Elämäni pyörätuolin varjossa

”PELKÄÄNPÄ pahoin, että teidän on vain hyväksyttävä se, että jotkut ihmiset joutuvat pysyvästi pyörätuoliin ennen kuin täyttävät 30 vuotta.”

En voinut kerrassaan uskoa sitä. ”Minähän olen vasta 19, enkä 90!” hangoittelin.

”Me emme voi asialle mitään”, minulle sanottiin rauhallisesti. ”Teidän täytyy mukautua siihen. Tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka menettävät liikuntakykynsä ennen 30 vuoden ikää, ja te tulette olemaan yksi heistä.”

Nuo ortopedian erikoislääkärin masentavat sanat olivat ensimmäinen ilmaus siitä, että synnynnäinen selkävikani johtaisi lopulta pysyvään liikuntakyvyttömyyteen. Pitäen sitä täysin uskomattomana hyppäsin polkupyöräni selkään ja poljin nopeasti tieheni.

Aikani käyttäminen parhaiten

Olin toiminut täällä Englannissa kahden vuoden ajan kokoajanpalveluksessa tienraivaajana, ja nuo vuodet olivat olleet todella onnellisia. Halusin sydämestäni jatkaa edelleen, mutta lääkärin sanat palautuivat yhä uudelleen mieleeni. Voisiko todella käydä niin? ”No, olipa asia miten tahansa”, muistan ajatelleeni itsekseni, ”ei ole varmastikaan mitään syytä antaa periksi, ennen kuin tuo aika todella koittaa.” Päätin jatkaa tienraivausta.

Seuraavien kymmenen vuoden aikana selkäni huononi jatkuvasti. Pystyin kuitenkin edelleen saarnaamaan koko ajallani, ja se johtui paljolti siitä, että tienraivaustoverini Elsa rohkaisi minua ja antoi minulle käytännöllistä apua. Me pyöräilimme satoja kilometrejä, todistimme rannikkokaupungeissa, kuljimme kauniilla maaseudulla, työskentelimme esikaupunkialueilla ja lopuksi keskitimme toimintamme Lontoon keskustaan. Tunsimme itsemme todella vapaiksi ja tyytyväisiksi, koska saatoimme käyttää kaiken aikamme kertoen Jumalan sanaan perustuvasta tulevaa maanpäällistä paratiisia koskevasta suurenmoisesta lupauksesta.

Saatoin jatkaa tienraivausta, vaikka jouduinkin välillä olemaan sairaalassa, jossa minulle tehtiin 12 leikkausta. Aloin käyttää jalkatukia ja lopulta minun oli käytettävä kyynärkeppejä. Niiden avulla pystyin liikkumaan tienraivauspalvelukseni kahtena viimeisenä vuotena. Ihmiset olivat hyvin huomaavaisia. Eräs taksiautoilija kuljetti minua maksutta paikasta toiseen nähdessään minun olevan liikkeellä. Monet muut ihmiset antoivat minun levätä kodissaan aina nähdessään minut

Sitten lääkärin sanat toteutuivat tuskallisesti. Selkäni petti äkillisesti. Oltuani kauan aikaa sairaalassa ja monia kuukausia kipsissä jouduin pyörätuoliin. Toistelin itselleni: ”Jonain päivänä herään ja huomaan, että se ei ole totta.” Minulla oli sellainen tunne, että annan vain välinpitämättömänä ajan kulua, kunnes tuo aika koittaisi.

Vammaisuuteeni sopeutuminen

Aluksi olin todella harmissani. Tarvitsin kipeästi toisten huomaavaisuutta ja apua, mutta tunsin itseni noloksi ja jopa masentuneeksi, kun minun oli otettava se vastaan. Olin kuitenkin yhtä harmissani, jos apua ei tarjottu. Luultavasti vain ne, jotka ovat olleet samassa asemassa, voivat täysin ymmärtää, miltä tuntuu äkkiä tulla niin riippuvaiseksi. Ihmisten edessä säilyttämäni hymy oli vain naamio, joka kätki syvän suruni ja hyödyttömyydentunteeni.

