Kiitäjät – nimensä veroisia lentäjiä
”HERÄTKÄÄ!”-LEHDEN KENIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA
YKSI MAAILMAN NOPEIMMISTA luontokappaleista kiitää ilmojen halki sirpinmuotoisilla siivillään. Se on pieni lintu, joka painaa vain muutamia kymmeniä grammoja mutta joka voi lentää taivaalla vinhaa vauhtia. ”Kiitäjien sanotaan lentäneen jopa yli 160 kilometrin tuntinopeudella”, kerrotaan tietosanakirjassa The Encyclopedia Americana. Ei ihme, että näitä höyhenpukuisia vauhtihirmuja kutsutaan sopivasti kiitäjiksi!
Kiitäjien lento näyttää vaivattomalta, kun ne kohoavat korkealle maan pinnan yläpuolelle ja kaartavat sitten laskuun päätä huimaavalla vauhdilla etsiessään hyönteisiä. Kiitäjät viettävät ilmassa enemmän aikaa kuin mitkään muut linnut: ne näet etsivät ravintoa, syövät, juovat, keräävät pesänrakennusaineita ja jopa parittelevat lentäessään. Kiitäjät viettävät niin paljon aikaa lennossa, että muinaisina aikoina niiden luultiin yöpyvänkin taivaalla, jossakin näkymättömissä, pilvien yläpuolella. Jotkin kiitäjät voivat pysytellä ilmassa jopa yhdeksän kuukautta vuodesta. Nämä hämmästyttävät pikkulinnut ilmeisesti jopa nukkuvat liidellessään ilmassa!
Suunniteltu lentämään
Kiitäjät ovat aerodynaamisen muotoilun ihmeitä. Niillä on tehokkaat kuunsirpin muotoiset siivet, jotka kaartuvat taaksepäin ja poistavat suuren osan siitä ilmanvastuksesta, joka hidastaa useimpien lintujen lentoa. Ilmassa ollessaan ne kiihdyttävät vauhtia nopeilla, kevyillä siiveniskuilla ja ajoittaisilla lyhyillä liidoilla.
Ne liikkuvat poikkeuksellisen ketterästi osittain sen vuoksi, että ne pystyvät lentäessään räpyttämään toista siipeä nopeammin kuin toista. Sen ansiosta, että kiitäjät iskevät siipiään hiukan eri tahtiin, ne voivat tehdä jyrkkiä käännöksiä vähentämättä vauhtiaan. Näin ne pystyvät saavuttamaan huiman nopeuden, kun ne kaartelevat ilmassa hyönteisten perässä ja ahmivat niitä ammollaan olevaan kitaansa. Kiitäjien täytyy syödä paljon hyönteisiä täyttääkseen sen valtavan energiantarpeen, jonka niiden nopeatempoinen elämäntapa synnyttää. Nämä vikkelät lentäjät voivat matkata satoja kilometrejä päivässä etsiessään hyönteisiä saaliikseen.
Kiitäjien vaatimaton ulkonäkö antaa väärän kuvan niiden huomattavista lentokyvyistä. Sen enempää koiras kuin naaraskaan ei ole mitenkään huomiota herättävä; useimmat ovat tylsän harmaan tai ruskean värisiä. Monia kiitäjälajeja tavataan kaikkialla maailmassa, pääasiassa trooppisissa ja subtrooppisissa maissa. Pohjoisella pallonpuoliskolla asustavat lajit muuttavat talvella tuhansien kilometrien päähän lämpimään ilmastoon.
Liimasta tehdyt pesät
Kiitäjät rakentavat pesänsä käyttämällä hyvin epätavallista rakennusainetta: omaa sylkeään! Kiitäjillä on erikoiset sylkirauhaset; niillä ne voivat erittää suuria määriä sylkeä, jolla pesänrakennusaineet kiinnitetään yhteen.
Kiitäjät laskeutuvat harvoin tasaiselle maalle, eivätkä ne osaa muiden lintujen tavoin laskeutua yöpuulle. Niillä on pienet koukkumaiset jalat, jotka ovat niin lyhyet, etteivät linnut ylety seisaaltaan räpäyttämään siipiään kunnolla edes yhtä kertaa. Niiden jalat sopivat kuitenkin ihanteellisesti sellaisiin pystysuoriin pintoihin tarttumiseen kuin jyrkkiin kallioseinämiin, luolien seinämiin tai rakennusten seiniin. Kun kiitäjän on aika rakentaa pesä, se ei voi kerätä maasta lehtiä, risuja ja savea niin kuin muut linnut, vaan sen on keksittävä jokin muu keino.
Piippukiitäjä kerää pieniä oksia lentämällä nopeasti puun oksiston läpi, tarrautumalla oksaan ja katkaisemalla sen vauhtinsa voimalla. Sitten se liimaa oksat yhteen ja kiinnittää ne lujasti pystysuoraan pintaan tahmealla syljellään. Pussikiitäjä liikkuu ketterästi ilmassa napaten karvoja, höyheniä, puuvillan höytyviä ja muita kevyitä ilmassa leijuvia aineksia, joista se rakentaa sylkensä avulla pesän.
Jaavansalangaanin pesä on tehty lähes yksinomaan sen omasta kovettuneesta syljestä. Jo vuosisatojen ajan näiden pesien sylki on ollut itämailla herkullisena pidetyn pääskysenpesäkeiton pääraaka-aine. Kerrotaan, että miljoonia pesiä käytetään joka vuosi tämän gastronomisen herkun valmistamiseen.
Yksi kiinnostavimmista pesistä on tehty afrikanpalmukiitäjän liimamaisesta syljestä. Tämä pikkuruinen lintu liimaa pienen, laakean höyhenalustan palmunlehden alapinnalle. Koska pesä roikkuu ylösalaisin, tuuli usein riepottaa sitä kovasti. Miten pikkuriikkinen muna pysyy pesässä? David Attenborough selittää kirjassaan Vaarallinen seikkailu: ”Näyttää melkein mahdottomalta, että – – ainoa muna pysyisi mitättömässä pesässä – –. Varmasti se putoaisikin, ellei lintu olisi liimannut munaa pesään yhtä tiukasti kuin pesän palmunlehteen.” Kun pesä ja muna on kiinnitetty lujasti palmunlehteen, vanhemmat pitävät varpaillaan tiukasti kiinni pesän reunoista ja hautovat munaa vuorotellen. Kuoriuduttuaan poikanen tarrautuu tuulen tuivertamaan kotopesäänsä, kunnes sen lentohöyhenet ovat kehittyneet ja se lähtee lentoon.
On ihastuttavaa katsella tuhansien kiitäjien lentävän kiivaissa pyörteissä visertäen äänekkäästi aivan kuin kiihtymyksen vallassa. Kun niitä katselee maan pinnalta, tuntee kunnioittavaa pelkoa niiden vaivattoman lennon johdosta sekä arvostusta niiden älykkään ja kauniin suunnittelun vuoksi. On todellakin helppo nähdä, miksi nämä lentäjäakrobaatit ansaitsevat ketteryytensä ja nopeutensa vuoksi nimen kiitäjä!
[Kuvat s. 16, 17]
Alppikiitäjä
Tervapääsky
[Lähdemerkintä]
Animals/Jim Harter/Dover Publications, Inc.
[Kuva s. 17]
Piippukiitäjä
[Lähdemerkintä]
© Robert C. Simpson/ Visuals Unlimited
[Kuvan lähdemerkintä s. 16]
© D. & M. Zimmerman/VIREO