Lääkärit yrittivät ottaa pois tyttäremme
OLIN 42-vuotias ja raskaana! Lääkärit olivat heti valmiita huomauttamaan minun ikäiselleni naiselle tulevista mahdollisista ongelmista sekä niistä ongelmista, joita lapsella saattaisi olla. He ehdottivat lapsivesitutkimusta. Ottamalla pienen määrän lapsivettä kohdusta lääkärit voivat määrittää, onko olemassa geneettisiä vikoja, kuten esimerkiksi Downin syndrooma. Lääkärit suosittelevat yleensä aborttia, jos sellainen vika löytyy.
Minä kuitenkin kieltäydyin kokeesta ja selitin, että en missään tapauksessa suostuisi aborttiin. Kun tuo asia oli poissa tieltä, iloitsin ennakolta miellyttävästä odotusajasta. Seuraava askel kaiken saamiseksi järjestykseen oli löytää lastenlääkäri, joka kunnioittaisi toivomuksiamme eikä antaisi verta, koska aviomieheni ja minä olemme Jehovan todistajia. Tilasimme ajan, tapasimme lääkärin ja selitimme kantamme veren suhteen. (1. Mooseksen kirja 9:4, 5; 3. Mooseksen kirja 17:10–14; Apostolien teot 15:19, 20, 28, 29) Hän sanoi, että hän ymmärsi ja ettei se ole ongelma. Sehän kävi helposti, tai niin ainakin ajattelin.
Onnistunut synnytys, mutta . . .
Laskettu aika oli lähellä, ja kuinka jännittyneitä me kaikki olimmekaan! Olin leskenä kasvattanut kolmea poikaani, kunnes menin jälleen naimisiin. Uusi aviomieheni, Gino, tuli perheeseen, johon kuului myös äitini, joka on asunut kanssani siitä lähtien, kun ensimmäinen aviomieheni kuoli.
Synnytyspoltot alkoivat maanantaiyönä 17. helmikuuta 1986. Gino, äitini ja minä lähdimme sairaalaan yhdessä nuorimman poikani Matthewin kanssa. Vanhemmat pojat halusivat mieluummin odottaa kotona. Sairaalan synnytysosastolla meitä oli vastassa Evelyn, todistajasisaremme, joka on sairaanhoitaja. Hänelle oli ilmoitettu, että minun synnytyspolttoni olivat alkaneet, ja hän oli heti lähtenyt sairaalaan. Synnytys jännitti meitä kaikkia. Me täytimme synnytyssalin, mikä loi kotoisan ilmapiirin. Gino sai jopa leikata napanuoran. Yksi hoitajista toi meille vähän jäätelöä, ja me juhlimme tyttäremme Kaleighin saapumista elämäämme.
Kaksi päivää myöhemmin olin kotona. Auttajista ei ollut koskaan pulaa. 84-vuotias äitini oli suureksi avuksi ja rohkaisuksi. Väsyin nopeasti noina muutamina ensimmäisinä päivinä, joten arvostin todella sitä, että hän piti huolta minusta ja vauvasta. Mutta kun viikko oli vierähtänyt, aloimme huolestua Kaleighin vuoksi. Hän ei imenyt hyvin ja nukkui paljon enemmän kuin minusta vastasyntyneiden pitäisi nukkua. Hänen värinsä oli muuttumassa kellertäväksi. Soitin lastenlääkärille ja sovin tapaamisesta tuoksi päiväksi.
Kello 14 lääkäri oli lopettanut hänen tutkimisensa ja oli ottanut tarpeelliset verinäytteet kokeita varten. Meille kerrottiin, että hän soittaisi myöhemmin tuloksista. Hän soitti lopulta noin kello 17. Meitä käskettiin viemään Kaleigh heti yli 160 kilometrin päässä meistä luoteeseen sijaitsevaan opetussairaalaan, koska hänelle oli tehtävä täydellinen verenvaihto. Muistutin lääkäriä siitä, että olemme Jehovan todistajia, ja sanoin uudelleen, että emme suostuisi verensiirtoon missään tapauksessa. Jos hän ei aikonut kunnioittaa vakaumuksiamme, pyysimme häntä ystävällisesti kertomaan meille siitä heti, niin että voisimme löytää lääkärin, joka kunnioittaisi.
