Me luulimme että järjestelmää voitaisiin muuttaa

Miljoonat nuoret ovat huomanneet, että tarvitaan muutosta. Ehkä olet yhtä mieltä heidän kanssaan tai ehkä et, mutta havaitset, että on hyvin valistavaa saada selvempi käsitys siitä, miksi he suhtautuvat asioihin siten kuin he suhtautuvat. Tämä on kertomus siitä, miten nuori mies ja nainen yrittivät aikaansaada muutoksen ja miten he löysivät sen ainoan keinon, jolla se on saavutettavissa.

KUN yli 10 000 meikäläistä kokoontui Chicagon Grant Parkiin keskiviikkoiltapäivänä, tuskin saatoimme uskoa silmiämme. Lähiasuntojen katoilla oli konekiväärejä suunnattuina meihin päin. Kansalliskaartin miehet paikoilleen kiinnitettyine pistimineen reunustivat jalkakäytäviä. Ja kypäräpäisiä poliiseja oli joka puolella. Miksi? Mitä oli tapahtumassa?

Oli elokuu vuonna 1968. Ja noin kuuden kilometrin päässä oli meneillään demokraattien kansalliskokous Amfiteatterissa. Tämä oli vetänyt meidät Chicagoon. Me toivoimme, että joukkomielenosoituksemme vaikuttaisi kokouksessa tehtäviin päätöksiin. Me halusimme erikoisesti Vietnamin sodan päättyvän.

Mutta miksi konekiväärit, paikoilleen kiinnitetyt pistimet ja kypäräpäiset poliisit?

On muistettava, että oli elokuu 1968. Amerikan puuttuminen sotaan oli lisääntymässä; Pohjois-Vietnamia pommitettiin yhä. Monet poliittiset johtohenkilöt suosivat sodan asteittaista laajentamista. He halusivat sotilaallista voittoa, pitivätpä jotkut rauhaa avoimesti kannattavia syypäinä maanpetokseen.

Tämä suunnaton aseistettujen voimien näytös näytti meistä kuitenkin tyystin aiheettomalta. Me Grant Parkissa olimme aseettomia. Useimmista meistä tuntui vain, että Amerikan johtohenkilöt noudattivat huonoja neuvoja. Ja me suunnittelimme nyt rauhallista mielenosoitusta marssimalla Amfiteatteriin. Mutta se, mitä tehtiin tyttöystävälleni Jeannelle ja minulle sinä päivänä, järkytti koko meidän ajattelutapaamme vaikuttaen syvällisesti elämänkulkuumme.

Tiedän joidenkuiden voivan sanoa: ”Teillä ei ollut mitään asiaa mennä mielenosoitukseen Chicagoon. Te ansaitsitte kaiken mitä saitte.”

Jeanne ja minä ajattelimme joka tapauksessa siihen aikaan tekevämme oikein. Me voimme kuitenkin nähdä nyt, ettei se ollut oikea keino muutoksen aikaansaamiseksi, ja me pahoittelemme sitä mitä teimme. Mutta miksi tuhannet – niin, kymmenet tuhannet – nuoret ajoivat niin tarmokkaasti muutoksen aikaansaamista noina vuosina? Uskon oman kokemukseni valaisevan sitä.

LOISTAVALTA NÄYTTÄVÄ TULEVAISUUS

Synnyin valkoihoisille keskiluokan vanhemmille Minneapolisissa Minnesotassa vuonna 1947. Vuonna 1952 muutimme Havaijiin, jossa isästäni tuli menestyvä urakoitsija. Asuimme kauniissa merenrantakodissa, ja meillä oli kaikkea, mitä tarvitsimme aineellisesti. Amerikka näytti olevan maa, jossa unelmat täyttyisivät; tulevaisuus näytti valoisalta.

Elämäni täyttivät seikat, jotka tuottivat minulle mielihyvää: olin tukimiehenä jalkapallomestaruuden saavuttaneessa joukkueessamme, harrastin ratajuoksua, uin sinisessä Tyynessämeressä takapihallamme, osallistuin koulun hallintoon. Ja suunnittelin pian meneväni yliopistoon mantereelle.

ANKARIEN TODELLISUUKSIEN EDESSÄ

Syyskuussa 1965 kirjoittauduin Williams-yliopistoon Massachusettsiin. Kun täällä oli enemmän aikaa lukea ja miettiä, niin jokin alkoi vaivata minua. Havaijissa totuin siihen, että eri rotuja kohdeltiin tasavertaisesti, mutta mantereella oli toisin.

Lomallani keväällä 1966 lensin Chicagoon vanhemman veljeni luo, joka oli Chicagon yliopiston sairaaloitten johtaja. Kun ajoimme Etelä-Chicagon köyhälistökortteleitten läpi, niin saatoin tuskin uskoa mitä näin. ”Miten ihmiset voivat elää tällä tavalla?” ihmettelin. Mutta se tosiasia, että he elivät siten ja että ne ihmiset olivat yleensä neekereitä, teki minuun syvän vaikutuksen.

