävästi tullut kylvetyksi piispain nukkuessa”. Tämä tuo mieleemme sen Jeesuksen vertauksen, jossa hän puhui vehnästä ja rikkaruohoista ja ennusti tekokristittyjen kylvämisen. (Matteus 13:36–43) Apostolien kuoleman jälkeen nämä valekristityt sekoittivat yhdessä luopio-opettajien kanssa kreikkalaista filosofiaa puhtaisiin Raamatun opetuksiin ja panivat alulle epäraamatullisia oppeja, esimerkiksi opin sielun kuolemattomuudesta, helvetintulesta ja kolminaisuudesta.b – Apostolien teot 20:29, 30.

Varhaiskristityillä ei esimerkiksi ollut lainkaan kuvataidetta, ja niin sanotut kirkkoisät pitivät kuvainpalvontaa ”hairahduksena ja rikkomuksena”. 300-luvun loppuun mennessä kirkot olivat jo kuitenkin täynnä Jeesuksen, Marian, apostolien, enkelien ja profeettojen muotokuvia. Salamiin Epifanioksen mukaan ne, joita muotokuvat esittivät, saivat osakseen asiaankuulumatonta kunnioitusta, kun ihmiset kumarsivat kuvien edessä. Vähitellen varoitusta ”varjelkaa itseänne epäjumalilta” alettiin lyödä laimin. – 1. Johannes 5:21; vrt. Apostolien teot 10:25, 26.

Kristityiksi tunnustautuvat hylkäsivät Jeesuksen käskyn, kun he alkoivat ’hallita herroina’ veljiään järjestämällä pappishierarkian. (Matt. 20:25–27; 23:8–11) Myöhemmin Rooman piispat väittivät olevansa korkeammassa asemassa. Samaan aikaan kun ”kirkolliselämän rappio maallistuneen paavinvallan alaisuudessa jatkui esteettä”, kirkko pyrki ”uudistamaan itseään, mutta ei pystynyt siihen”, mainitsee historioitsija Oehninger.

1500-luvulla tapahtui lisää muutoksia. ”Ajan henki oli hänen [Lutherin] puolellaan”, sanoo Oehninger ja lisää, että ”vastustajat hyökkäsivät häntä vastaan ja uhkasivat surmata hänet kerettiläisenä, mutta he vain saivat hänet tekemään Pyhän Raamatun perusteella lisää uusia tutkimuksia, kunnes koko Rooman järjestelmä pelkkänä ihmisten aikaansaannoksena alkoi murentua hänen silmiensä edessä.” Mutta olivatko vastasyntyneet kirkot väitteidensä mukaisesti todella vapaita ”kauhistuttavista väärinkäytöksistä ja vääristä opeista”?

Uskonpuhdistus – ei ennallistus

1500-luvulla vallinnut korjausten tarve ei johtanut sen enempää ”yleismaailmallisen” kirkon kuin varhaiskristillisten opetustenkaan ennallistamiseen, vaan sai vain luopiokristikunnan jakautumaan luopio-osiin, jotka edelleen erottautuivat toisistaan. Tämän päivän piispat, myös Lutherin perilliset, näyttävät yhä ’nukkuvan’, kuten 11. teesi mainitsi.

Protestantit hylkäsivät opin aneista, mutta omaksuivat monia muita vääriä opetuksia. ”Kristillinen teologia otti kreikkalaisesta filosofiasta myös opin sielun kuolemattomuudesta”, sanoo Saksassa ilmestynyt luterilainen aikuiskatekismus Evangelischer Erwachsenenkatechismus. Se ”yhdistettiin – – Raamatun todistukseen ruumiin ylösnousemuksesta”.

Käyttämällä ihmisten oppeja ja sekoittamalla palvelukseensa maailmallisia asioita, esimerkiksi politiikkaa, kristikunnan johtajat jäytävät nykyään, niin kuin Lutherinkin päivinä, Raamatun arvovaltaa. Siksi heidän pelkkä ”jumalisen antaumuksen muotonsa” osoittautuu voimattomaksi, eikä se pysty muuttamaan jumalanpalveluksissa käyvien määrän jatkuvaa vähenemistä, kirkon jäsenten välinpitämättömyyttä, kirkkokeskustelujen politisoitumista ja yhä useampien jäsenten eroamista. – 2. Timoteukselle 3:5.