”En tiedä”, hän vastasi, ”minun on ajateltava asiaa ja sitten ilmoitan teille.”
Odotimme kärsivällisesti hänen vastaussoittoaan. Kun emme olleet kuulleet hänestä kello 19:ään mennessä, Gino soitti. Hänelle kerrottiin, että lääkäri ei ollut vielä päättänyt, mitä tehdä. Olimme nyt hyvin epäluuloisia, koska lääkäri oli korostanut sitä, kuinka tärkeää oli saada Kaleigh heti hoitoon. Tässä vaiheessa soitimme todistajatovereillemme saadaksemme rohkaisua ja apua. He osoittivat heti vastakaikua; jotkut tulivat jopa 30 kilometrin päästä.
Kello 21 lääkäri soitti ja pyysi meitä viemään Kaleighin paikalliseen sairaalaan joitakin lisätutkimuksia varten. Gino tiesi, että kun kerran Kaleigh olisi siellä, heillä olisi täysi määräysvalta häneen ja he huolehtisivat siitä, että hänet siirrettäisiin opetussairaalaan verenvaihtoa varten. Niinpä aviomieheni sanoi, että hän ajattelisi asiaa ja ilmoittaisi lääkärille aamulla.
Sillä välin todistajaystävämme olivat puhelimessa ja yrittivät epätoivoisesti löytää toista lastenlääkäriä. Koska oli jo myöhä, heidän yrityksensä olivat turhia. Kaleigh näytti kauhealta, ja minun tunneperäinen tilani huononi. Lääkärin varoitus siitä, kuinka sairas Kaleigh oli ja kuinka vaarallinen tämä keltatauti on, pyörivät mielessäni. Itkiessäni ja pitäessäni häntä sylissäni ihmettelin, miten lääkäri tuli toimeen omantuntonsa kanssa tietäessään, että hän oli ollut hyvin petollinen meitä kohtaan.
Miten lohduttavaa olikaan, kun kristityt veljemme kokoontuivat yhteen ja rukoilivat puolestamme. Tunsin suuresti vahvistuneeni ja rohkaistuneeni kohtaamaan mitkä tahansa edessä olevat asiat. Etsimme yhä lääkäriä, kello oli nyt 23.30. Gino sanoi minulle rauhallisesti, että meidän olisi parempi lähteä kotoa. Hän oli varma, että lääkärit suunnittelivat jotakin. En voinut oikein uskoa sitä. Mutta Gino toisti: ”Meidän on parasta lähteä täältä pian.” Silti minä vain istuin paikallani.
Sitten noin kello 23.45 puhelin soi. Se oli Evelyn, joka soitti sairaalasta. Häntä oli pyydetty työskentelemään ylimääräisessä vuorossa sinä iltana, mikä oli hyvin epätavallista. Lääkärin avustaessa synnytyshuoneessa hänet hälytettiin neuvottelemaan tapauksesta, joka liittyi verensiirron antamiseen ja oikeudenpäätöksen hankkimiseen sen tekemiseksi. Nyt olin vakuuttunut!
Pako viime hetkellä
Me kirjaimellisesti heitimme tavarat matkalaukkuun, panimme ruoka-aineet ynnä muut sellaiset ruokakassiin ja ryntäsimme autoon. Saimme Jacksonvillessä Floridassa toimivan lääkärin nimen. Hän mahdollisesti voisi auttaa. Ajomatkaa olisi 320 kilometriä, ja lähtiessämme kello oli viisi minuuttia yli keskiyön.
Viisitoista minuuttia myöhemmin auto ja ambulanssi saapuivat valot vilkkuen kotiimme. Viisi virkamiestä Floridan terveys- ja kuntoutuslaitokselta koputti oveen. Äiti nousi ylös vuoteesta, meni rauhallisesti ovelle ja sanoi vain, että vauva ja hänen vanhempansa eivät ole kotona. He pyysivät saada tulla sisään ja katsoa itse. He sanoivat, että heidän oli määrä ottaa vauva mukaansa. Jokainen huone tarkastettiin perin pohjin. He jopa kurkistivat yhteen poikien vaatekaapin laatikoista. Äitini ei malttanut olla kysymättä: ”Ette kai te tosissanne ajattele, että he panisivat vauvan sinne?”