Halusin tietää, miltä mustaihoisista tuntui, joten aloin lukea heidän kirjoittamiaan kirjoja, joiden joukossa oli useita omaelämäkertoja. Kun luin epäoikeudenmukaisuuksista, joista he kärsivät – orjakaupasta, siitä, miten heitä kohdeltiin kuin he olisivat olleet alempiarvoisia, miten heiltä oli kielletty pääsy yleisiin käymälöihin, miten heitä lynkattiin keksittyjen ja vähäisten rikkomusten johdosta – niin silmäni täyttyivät usein kyynelistä. Olin vihainen ja aloin miettiä, mitä voisin tehdä saadakseni aikaan muutoksen parempaan päin.

Aloin katsella muitakin asioita, kuten Vietnamin sotaa, rodullisesta näkökulmasta. Luin lehdistä, miten amerikkalaiset käyttivät vietnamilaisista halveksivia nimityksiä, ja mietin, pudottelisimmeko pommeja niin runsaasti, jos he olisivat valkoihoisia. Kuulin myös huikeista voitoista, joita ns. ”sotateollisuusyhtymä” korjasi sotatarvikkeitten valmistamisesta. Tämä pani minut pohtimaan: Oliko mahdollista, että voitonhimoiset miehet, jotka olivat halukkaita uhraamaan vinosilmäisten ihmisten henkiä, olisivat sodan laajentamisen takana? Aloin ajatella siten, kun kuulin sanottavan, että presidenttiehdokkaitten kampanjan rahoitus on usein riippuvainen sellaisilta teollisuusmiehiltä saadusta rahasta.

Presidentti Johnson lupasi kampanjassaan vuonna 1964 aikaansaada rauhan Vietnamiin. Kuitenkin sota laajeni myöhemmin kuukausi kuukaudelta täysin vastoin sitä, mitä hän oli kansalle sanonut. Julkiset tiedotusvälineet puhuivat paljon siitä, miten hallitus ponnisteli yleisön pettämiseksi. Luottamuspula laajeni. Voitko näin ollen nähdä, miksi monet meistä nuorista eivät enää tunteneet voivansa luottaa johtajiimme?

Mutta kun nyt sota laajeni, meitä yliopisto-opiskelijoita alettiin kutsua aseisiin. Tämä pakotti minut tekemään vaikean ratkaisun.

MITÄ TEHDÄ KUTSUNNAN SUHTEEN?

Painiskelin kuukausimääriä seuraavien kysymysten kanssa: Voinko kannattaa sotaponnistelua? Voinko tarttua aseisiin ja tappaa vietnamilaisia?

Tulin lopulta siihen tulokseen, etten voi. Se oli minusta väärin. Tiedän, että jotkut voivat väittää: ”Sinähän olit vain raukkamainen kutsunnan välttelijä. Kun maasi käskee sinua tekemään jotakin, niin ainoa laillinen, reilu menettely on totella.”

Tutkiskelin siihen aikaan tätä asiaa hyvin huolellisesti. Palautin mieleeni, että saksalaiset Nürnbergin oikeudenkäynneissä sekä Adolf Eichmann sen jälkeen yrittivät puolustella tekemiään rikoksia vakuutellen vain totelleensa virallisia määräyksiä. Kuitenkin heidät todettiin syyllisiksi ja teloitettiin! Heitä pidettiin vastuullisina teoistaan, vaikka heidän maansa oli määrännyt heidät suorittamaan nuo halpamaiset teot.

Käsitykseni mukaan oli Yhdysvaltain kansa samanlaisessa tilanteessa. Murheelliset kertomukset, joita ilmestyi Amerikan lehdissä miesten, naisten ja lasten tuhoamisesta napalmpommein – heidän polttamisestaan kauhistavalla tavalla kuoliaaksi – näyttivät minusta samanlaisilta kuin kertomukset ihmisten joukkotuhoamisesta Saksan keskitysleirien uuneissa. Tämä ajatus sai vahvistusta, kun vietnamilainen johtaja, pääministeri Ky, jota Yhdysvaltain joukot näyttivät pitävän vallassa, selitti, että hänen ainoa sankarinsa oli Adolf Hitler.

JÄRJESTELMÄN MUUTTAMISYRITYKSET

Päätökseni kieltäytyä sotapalveluksesta ei ollut ’livistämistä’. Minulla oli päinvastoin syvä rakkaus maatani kohtaan, ja siksi aloin ajatella, mitä voisin tehdä sen muuttamiseksi paremmaksi. Minusta tuntui, että sosiologina voisin mahdollisesti auttaa Amerikan tuskallisten rotupulmien, jopa kansainvälistenkin pulmien, ratkaisua. Ja niin siirryin vuonna 1967 Havaijin yliopistoon kolmanneksi opiskeluvuodekseni suorittaakseni välttämättömät oppikurssit tälle alalle valmistautumista silmällä pitäen.

