Keskoset tarvitsevat hellää huolenpitoa
OLI sunnuntaiaamu, ja kello oli kolme. En tiedä, mikä sai synnytyksen alkamaan ennen aikojaan. Epäilen kuitenkin sitä, että meillä oli ehkä käynyt liian paljon vieraita. Oli syy mikä tahansa, pieni poikani teki tuloaan maailmaan kuukautta liian aikaisin.
Synnytys oli pitkä ja oikullinen. Koko sunnuntaipäivä ja -ilta kului synnytyksessä, mutta vauva ei ponnistamisista huolimatta tullut ulos. Kätilö näki monta kertaa, miten vauvan pää ilmaantui näkyviin supistuksen työntämänä, kunnes se jälleen katosi näkyvistä seuraavan supistuksen aikana. Maanantaina aamuneljältä, 25 tunnin kuluttua synnytyksen alkamisesta, tuli kätilö vauvan sydänääniä kuunneltuaan siihen tulokseen, että vauvalla oli tukalat oltavat. Hän antoi minulle happea ja vei minut kiireesti sairaalaan. Kolmen tunnin kuluttua Danny syntyi.
Mieheni Bill ja minä saatoimme nähdä, että pojallamme oli hengitysvaikeuksia, sillä hänen keuhkonsa eivät toimineet kunnolla. Saimme pidellä häntä sylissämme muutaman sekunnin, ja tuona aikana – pidellessämme häntä sylissä ja puhellessamme hänelle – huomasimme, että hänen hengityksensä kulki helpommin. Kun lääkärit ja hoitajat sanoivat, että hänet täytyy panna keskoskaappiin, en ollut näin pitkän ja hankalan synnytyksen jälkeen sellaisessa mielentilassa, että olisin kyennyt panemaan vastaan.
Puoli kymmeneltä aamupäivällä tuli lastenlääkäri puhumaan kanssani. Hän sanoi tutkineensa pojan, ja hän näytti voivan oikein hyvin. Lääkäri sanoi huolehtivansa siitä, että poika tuotaisiin luokseni, jotta voisin imettää häntä. Mutta vauvaa ei tuotu. Kello tuli kymmenen, yksitoista, kaksitoista eikä Dannyä vieläkään kuulunut. Lopulta, pian puolenpäivän jälkeen, vastasyntyneiden hoito-osastolta tuli hoitaja, ja hän hätkähdytti minut ilmoittaessaan: ”Vauvallanne on hengitysvaikeuksia, ja hänet täytyi siirtää keskoskaappiin!” Selittämättä asiaa sen enempää hän poistui.
Voit kuvitella, miten tällainen vaikutti minuun, kun muutenkin olin sekavissa tunnelmissa. Koska hoitajan ilmoitus oli ollut ympäripyöreä, kutsuin paikalle kätilöni ja kysyin häneltä, oliko tilanne vakava. ”Se on hyvin vakava”, hän sanoi. ”Näin he sanovat, kun he ovat huolissaan keskoslasten voinnista.”
”Mitä tarkoitatte?” Kysyin: ”Voisiko hän kuolla?”
”Se on mahdollista”, hän sanoi. Hän sanoi minulle, että minun pitäisi ehdottomasti vaatia, että saan nähdä hänet.
Hoitajat sanoivat minulle, että näkisin hänet vasta sen jälkeen, kun lääkäri olisi tutkinut hänet. Tässä vaiheessa aloin itkeä hysteerisesti ja nostin hirmuisen metakan: ”Hän on minun lapseni, ja kohta hän kuolee, enkä saa edes pitää häntä sylissäni!” Vastaanpaneminen loppui siihen, ja minut kiidätettiin poikani luokse. En tietenkään voinut ottaa häntä syliini, mutta keskoskaapin sivussa oli pieni aukko, josta saatoin työntää käteni sisälle ja koskettaa häntä.
Danny ei ollut kaunis näky. Hänen vatsalihaksensa kohoilivat yhä kiivaasti hänen yrittäessään hengittää väärällä tavalla, ja hänen sieraimensa olivat ammollaan, koska hän ei saanut tarpeeksi happea. Hänen kätensä ja jalkansa olivat tummat hapenpuutteesta.
Työnsin käteni sisälle ja aloin hieroa häntä hellästi päästä varpaisiin asti kertoen samalla hänelle, miten paljon rakastinkaan häntä. Kerroin hänelle hänen isästään ja veljestään, Timmystä, ja hänen koko perheestään ja siitä, miten paljon me kaikki rakastimmekaan häntä ja halusimme, että hän pääsisi kotiin. Hän kuunteli tarkkaavaisena ääntäni, ja hierominen auttoi häntä rauhoittumaan. Kenenkään ei tarvitse vakuuttaa minulle, että rakkaus todella saa aikaan ihmeitä. Näin sen omin silmin tuona päivänä. Puolen tunnin kuluttua hänen hengityksensä oli muuttunut täysin normaaliksi, ja hänen kätensä ja jalkansa olivat kauniin vaaleanpunaiset.
Päivystävä hoitaja sanoi: ”En voi uskoa tätä! Katsokaa häntä! Hän hengittää näin hyvin, ja katsokaa hänen käsiään ja jalkojaan!” Hän otti pojan ulos kaapista ja antoi hänet minulle odottamatta lääkärin lupaa.
Pahin oli ohi. Dannyllä ei ollut enää hätää. Siitä on jo reilut seitsemän vuotta. Vielä tänäkin päivänä Danny mielellään kuuntelee, kun hänelle kerrotaan tästä hänen kokemuksestaan, ja hän haluaa, että kerron siitä toisillekin. – Kertonut Mary Jane Triggs.