Kello oli noin viisi aamulla saapuessamme Jacksonvilleen. Meidän oli odotettava neljä tuntia. Lääkäri, jonka me olimme toivoneet tapaavamme, avasi vastaanottonsa vasta kello 9. Odottaessamme levottomina en voinut olla ajattelematta sitä, olivatko lääkärit Vero Beachissä todellakin yhtä huolissaan lapseni terveydestä kuin he olivat oman tahtonsa läpi saamisesta. Vaikka he olisivatkin tarkoittaneet hyvää, he eivät yksinkertaisesti olleet oikeassa siinä, että verensiirto olisi välttämätön Kaleighin pelastamiseksi vakavilta vahingoilta. On olemassa lääketieteellisesti hyväksytty veretön hoitomuoto Kaleighin sairauteen, ja sitä me vain halusimme saada.
Heti kello 9 soitimme lääkärin vastaanotolle ja selitimme tilanteemme kiireellisyyden hoitajalle. Hän sanoi, että lääkäri soittaisi meille niin pian kuin hän voisi. Me soitimme yhä uudelleen. Lopulta hoitaja sanoi, että lääkäri ei soittaisi eikä auttaisi meitä. Kello oli nyt 13. Tunsimme itsemme hyvin avuttomiksi ja turhautuneiksi. Päätin silloin mennä alakertaan aulaan ja käyttää siellä olevaa puhelinta. En halunnut pitää huoneemme puhelinta varattuna.
Avun lähde
Soitin Jehovan todistajien paikalliseen valtakunnansaliin. Siellä työssä oleva todistaja kuunteli ystävällisesti ja tuli heti avuksemme. Hän kiiruhti motelliin ja vei meidät parille klinikalle, mutta kumpikaan ei voinut auttaa meitä, koska niillä ei ollut asianmukaisia laitteita. Kaleigh tarvitsi erityistä valohoitoa. Hänen bilirubiinipitoisuutensa oli noussut 29 milligrammaan sataa millilitraa kohti, ja lukuarvoa 25 pidetään vakavana.
Sitten todistaja muisti erään sairaalan ja lääkärin, joka oli hiljattain leikannut ilman verta erään Jehovan todistaja -pariskunnan tyttövauvan. Niinpä suuntasimme sinne. Mutta päätimme pysyä lähellä Kaleighia ja olla päästämättä häntä näkyvistämme, ennen kuin olimme varmoja siitä, että meidän Raamattuun perustuvia toivomuksiamme kunnioitettaisiin. Menimme ensiapuosastolle ja vastasimme kaikkiin kysymyksiin. Epäuskoisena hoitaja kyseli: ”Miksi te ajoitte koko matkan Verosta tänne? En voi uskoa, että täällä Floridassa otettaisiin tosiaankin pakolla lapsi pois teidän kaltaisiltanne mukavilta ihmisiltä.”
Kun paperiasiat oli saatu valmiiksi, asiat edistyivät nopeasti. Meidät kaikki johdatettiin tutkimushuoneeseen, jossa Kaleigh riisuttiin, ja erityishoitoryhmä kutsuttiin sisään. Kuin kaikuna kuului aulasta: ”He ovat Jehovan todistajia, ei verta, ei verta.” Pian erityishoitoryhmää johtava lääkäri tuli huoneeseen ja ilmoitti, että hän halusi tehdä täydellisen verenvaihdon.
Gino esitti päättäväisesti kantamme jälleen kerran, ja lääkäri poistui neuvottelemaan virkaveljiensä kanssa. Nyt oli välttämätöntä aloittaa Kaleighille laskimonsisäinen tiputus. Olin nyt ruumiillisesti ja henkisesti täysin uupunut enkä kestänyt nähdä sitä, että lapseeni pistettiin vielä lisää neuloja, tai kuulla hänen huutoaan. Tässä vaiheessa Gino alkoi pohtia, selviäisikö lapsi kaikesta tästä. Hän poimi varovaisesti muutaman hiustukon hänen päästään ja pani ne taskuunsa. Hän halusi pitää jotakin muistona pienestä tytöstään.