Koulussa osui silmääni ilmoitus tiedotustaululla. Siinä kehotettiin Vietnamin sotaa vastustavia tulemaan Demokraattisen seuran ylioppilaiden (SDS) kokoukseen. Näihin aikoihin tulin tuntemaan Jeannen, ylioppilastoverini, joka liittyi kanssani sodanvastaisiin toimintoihin.

Nyt säännölliset uutisraportitkin paljastivat harhaannuttavia virallisia lausuntoja sodasta. Alkuvuoteen 1968 tultaessa oli yleisen mielipidetutkimuksen mukaan niiden vähemmistöstä, jotka olivat eri mieltä sodasta, tullut enemmistö, ja me aloimme nähdä todellisen mahdollisuuden onnistua järjestelmän muuttamisyrityksissämme. Tämä mahdollisuus näytti vahvistuvan, kun presidentti Johnson ilmoitti 31. maaliskuuta 1968, että hän ei yrittäisi tulla uudelleen valituksi. Näytti siltä, että yleinen mielipide ajoi hänet pois virasta.

Muutamia päiviä myöhemmin SDS:n puheenjohtajamme piti tunneperäisen puheen ja poltti kutsuntakorttinsa televisiokameroiden edessä vastalauseeksi sodalle. Liityin toisten ylioppilaitten kanssa tekemään samoin – jollaista en tekisi koskaan nyt. Sinä iltana tämä oli erikoisuutisena televisiossa, ja seuraavana aamuna se oli sanomalehdissä.

Sotaa vastustavat ylioppilaat New Yorkin kaupungissa valtasivat huhtikuussa Columbia-yliopiston rakennukset ja sulkivat koulun. Havaijin yliopistossa pitivät ylioppilaat joukkokokouksia sotaa vastaan miltei joka päivä. Ja kun yliopisto hääti sitten toukokuussa suorasukaisen sotaa vastustavan professorin Oliver Leen, niin ylioppilaat valtasivat yliopiston alueella olevat rakennukset useiksi päiviksi.

Jeanne ja minä olimme niiden satojen ylioppilaitten joukossa, jotka valtasivat Bachman Hallin ja vaativat Leen takaisin ottamista. Poliisi poisti lopulta meidät televisiokameroitten häikäisevissä valoissa. Meidät pidätettiin, mutta vapautettiin seuraavana aamuna takuita vastaan.

Ylioppilaat hajaantuivat muutamia päiviä myöhemmin kesälomille. Mitä voimme nyt tehdä? Amerikan katseet olivat tänä vaalivuonna kohdistetut Chicagossa pidettävään demokraattien kokoukseen. Voisimmekohan me ehkä saada aikaan muutoksen siellä, missä sillä olisi todella merkitystä, vaikuttamalla vallassa oleviin johtohenkilöihin sodan lopettamiseksi? Ajattelimme siihen aikaan niin ja päätimme yrittää.

”MICHIGAN AVENUEN VERILÖYLY”

Sitä, mitä tapahtui demokraattien kokouksen keskiviikkona, on sittemmin kutsuttu ”Michigan Avenuen verilöylyksi”. Miljoonat ihmiset näkivät sen televisiossa. Liittovaltiossa suoritettu tutkimus sanoi sitä ”poliisimellakaksi”. Tutkimuksessa mainittiin, että poliisien väkivalta ”kohdistui usein henkilöihin, jotka eivät olleet rikkoneet mitään lakia eivätkä määräystä eivätkä olleet minään uhkana”. Ja me voimme vahvistaa tämän, vaikka jotkut mielenosoittajat ärsyttivät poliiseja haukkumalla heitä.

Kun yritimme aloittaa marssimme kuunneltuamme puheita Grant Parkissa, poliisi hyökkäsi. Kyynelkaasu pani meidät pakenemaan joka suuntaan. Pistimin varustautuneita sotilaita oli kaikkialla, ja he sulkivat kaupungin pääosaan johtavat sillat. Löysimme lopulta sillan, jossa oli harvassa vartijoita, ja tunkeuduimme läpi.

Lukumäärämme kasvoi, kun useammat ylittivät sillat liittyäkseen meihin Michigan Avenuella. Juuri kun näytti siltä, että marssi onnistuisi, poliisi ja sotilaat estivät etenemisemme ja alkoivat hyökätä kyynelkaasuin, nuijin ja patukoin. Suoraan heidän tiellään olevat poljettiin maahan, ja verta suihkusi heidän nuijituista päistään. Maastoautoja, joiden eteen oli kiinnitetty piikkilankasuojuksia, alkoi aurojen tavalla työntyä ihmisjoukkoon. Ihmisten ruumiita murskaantui yhteen. Tartuin Jeannen käsivarteen ja yritin epätoivoisesti vetää hänet turvaan.