Aivan kuten potilaan menneisyyttä koskeva tieto voi auttaa lääkäriä määrittämään hänen sairautensa, samoin uskonnonhistoria voi auttaa meitä ymmärtämään, miksi kristikunta on nykyään kuolemansairas. Eikö puhtaalla kristillisyydellä sitten ole mitään toivoa? On toki. Jeesuksen vertaus osoitti, että hänen vehnänkaltaiset seuraajansa, todelliset ”valtakunnan lapset”, tunnistettaisiin elonkorjuussa ”lopun aikana”. (Matteus 13:38, 39; Daniel 12:4) Miten se tapahtuisi?

Opetus nykyajan uskonnonhistoriasta

Vuonna 1891 ryhmä raamatuntutkijoita vieraili Lutherin entisessä kodissa Wittenbergissä. ”Miten elävästi se toikaan mieleen nuo myrskyisät ajat”, kertoi yksi matkalaisista. Niiden joukossa, jotka kävivät Lutherin ”lukusopeissa ja istahtivat hänen vanhassa tuolissaan”, oli Charles Taze Russell. Raportti jatkaa: ”[Meillä] on suuri syy iloita nykyään siitä, että vaikka suuren uskonpuhdistuksen alkajat lopettivatkin työnsä lyhyeen ja ryhtyivät organisoimaan muita erheellisiä järjestelmiä, pyhäkön puhdistaminen eteni kuitenkin Jumalan sallimuksesta loppuunsa ja jumalallisen totuuden kulta-astioita asetetaan nyt takaisin paikoilleen.” Tämä vierailija auttoi saattamaan päätökseen sen, mikä Lutherilta jäi saavuttamatta.

Se että Russell yhdessä muiden totuutta rakastavien miesten ja naisten kanssa aloitti riippumattoman Raamatun tutkimisen 1870-luvulla, oli historiallinen tapahtuma. Vuosina 1870–1875 he eivät kuitenkaan ”päässeet sen pitemmälle kuin näkemään Jumalan suunnitelman ääripiirteet, samalla kuin hylkäsimme monta kauvan kannattamaamme eksytystä. Yksityiskohtien oikea huomaamisen aika ei ollut vielä täydelleen tullut”, kuten Russell myöhemmin kirjoitti. Mutta seuraavista vuosista tuli alkuperäisten kristillisten mittapuiden ennallistamisen virstanpylväitä.

Englanninkielisen ”Siionin Vartiotorni” -lehden välityksellä raamatuntutkijat julistivat, että Korkeimman nimi on Jehova, että sielu kuolee (1881), että kolminaisuusoppi on epäraamatullinen (1882) ja että Raamatun helvetti on hauta (1883). Aivan kuten väärät opetukset olivat ilmaantuneet vähitellen, samoin nyt myös totuuden valo vähitellen kirkastui kirkastumistaan. (Sananlaskut 4:18, 19) Nämä kristityt ymmärsivät alusta lähtien perustotuuden Jeesuksesta, joka antoi elämänsä lunnaina, ja he tekivät hänen näkymättömästä paluustaan ja Jumalan valtakunnasta toimintansa keskipisteen. – 1. Timoteukselle 2:6.

Voidakseen järjestää paremmin ”Raamatun totuuksien levittämisen eri kielillä” julkaisujen välityksellä raamatuntutkijat rekisteröivät laillisesti Yhdysvalloissa vuonna 1884 Siionin Vartiotornin Traktaattiseuran, joka oli perustettu jo aiemmin. Edellisenä vuotena oli jo ilmestynyt julkaisuja ruotsiksi, ja sitten vuonna 1885 julkaistiin ensimmäistä kertaa saksankielistä kirjallisuutta. Vuonna 1892 alettiin harkita ulkomaista lähetystyötä. Tätä nykyä raamatuntutkijat – jotka tunnetaan hyvin Jehovan todistajina – saarnaavat ”tätä valtakunnan hyvää uutista” 208 maassa ja territoriossa ja noin 200 kielellä. – Matteus 24:14.

Useimmat Jehovan todistajista ovat olleet kristikunnan kirkkojen tai muiden uskontojen jäseniä ja uskoneet Jumalaa häpäiseviin opinkappaleisiin. Hankittuaan täsmällistä Jumalan tuntemusta ja ilmaistuaan uskoa he katuivat väärää menettelyään, tekivät täyskäännöksen ja heistä tuli vihkiytyneitä, kastettuja Jehovan palvelijoita. Siitä että he tekivät ”katumukseen sopivia tekoja”, oli tuloksena puhdas omatunto ja rauha Jumalan kanssa. – Apostolien teot 26:20; Johannes 17:3.

Onko uskonnonhistoriasta mitään hyötyä?