Sinä iltana Kaleigh sijoitettiin keskoskaapin kaltaiseen sänkyyn. Hänellä oli silmillään side, joka suojeli niitä erityisiltä valoilta, joita käytettiin sellaisissa tapauksissa. Gino ja minä epäilimme yhä, kunnioitettaisiinko meidän kantaamme verikysymyksen suhteen, joten emme uskaltaneet lähteä lapsemme luota, vaikka tämä olisikin jo toinen yö ilman unta. Vastuussa oleva lääkäri tuli huoneeseen ja esitti jälleen halunsa antaa Kaleighille verensiirron. Jälleen selitimme hänelle Raamattuun perustuvan kantamme veren suhteen.
Lopulta hän sanoi: ”Hyvä on, missä kulkee raja?” Gino teki selväksi, että me tekisimme kaiken, minkä voimme, estääksemme lastamme saamasta verensiirtoa. Olimmehan juuri ajaneet 320 kilometriä keskellä yötä estääksemme sellaista tapahtumasta. Hän sanoi lääkärille, että olisi hankittava toinen oikeudenpäätös, mutta siihen mennessä me olisimme lähteneet. Lääkäri käveli pois sanomatta sanaakaan. Jälleen valmistauduimme lähtöön. Pitäisikö meidän ottaa vauva ja paeta? Kurkistin ulos huoneesta ja katsoin alas aulaan. Halusin tietää, missä uloskäynnit olivat, kaiken varalta.
Se yö kului hitaasti. Joka toinen tunti Kaleighin kantapäästä otettiin verinäyte. Korkea arvo oli hitaasti laskemassa. Hoito tehosi! Seuraavan kahden päivän aikana otettiin säännöllisesti verikokeet joka toinen tunti. Kaleighin pienet kantapäät olivat vereslihalla kaikista pistoksista. Itse asiassa hän alkoi tottua siihen, ja toisinaan hän ei edes itkenyt pistettäessä.
Sillä välin me nautimme siitä, että monet Jacksonvillen alueen Jehovan todistajat kävivät meitä rakkaudellisesti katsomassa: he olivat saaneet tietää tilanteestamme. Aviopari, jonka tyttövauva oli hiljattain leikattu ilman verta, tuli ensimmäisten joukossa. He rohkaisivat meitä suuresti. Eräs sydänlääkäri kertoi silloin meille, että verensiirto olisi suurempi riski kuin keltatauti. Sen kuultuamme meistä vihdoinkin tuntui siltä, että oli turvallista lähteä tyttömme vuoteen vierestä ensimmäistä kertaa kolmeen päivään.
Täydellinen paraneminen
Sen jälkeen kun monet lääketieteen eri alojen lääkärit olivat tutkineet lapsemme perusteellisesti, meille kerrottiin, ettei hänelle jäänyt mitään haittavaikutuksia keltataudista, minkä he sanoivat hämmästyttäneen heitä. Saatoimme nyt vihdoin lähteä kotiin. Maltoin tuskin odottaa, että saisin pitää Kaleighia sylissäni ilman häneen kiinnitettyjä suonensisäisiä letkuja. Koska me teimme asioihin perehdyttyämme valinnan turvallisen valohoidon puolesta ja koska me hylkäsimme veren kaikkine riskeineen, me emme ole huolissamme siitä, että Kaleigh sairastuisi aidsiin, hepatiittiin tai johonkin muuhun kauhistuttavaan sairauteen.
Silti vielä yksi ongelma oli edessämme. Vero Beachissä annettu oikeudenpäätös oli yhä voimassa, joten emme uskaltaneet lähteä, ennen kuin se peruutettiin. Päivystävä lääkäri oli niin ystävällinen, että hän soitti tarpeelliset puhelut ja tiedotti asianomaisille viranomaisille lapsemme saamasta hoidosta. Kun se oli hoidettu, palasimme kotiin.
Emme tietenkään ajatelleetkaan vievämme Kaleighia hänen alkuperäisen lastenlääkärinsä hoitoon. Lääkärit Jacksonvillessä ymmärsivät tämän ja suostuivat säilyttämään lapsemme kaikkia papereita, kunnes löytäisimme toisen lääkärin. Emme ollenkaan tienneet kuinka kuuluisa pikku tyttäremme oli ja kuinka ennakkoluuloisia Vero Beachin lääkärit olivat!