Lopulta Jeanne, hänen sisarensa ja minä murtauduimme poliisiesteen läpi ja juoksimme pitkän matkan päähän tuolta rauhattomalta alueelta. Kello oli noin 21, ja me olimme nälkäisiä, joten nautimme päivällisen ravintolassa. Ainoa tietämämme keino päästä takaisin sinne, missä oleskelimme, oli nousta junaan lähellä Michigan Avenueta.

MIKSI LUOVUMME

Olimme lähestymässä asemaa, kun poliisipartio tuli samassa kulman takaa. ”Me haluamme päästä junaan”, sanoin. He kirosivat meitä ja aivan aiheetta kävivät meihin käsiksi ja alkoivat nuijia Jeannen sisarta, kun hän pani vastaan. Meidät heitettiin poliisiautoon. Meitä oli toista sataa poliisiasemalla koko yön huoneessa, jota kutsuttiin ”tankiksi”.

Menin seuraavana aamuna tuomarin eteen. Mutta hän ei antanut minulle tilaisuutta sanoa sanaakaan selitykseksi; hän ei edes kohottanut silmiään katsoakseen minuun! En voinut hyvällä omallatunnolla tunnustaa olevani syyllinen, joten päätin todistaa syytteet vääriksi.

Jeanne palasi sillä välin kouluun Havaijiin, ja minä menin takaisin Massachusettsiin suorittamaan viimeistä lukuvuottani. Kävin seuraavina kuukausina yhä uudelleen lentäen Chicagossa jutun käsittelyjä varten. Mutta poliisi, jonka piti esittää syytteet, ei tullut kertaakaan paikalle, joten tuomari siirsi aina jutun seuraavaan kuukauteen. Kun olin kuluttanut useita satoja dollareita kuluihin, asianajajani sanoi, että se oli hyödytöntä: he vain tekisivät näin rajattomasti, kunnes minä en tulisi paikalle, ja silloin he julistaisivat minut syylliseksi.

Nämä kokemukset saivat minut ymmärtämään, että järjestelmää ei voitaisi parantaa. Lakkasin yrittämästä muuttaa sitä – ’syö, juo ja iloitse’ tuli filosofiakseni. Kävin koulussa vain riittävästi suorittaakseni loppututkinnon. Jeanne tuli Havaijista, ja me elimme yhdessä ja ryhdyimme käyttämään huumeita. Mutta ei tällainenkaan elämä vain henkilökohtaista nautintoa varten ollut tyydyttävää.

VOISIKO MISSÄÄN OLLA TOIVOA?

Me tunsimme osoittavamme ulkoasullamme ja käytöksellämme, että me kapinoimme ns. ”vallitsevan järjestelmän” ulkokultaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Mutta olivatko huumeet, vapaat sukupuolisuhteet ja muut elämäntyylimme piirteet yhtään parempia? Aloin ajatella: monet nuoret pitivät avioliittoa vanhanaikaisena, mutta saatoin nähdä, että sukupuolikumppanien vaihtaminen ei tuottanut heille tosi onnea. En halunnut tällaista Jeannelle enkä itselleni, joten solmimme avioliiton kesällä 1969.

Vaikka minusta tuntui, että oli turhaa yrittää muuttaa järjestelmää, niin halusin silti auttaa ihmisiä, joten päätin valmistua koulun opettajaksi. Koska tahdoin mennä sinne, missä lapset erityisesti tarvitsivat apua, niin aloin opettaa kolmatta luokkaa eräässä neekerien slummissa Pohjois-Philadelphiassa.

Kun tutkin oppilaitten terveydentilaa koskevia tilastoja, niin havaitsin useimpien olevan aliravittuja ja alipainoisia. Useat asuivat uskomattoman epäterveellisissä, ahtaissa oloissa. Tulin tietämään, että jotkut olivat jo moraalittomissa suhteissa vastakkaisen sukupuolen kanssa. Jotkut hankkivat huumeita vanhemmilleen. Useimmat eivät pystyneet laskemaan yhteen 2 + 3 tai tuntemaan aakkosia. En ollut koskaan uskonut tilanteen olevan niin huono; se näytti toivottomalta! Oli turhauttavaa ajatella, että kaiken ponnisteltuaankin voisi tehdä niin vähän kestävää hyvää. Mistä voisimme löytää antoisaa, tyydyttävää toimintaa?

Olimme tutkineet perin pohjin astrologiaa, okkultismia ja Idän uskontoja emmekä olleet löytäneet niistä mitään tyydyttävää. Satuin sitten lukemaan Stanfordin yliopiston professorin Paul Ehrlichin kirjan The Population Bomb (Väestöpommi). Kun Ehrlich kävi Philadelphiassa, mekin menimme kuuntelemaan hänen luentoaan. Hän sanoi, että on jo liian myöhäistä, että ihmiskunnan edessä on ennen näkemättömän suuret onnettomuudet siksi, että se käyttää väärin ympäristöään ja hoitaa huonosti maan asioita. Mutta minä ajattelin, että ehkä on sittenkin toivoa kasvavassa ekologisessa (elollisia ja ympäristöolosuhteita tutkivassa) liikkeessä.