On tosiaankin. Suuri osa Raamatusta on hyödyllistä uskonnonhistoriaa. (Roomalaisille 15:4) Evankeliumit osoittavat, miten Jeesus opetti totuuden Jumalasta ja Hänen tarkoituksestaan maan suhteen. Jeesuksen seuraajien oli määrä odottaa taivaallista Valtakuntaa, joka ratkaisisi maanpäälliset ongelmat. ”Pysykää siis valveilla, koska ette tiedä päivää ettekä hetkeä”, sanoi Jeesus. – Matteus 6:9, 10; 25:1–13.

Uskonnonhistoria vahvistaa niiden ennustettujen tekokristittyjen tulon, jotka perustivat oman maallisen hallitusvaltansa. Uskonpuhdistus muutti maailman ilmeen mutta ei ennallistanut puhtaita Raamatun opetuksia. Historia osoittaa myös, että on olemassa nykykristittyjä, jotka ’pysyvät valveilla’, ”eivät ole osa maailmasta” ja panevat Jumalan valtakunnan ensi sijalle. (Johannes 17:16) Tämä tieto on auttanut monia nykyään eläviä tunnistamaan Jeesuksen tosi seuraajat.

Tämän kirjoituksen alussa mainittu Barbara on yksi niistä eri puolilla maailmaa elävistä yli 3 000 000 aktiivisesta Jehovan todistajasta, jotka yrittävät tavoittaa vilpittömiä ihmisiä ”evankeliumin puhtaalla opilla”. Näillekin Valtakunnan julistajille on ollut hyötyä siitä, että he tuntevat jonkin verran uskonnonhistoriaa.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 29]

Ane on vapautus syntien (ajallisesta) rangaistuksesta – –. Vapautus tapahtuu joko täällä tai kiirastulessa. – Katolinen oppinut Joseph Lortz.

Vielä nykyäänkin tutkijat ovat eri mieltä siitä, mitä ane on ja mitä se merkitsee katolilaisen elämälle. – Protestanttinen historioitsija Heinrich Bornkamm.

Ane – erityinen katolinen opinkappale

Rippi-isä määrää katuvalle katolilaiselle rangaistuksen (esimerkiksi rukouksen, paaston, almujen antamisen tai pyhiinvaellusmatkan). Paavi voi peruuttaa nämä rangaistukset sillä roomalaiskatolisen teorian mukaan hän on kaikkien ajallisten rangaistusten (myös kiirastulen) herra ja suo aneen niin sanotusta Kristuksen ja pyhimysten ansioiden aarrekammiosta. Keskiajalla tämä etuoikeus oli omiaan synnyttämään vakavaa väärinkäyttöä ja sitä kuvailtiin ”suurimittaiseksi liiketoimeksi, jossa moraalia keppihevosena käyttäen kiellettiin Pyhän kirjan uskontotuudet”.

Kirkko ei samasta katumusharjoituksia ja syntien anteeksiantoa. Jopa keskiajalla ihmiset kuitenkin ”yksinkertaisesti uskoivat siihen, että [synti]velka voitiin poistaa maksamalla korvaus” ja anesaarnaajat tukivat tätä käsitystä. Lutherin teesit suunnattiin noita ”valheellisia sepityksiä” vastaan, ja niiden yhteenvetona oli: ”Aneet ovat ihmisten tekoja eikä niillä ole mitään yhteistä puhtaan evankeliumin kanssa.”

Paavi Klemens VI vakiinnutti tämän opinkappaleen vuonna 1343 mutta ei määritellyt sitä selvästi. Siksi Luther saattoi vedota sen epämääräiseen luonteeseen. Kirkko korjasi nopeasti tilanteen laatimalla aneopin virallisen määritelmän vuonna 1518. Mutta paavi Leo X:n bulla ei sisältänyt mitään ”raamatullisia todisteita sen puolesta, että Kristuksen ja pyhimysten ansiot saatettiin vastaamaan aneiden aarrekammiota”. Tämä sai katolisen Lutherin tekemään merkittävän ratkaisun. Se että hän hylkäsi epäraamatullisen anejärjestelmän, päästi valloilleen uskonpuhdistuksen, ja hänen kritiikkinsä torjuminen johti suureen kirkon jakautumiseen.

Nykyaikana roomalaiskatolisen kirkon sisältä tullut ankara kritiikki ”ei ole johtanut järjestelmän muutokseen vaan ainoastaan tavan uudistuksiin”. Vuonna 1967 paavi Paavali VI teki päätöksen vanhan aneteorian puolesta. Katolilaisten edessä on yhä ratkaiseva kysymys: noudatanko Jumalan sanaa vai uskonko ihmisten oppeihin?