Sovin tapaamisesta toisen lastenlääkärin kanssa, jota suositeltiin meille, koska hän oli sanonut kunnioittavansa Jehovan todistajien kantaa verikysymyksessä. Vein Kaleighin hänen vastaanotolleen. Riisuin hänet, ja sairaanhoitaja punnitsi hänet ja mittasi hänen lämpötilansa. Kaleigh makasi pöydällä odottamassa lääkäriä. Hän tuli sisään, käveli tyttäreni ohi ja sanoi, että hän ja muut lastenlääkärit olivat yhtä mieltä siitä, että he eivät hoitaisi lastamme ja että he olisivat sen lastenlääkärin puolella, joka oli hankkinut oikeudenpäätöksen.
Mainitsin, että hän oli kertonut ystävilleni olevansa yhteistoiminnassa verikysymykseen omaksumamme kannan kanssa. Hän väitti, ettei hän todellisuudessa ollut sanonut niin. ”He olivat varmasti sitä mieltä, että te tarkoititte mitä sanoitte”, vastasin. Sen kuultuaan hän lähti huoneesta lainkaan katsomatta pöydällä makaavaa lasta. Pukiessani häntä aloin jälleen itkeä. Ajattelin, kuinka koviksi ihmiset olivat tulleet, myös ne joiden pitäisi olla omistautuneita lähimmäistensä hoitamiselle.
Minun oli vietävä Kaleigh tutkimuksia varten yli 60 kilometrin päähän lääkärille, joka oli halukas hoitamaan häntä. Luulen, että monet lääkärit eivät oikein usko, että me todellakin kieltäydymme verestä, kun joudutaan tilanteeseen, jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta. Heistä tuntuu, että me muutamme mieltämme. Meidän on tarpeellista saattaa tiedoksi, että olemme Jumalamme vilpittömiä, vihkiytyneitä todistajia ja että tottelevaisuus hänen lailleen tulee ennen mitä tahansa muuta seikkaa.
Kokemuksemme on osoittautunut hyödylliseksi muille todistajavanhemmille heidän keskustellessaan lääketieteellisestä hoidosta lääkärinsä kanssa. He ovat tulleet yksityiskohtaisemmiksi kysellessään lääkäriltään, mitä hän tekisi nimenomaisissa olosuhteissa. ’Mitä te olisitte tehneet tuossa tapauksessa?’ he ovat kysyneet viitatessaan meidän tilanteeseemme. Meidän kokemuksemme on saanut lääkärit tajuamaan, että Jehovan todistajat tarkoittavat todella sitä, mitä he sanovat.
Olimme hämmästyneitä saadessamme puolta vuotta myöhemmin kirjeen terveys- ja kuntoutuslaitokselta. Siinä sanottiin, että he olivat lopettaneet tutkimuksensa meitä vastaan nostetuista syytteistä, jotka koskivat lääketieteellistä laiminlyöntiä. Kirjeessä sanottiin, että syytteet olivat osoittautuneet perättömiksi ja ne oli hylätty. Soitin laitokselle kyselläkseni heidän tutkimuksestaan. Olin utelias tietämään, mitä tämä tutkimus käsitti. Työvuorossa ollut nainen sanoi, että he olivat vain soittaneet Jacksonvilleen varmistautuakseen siitä, mitä oli tehty. He olivat tyytyneet siihen.
Kaleigh on nyt kolmivuotias. Hän on terveyden perikuva ja alituisen ilon lähde. Hän rakastaa ihmisiä ja nauttii siitä, että hän saa ottaa muita seurakuntalaisia tilapäiseksi äidikseen tai isäkseen. Monet ovat huomauttaneet: ”Voi, miten sievä lapsenlapsi sinulla onkaan!” Minä vain hymyilen ja sanon: ”Ei, hän on minun ikioma tyttäreni.” Olen todella kiitollinen rakastavalle Jumalallemme. – Kertonut Bonnie Deskins.
[Huomioteksti s. 13]
”He sanoivat, että heidän oli määrä ottaa vauva mukaansa”
[Huomioteksti s. 14]
”Pitäisikö meidän ottaa vauva ja paeta?”
[Kuva s. 15]
Minä ja tyttäreni Kaleigh