Muistaen pettymykset, joihin sekaantumisemme sodanvastaiseen liikkeeseen oli johtanut, me otimme empien vastaan kutsun Temple-yliopistossa pidettävään ekologien järjestökokoukseen. Kun menimme huoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua, ja kuulimme keskustelun ilman saastuttamisesta, tiesimme, ettei tästä liikkeestä olisi mihinkään. Aloin kuitenkin lukea useita ekologiaa käsitteleviä kirjoja ja kirjoittauduin ympäristöopetuskurssille maisterin tutkintoa varten. Olin vakuuttunut, että teollistunut yhteiskunta luhistuisi pian, ja aloin valmistautua elämään sen tapahduttua.

Isäni omisti 40 hehtaaria koskematonta saniaispuumetsää Havaijin saarella. Me aloimme tehdä suunnitelmia täysin omavaraisesta sikäläisestä yhdyskunnasta, joka olisi ekologisesti tasapainossa ympäröivän alueen kanssa. Me etsiskelimme vakavasti vaihtoehtoisia elämäntapoja, koska olimme vakuuttuneita siitä, että tämä järjestelmä on tuomittu. Mutta vastaukset, joita olimme etsineet, alkoivat tulla tyystin odottamattomasta lähteestä.

TODELLINEN TOIVO HYÖDYLLISESTÄ MUUTOKSESTA

Kouluissa alkoivat kesälomat, nuorempi veljeni David tuli Havaijista, ja me kolme lähdimme lyhyelle leirintämatkalle. David, joka harkitsi papinvirkaa elämäntehtäväkseen, toi mukanaan Raamatun, ja kun me joka ilta istuimme leiritulen ympärillä, hän luki valikoituja lukuja meille. Kun kuuntelimme kertomuksia Joosefista ja hänen veljistään sekä Daavidista ja Goljatista, niin hämmästyimme havaitessamme, miten kiinnostava Raamattu voi olla. Ja kun luimme Saarnaajan kirjaa, niin tämän asiainjärjestelmän elämän turhuuksia koskevat johtopäätökset näyttivät kovin ajankohtaisilta.

Jeannella ja minulla oli sinä kesänä paljon aikaa käytettävänämme. Ainoana ohjelmanamme oli yrittää kasvattaa kylliksi ravintoa ylläpidoksemme 16 neliömetrin suuruisella palstallamme Philadelphiassa. Niinpä me hankimme Kuningas Jaakon raamatunkäännöksen (KJ) ja aloimme lukea sitä ääneen toisillemme. Luimme ensiksi evankeliumit ja Apostolien teot. Kun kuuntelimme Jeesuksen aikansa uskonnollisista johtajista lausumat purevat arvostelut (Matteus 23), emme voineet olla ajattelematta nykyajan pappeja. Heidän ulkokultaisuutensa oli vieroittanut meidät pois. Yksi esimerkki oli se, että he tukivat toimeliaasti Vietnamin sotaa, kun yleinen mielipide kannatti sitä, ja esittivät vastalauseensa sille vasta sen jälkeen kun yleinen mielipide oli muuttunut sodanvastaiseksi.

Me luimme myös Jesajan ennustukset, jotka erityisesti vaikuttivat meihin. Kun tulimme sanoihin: ”He takovat miekkansa auranvantaiksi ja keihäänsä puutarhaveitsiksi, kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan eivätkä ne enää opettele sotaa”, niin huomautin Jeannelle: ”Hei, tämä Jesajahan oli sodanvastustaja. Hän oli itse asiassa ekologian kannattaja; hän halusi panna sotarahat maanviljelykseen.” – Jes. 2:4, KJ.

Sitten huomasimme juuri edellä olevat sanat: ”on tapahtuva viimeisinä päivinä”, ja olimme uteliaat tietämään, olivatko nämä sanat ehkä tarkoitetut meidän ajallemme. Kun luimme edelleen, niin voimme nähdä, että Jesaja puhui muinaisesta Juudasta ja Jerusalemista, mutta emme vain voineet olla ajattelematta sen huomattavaa samankaltaisuutta oman vuosisatamme olosuhteitten kanssa. Mitä enemmän luimme, sitä vakuuttuneemmiksi tulimme siitä, että näiden ennustusten täytyy soveltua jollain tavalla nykyiseen maailmanjärjestelmäämme.

Jos näin olisi, niin se merkitsisi sitä, että nykyinen turmeltunut järjestelmä olisi hävitettävä, kuten muuan ennustus jatkoikin sanoen: ”Maa on saastunut asukkaittensa alla, sillä he ovat rikkoneet lait, muuttaneet käskyt, hyljänneet iankaikkisen liiton. Sentähden kirous kalvaa maata, ja sen asukkaat syystänsä kärsivät; sentähden maan asukkaat kuumuudesta korventuvat, ja vähän jää ihmisiä jäljelle.” – Jes. 24:5, 6.