Ajan mittaan voitin pahimmat näistä kielteisistä tunteistani. Käännekohdaksi tuona aikana osoittautui se kerta, jolloin eräs todistajatoverini luki kanssani 2. Korinttolaiskirjeen 12:8–10:n The Living Bible -käännöksen mukaan. Siinä sanotaan mm: ”Olen iloinen voidessani olla elävä osoitus Kristuksen voimasta, sen sijaan että herättäisin huomiota omalla voimallani ja omilla kyvyilläni.” Todistaja, joka luki nämä apostoli Paavalin sanat minulle, oli itsekin vammautunut vakavasti onnettomuudessa, ja saatoin nähdä noiden sanojen osoittautuneen todeksi hänen tapauksessaan.

Rukoilin Jehova Jumalaa osoittamaan minulle, mitä rakentavaa voisin yhä tehdä, jotta olisin aina hyödyksi hänelle ja muille, sen sijaan että tulisin itsekeskeiseksi. Koko elämäni muuttui.

Toisten auttamisesta koituva ilo

Kun aloin katsella ympärilleni, näin että monilla ihmisillä on rajoituksia ja etteivät he ole vapaita tekemään mitä haluavat. Sellaisia ovat esimerkiksi naiset, joiden täytyy huolehtia suuresta perheestä, miehet, joiden on tehtävä koko päivä yksitoikkoista työtä, sekä iäkkäät ihmiset, jotka eivät enää jaksa tehdä paljoakaan. Aloin ajatella heitä ja seurata, miten he selviytyivät.

Jonkin ajan kuluttua minulta kysyttiin: ”Haluaisitko johtaa raamatuntutkistelua eräälle naiselle, joka voisi tulla sinun luoksesi?” Se oli todella rohkaisevaa! Tuo nainen oli ensimmäinen niistä monista, joiden kanssa olen näin voinut tutkia. Olin onnellinen havaitessani, ettei ruumiillinen tilani rajoittanut lainkaan mahdollisuuksiani käyttää vuosien kokemustani opetuslasten tekemisessä.

Tähyilin jatkuvasti uusia tapoja osallistua opetuslasten tekemiseen. Aluksi kirjoitin pääasiassa kirjeitä. Alueenani on eräs kerrostalo, johon on vaikeaa päästä todistamaan ovelta ovelle. Yritän kirjoittaessani kuvitella jokaisen asunnon asukkaat erilaisiksi ja käytän kutakin varten erilaista raamatullista esitystä. Näin pidän mieleni virkeänä ja ahkeroin Jumalan sanan julkisessa palveluksessa.

Lopulta päätin voittaa viimeisenkin esteen ja osallistua jälleen evankelioimiseen ovelta ovelle. Olen hyvin iloinen, että tein sen. Mikään muu ei vahvista omaa uskoa niin paljon kuin se, että julistaa sitä suullisesti. Nykyään seurakunnan ystävät hakevat minut pyörätuoleineni säännöllisesti palvelukseen, niin että voin silloin tällöin palvella jopa osa-ajan tienraivaajana.

Siitä on kulunut nyt kuusi vuotta, kun viimeksi ajoin polkupyörälläni. Toisinaan ikävöin entistä liikunnan vapauttani, raitista ilmaa ja toimeliasta elämää, josta nautin niin paljon. On kuitenkin sangen myönteistä, että toimeliaan tienraivauspalvelukseni ansiosta saatoin sairauteni toteamisen jälkeen kulkea omilla jaloillani yli 15 vuotta ennustettujen 10 vuoden sijasta.

Muutaman viime vuoden ajan olen asunut yksin. Mutta Elsa ja hänen miehensä kohtelevat minua kuin perheensä jäsentä. Heidän lapsensa ovat minulle yhtä rakkaita kuin jos ne olisivat omiani.

Palautan myös silloin tällöin mieleeni, että olen saanut etuja, joita minulla ei ole ollut aikaisemmin. Niistä suurimpia on aika. Olen aina valmiina kuuntelemaan niitä, jotka kaipaavat kuulevaa korvaa. Olen oppinut tuntemaan myötätuntoa niitä kohtaan, joilla on ongelmia. Ja ennen kaikkea olen päässyt jatkuvasti lähemmäksi Jehova Jumalaa, joka on rakkaudellisesti auttanut minua iloitsemaan elämästä sellaisena kuin se on ja joka on antanut minulle voimaa ja tarkoituksen palvellakseni häntä jatkuvasti.