Voisimmeko uskoa näihin ennustuksiin? Me uskoimme Kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Ja me ihailimme hänen luomaansa elämää ja luonnon kiertokulkuja maan päällä. Meitä hämmästytti, miten pienen pienet siemenet, jotka panimme maahan, antoivat pian niin vaihtelevaa ravintoa. Voisiko se Luoja, joka on saanut aikaan sellaisia ihmeitä, olla Jumala, joka antoi Jesajalle tämän sanoman, joka näytti niin hyvin soveltuvan meidän aikaamme?

Aloimme ajatella siten. Mutta jos tämä järjestelmä piti hävittää, kuten Raamattu ilmaisi, niin tulisiko sen sijaan mitään hyvää? Me halusimme tietää. Hankimme avuksi tutkimukseemme nykyenglanniksi tehdyn raamatunkäännöksen The Jerusalem Bible ja vietimme toisinaan koko päivän lukien sitä yhdessä.

PERSOONALLINEN TARKOITUKSEN JUMALA

Tässä raamatunkäännöksessä oli sivulla toisensa jälkeen nimi ”Jahve” arvonimien ”Herra” ja ”Jumala” sijasta. Muistin yliopiston uskontokurssilta, että Jahve (tai suositumpi muoto Jehova) on sen Jumalan nimen vastine, joka esiintyy alkukielisissä Raamatun käsikirjoituksissa. Kun luimme Jumalan nimen uudelleen ja uudelleen, niin se alkoi tehdä meihin vaikutuksensa. Me aloimme pitää Jumalaa todellisena persoonana, sellaisena jonka kanssa saatoimme olla yhteydessä ja jolla oli jokin tarkoitus. Mutta me halusimme tietää, millainen persoona tämä Jahve on.

Arvostuksemme Jahvea kohtaan kasvoi, kun luimme hänen tarkoituksistaan. Olimme kiinnittäneet erikoishuomiota kohtiin, joissa Raamattu ennustaa tämän turmeltuneen järjestelmän hävityksen, koska se vahvisti sitä, mitä me uskoimme. Mutta nyt aloimme panna merkille, että se puhui myös uudesta järjestelmästä. Kun luimme sellaisia ennustuksia kuin sitä, mikä on Jesajan 65. luvun loppuosassa, niin se sai meistä tuntumaan siltä, että ehkä on olemassa toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Siinä sanotaan:

”Minä luon uudet taivaat ja uuden maan. . . . He rakentavat taloja ja asuvat niissä, he istuttavat viinitarhoja ja syövät niiden hedelmät; . . . He eivät tee työtä turhaan eivätkä lapsia synnytä äkkikuoleman omiksi, sillä he ovat Herran [Jahven, JB] siunattujen siemen, ja heidän vesansa ovat heidän tykönänsä. Ennenkuin he huutavat, minä vastaan, heidän vielä puhuessaan minä kuulen. Susi ja lammas käyvät yhdessä laitumella, ja leijona syö rehua niinkuin raavas, . . . ei missään minun pyhällä vuorellani tehdä pahaa eikä vahinkoa, sanoo Herra [Jahve, JB].” – Jes. 65:17–25.

Voisiko tämä Jahve tosiaan luoda uuden järjestelmän, missä tällainen miellyttävä elämäntapa toteutuisi? Jos hän kerran oli luonut tämän ihmeteltävän kaikkeuden, niin meistä tuntui, että hän ehkä voisi täyttää nämä lupaukset. Mutta me halusimme tietää: Aikooko Jahve varjella keitään ihmisiä tulevan maailmantuhon läpi uuteen järjestelmään? Jos hän aikoo, niin keitä ne ihmiset ovat?

Mitkään tuntemistamme kirkoista eivät näyttäneet sopivan kuvaan. Sikäli kuin voimme nähdä, turmeltuneet ihmiset, jotka keinottelivat politiikassa ja liikemaailmassa, olivat enimmäkseen noiden kirkkojen arvostettuja jäseniä. Ja noiden kirkkojen jäsenethän taistelivat Kaakkois-Aasian sodassa. Mitä enemmän luimme Raamattua, sitä enemmän kirkot näyttivät olevan juuri sen kirjan tuomitsemia, jota ne väittivät seuraavansa.

Muutaman päivän päästä minun piti jälleen olla opettamassa ja alkaa työskennellä maisterin arvon saamiseksi yliopistossa. Me rupesimme myös masentumaan Raamatun lukemisessamme, koska meillä oli niin paljon kysymyksiä, jotka jäivät vaille vastausta. Epätoivon hetkellä teimme sellaista, mitä emme olleet tehneet milloinkaan aikaisemmin. Jeanne ja minä kumarsimme päämme, ja minä rukoilin ääneen Jahvea pyytäen häneltä opastusta sen suhteen, mihin päin kääntyä ja mitä tehdä.

TIEDON SAAMINEN SIITÄ, MITEN MUUTOS TULEE

Rukoiltuamme sytytimme marihuanasavukkeet. Mutta miltei heti soi ovikello. Voisiko se olla poliisi? Kun Jeanne juoksi mielettömänä ympäri talon kätkien huumeita ja suihkuttaen ilmaan deodoranttia, minä astuin oven ulkopuolelle ja lukitsin sen jäljessäni.

Siellä seisoi nuori neekerinainen, joka esitti olevansa yksi Jehovan todistajista. Hän alkoi puhua minulle juuri siitä, mitä olimme rukoilleet. Hän tarjosi minulle kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, jonka otin. Kysyin myös: ”Missä voin nähdä Jehovan todistajia?” Hän kutsui meidät heidän kokoukseensa paikalliseen valtakunnansaliin ja antoi meille myös Vartiotorni- ja Herätkää!-lehden irtonumeroita.

Oli lauantai-iltapäivä. Jeanne istui yhteen huoneeseen lukemaan Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä, ja minä aloin lukea kirjaa toisessa huoneessa. Ei kestänyt kauan, kun me huutelimme toisillemme: ”Hei, kuulehan tätä!” ”Tämähän on hämmästyttävää!” Myöhään sinä iltana olin lukenut kirjan loppuun. Kahden edellisen kuukauden aikana olin lukenut koko Raamatun, ja nyt ymmärrys sen yhteen kuuluvista osista alkoi hahmottua mielessäni.

Olin nuoruudestani asti rukoillut sillä tavalla kuin Jeesus opetti opetuslapsiaan: ”Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi; tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa.” (Matt. 6:9, 10) Olin ajatellut, että Jumalan valtakunta on rauhaisa mielen ja sydämen tila. Mutta ei! Ei tietenkään! Nyt saatoin nähdä, että Jumalan valtakunta on todellinen hallitus! Se on se väline, jota Jumala käyttää tämän turmeltuneen järjestelmän pois pyyhkäisemiseen!

Tämä kävi selväksi, kun katsoin jälleen Danielin 2:44:n, jossa lukee: ”Niiden kuningasten päivinä on taivaan Jumala pystyttävä valtakunnan, joka on kukistumaton iankaikkisesti . . . Se on musertava kaikki ne muut valtakunnat ja tekevä niistä lopun, mutta se itse on pysyvä iankaikkisesti.” Näin tulin toteamaan, että varhaisemmat ponnisteluni, kun olin yrittänyt muuttaa järjestelmää ryhtymällä julkisiin mielenosoituksiin, eivät olleet ainoastaan turhia vaan myös vastoin sitä, mitä Raamattu sanoo Roomalaisille 13:1–7:ssä. Nyt saatoin nähdä, että tosi kristityt pysyvät puolueettomina poliittisiin asioihin nähden ja odottavat Jumalan itsensä muuttavan tämän järjestelmän hävittämällä sen.

Aloin myös ymmärtää, että kun Jumalan hallitus on hävittänyt tämän maailman järjestelmän, niin Hän pitää huolen siitä, että hänen alkuperäinen tarkoituksensa, maan tekeminen paratiisiksi, täyttyy, niin kuin on osoitettu niissä ennustuksissa, jotka olimme lukeneet. Mutta nyt sain tietää jotain ihmeellistä, mitä en ollut huomannut: Jumala antaa ihmisten elää ikuisesti siinä maallisessa paratiisissa! Seuraavanlaiset raamatunpaikat tekivät todella suurenmoisen vaikutuksen minuun: ”Vanhurskaat perivät maan ja asuvat siinä iankaikkisesti.” – Ps. 37:29.

Mutta aloin nähdä, että ratkaiseva tekijä on JUMALAN VALTAKUNTA. Niin, Jumala välittää, ja hänellä on todellinen hallitus, jonka avulla hän toteuttaa tarkoituksensa. Totuus-kirjan luku ”Miksi Jumala on sallinut pahuutta meidän aikaamme asti?” auttoi minua ymmärtämään hänen näennäisen hitautensa toimintaan ryhtymisessä. Se teki selväksi, miten tärkeät kysymykset, jotka koskevat henkimaailmaakin, vaativat selvittämistä, ennen kuin hän hävittää tämän turmeltuneen järjestelmän.

Mutta oliko tämä kaikki vain teoriaa? Oliko olemassa mitään ilmeistä todistusta siitä, että Jumalan hallitus on todella olemassa? Halusin tietää.

MITÄ OLIMME ETSINEET

Jeanne ja minä menimme seuraavana päivänä, 6. syyskuuta 1970, valtakunnansaliin ja saavuimme, kun kokous oli alkanut. Huomasimme, että kaikki olivat siistin ja onnellisen näköisiä. Pienet lapsetkin osallistuivat kokoukseen ja lukivat sujuvasti kohtia Raamatusta. Koska tiesin, millainen tilanne vallitsi koulujärjestelmässä, niin ymmärsin, että heidän vanhempiensa täytyi olla todella kiinnostuneita heistä. Minuun teki myös syvällisen vaikutuksen se Raamatun tuntemus, jota nuo ihmiset osoittivat. Mutta se, mikä vaikutti meihin eniten, tapahtui kokouksen päätyttyä.

Yli sata henkeä pienistä lapsista vanhoihin miehiin asti tuli tervehtimään meitä ystävällisemmin kuin olimme koskaan kokeneet. Olimme erityisesti hämmästyneitä siksi, että minulla oli pitkä tukka ja parta ja Jeanne oli pukeutunut tavalla, joka ilmaisi hänet hippeihin kuuluvaksi. Melkein jokainen oli myös neekeri, koska tämä oli mustien yhdyskunta. Koulussa, jossa opetin, kesti melko kauan, ennen kuin neekerit hyväksyivät minut. He näyttivät olevan epäluuloisia valkoihoisia kohtaan, mutta näin ei ollut lainkaan valtakunnansalissa.

Meitä pyydettiin palaamaan torstaina teokraattiseen kouluun. Kun saavuimme, niin jokainen kohteli meitä kuin vanhoja ystäviä. Meihin vaikutti syvästi se, että näiden kokousten tarkoitus oli selvästi syvemmän ymmärryksen saaminen Raamatusta. Saatoimme nähdä myös, että se, mitä nämä ihmiset oppivat, vaikutti todella heidän elämäänsä. Meidät kutsuttiin aterialle, ja isäntä tarjosi meille ilmaista viikoittaista raamatuntutkistelua, ja me hyväksyimme sen.

Muutaman viikon kuluttua Jeanne ja minä tiesimme löytäneemme, mitä olimme etsineet. Tässä oli ihmisiä, jotka todella rakastivat toisiaan ja jotka valmistautuivat luottavaisesti elämään uudessa järjestelmässä. Raamatussa olevat Jumalan lait hallitsivat heidän elämänsä jokaista puolta – siksi he olivat totisesti Jumalan hallituksen alamaisia. Ja kun me jatkoimme tutkimista, niin Raamatun ennustusten täyttyminen sai meidät vakuuttuneiksi siitä, että me elämme sen sukupolven loppuosassa, joka saa nähdä Jumalan hallituksen murskaavan koko pahan asiainjärjestelmän. – Matt. 24:3–14.

Me saatoimme heti paikalla nähdä, miten kiireellistä on, että kaikki ihmiset kuulevat tämän tärkeän tiedon Jumalan valtakunnasta, joten me pyysimme saada osallistua todistajien kanssa kertomaan toisille siitä. Olimme lakanneet käyttämästä huumeita ja olimme kohta jälkeenpäin muuttaneet ulkonäköämme ja pukeutumistapaamme. Jehovan todistajat kastoivat meidät tammikuussa 1971 vertauskuvaksi antautumisestamme palvelemaan Jehova Jumalaa. Lopetin opetustyöni, otin muuta työtä, ja Jeanne ja minä lähdimme kokoajan saarnaamistyöhön. Tämä on johtanut yhdestä antoisasta kokemuksesta toiseen.

Saatuamme lähetystyövalmennuksen Vartiotornin Raamattukoulussa Gileadissa New Yorkin kaupungissa me menemme Afrikkaan saarnaamaan hyvää uutista Jumalan valtakunnasta. Miten erinomaista tuleekaan olemaan, että voi näyttää sikäläisille ihmisille Jumalan sanasta Raamatusta, että tämän järjestelmän köyhyys, sodat, ennakkoluulot ja epäoikeudenmukaisuudet loppuvat pian ja niiden tilalle tulevat vanhurskaat olosuhteet Jumalan valtakunnan hallituksen alaisuudessa! (2. Piet. 3:13) – Lähetetty.

[Huomioteksti s. 234]

”Kun luin epäoikeudenmukaisuuksista . . . niin silmäni täyttyivät usein kyynelistä.”

[Huomioteksti s. 235]

”Säännölliset uutisraportitkin paljastivat harhaannuttavia virallisia lausuntoja sodasta.”

[Huomioteksti s. 235]

”Poliisi ja sotilaat estivät etenemisemme ja alkoivat hyökätä kyynelkaasuin, nuijin ja patukoin.”

[Huomioteksti s. 236]

”Monet nuoret pitivät avioliittoa vanhanaikaisena.”

[Huomioteksti s. 237]

’Papit esittivät vastalauseensa vasta, kun yleinen mielipide muuttui sodanvastaiseksi.’

[Huomioteksti s. 238]

”Mitä enemmän luimme Raamattua, sitä enemmän kirkot näyttivät olevan juuri sen kirjan tuomitsemia, jota ne väittivät seuraavansa.”

[Huomioteksti s. 239]

”Tässä oli ihmisiä, jotka todella rakastivat toisiaan.”

[Kuva s. 238]

Jeanne ja minä löysimme vastaukset, joita olimme etsineet