Jazzrumpali löytää tosi onnellisuuden
TAM! Tam! Tam! Teatterin näyttämövalojen loisteessa rumpali takoo rytmiä. Katseeni oli liimautunut rumpuihin, ja sydämeni jyskytti rajusti niiden äänestä.
Tammikuussa 1945 toisen maailmansodan ollessa loppuvaiheissaan perheeni pakeni äitini vanhempien kanssa Japanissa sijaitsevaan Katsunuman kaupunkiin. Sodan jälkeen isästä tuli kaupungin nuorisoyhtyeen johtaja. Seuratessani heidän harjoituksiaan jouduin kovan rumpujenjyskeen lumoihin.
Kun menin lukioon, asetin tavoitteekseni tulla jazzrumpaliksi. Musiikinopettajani kannusti minua menemään musiikkiyliopistoon, ja vanhempani auttoivat minua valmistautumaan pääsytutkintoon. Vuonna 1964 olin yksi niistä kolmesta, jotka monien, eri puolilta Japania olleiden pyrkijöiden joukosta hyväksyttiin Tokion kaunotaiteiden ja musiikin kansallisen yliopiston lyömäsoitinosastolle.
Vaikka yliopisto olikin Japanin paras, olin pettynyt, koska se ei antanut oppilaalle minkäänlaista valmennusta jazzrumpaliksi tuloa varten, eivätkä oppilaat liioin soittaneet jazzia. Työskentelin kuitenkin kovasti hallitakseni lyömäsoittimet ja opettelin monenlaisia tekniikkoja. Hylkäsin vähitellen unelmani tulla jazzrumpaliksi ja aloin ajatella liittymistä johonkin kuuluisaan orkesteriin. Mutta minua odotti järkytys.
”Yritätpä kuinka kovasti tahansa, et onnistu”, kertoi eräs orkesterin jäsen minulle luottamuksellisesti. ”Uudet jäsenet on jo valittu, jopa ennen kuin sinä tulit yliopistoon.”
Tunsin itseni masentuneeksi ja lyödyksi ja niinpä palasin intohimooni: jazzrumpujen soittamiseen. Sanoin itselleni: ’Jazzin maailmassa rumpalin kyvyt merkitsevät, ei vaikutusvalta tai suhteet.’ Kun valmistuminen läheni, kävin soittelemassa eri yliopistojen jazzklubien harjoituksissa.
Lapsuuden unelma toteutuu
Sitten vuonna 1967 tapasin pianistin, jonka nimi oli Yosuke Yamashita. Hän ei ainoastaan soittanut jazzia, vaan oli myös suuri uudistaja ja musiikintutkija. Me kokosimme yhteen epätavallisen trion, johon kuuluivat piano, saksofoni ja rummut. Aluksi eivät kriitikot eivätkä kuuntelijat ymmärtäneet kehittelemäämme tavallisuudesta poikkeavaa ja voimallista jazzia. Esityksissämme ei käynyt paljon ketään. Olin silti tyytyväinen. Yosuke iloitsi suorituksistani, ja vähitellen aloimme reagoida toistemme soittoon terävämmin ja vivahteikkaasti.
Rumpujen soittamisestani tuli ainutlaatuista. Hakkasin lakkaamatta lautasia, pikkurumpua, bassorumpua ja tomtomeja tasapuolisesti, niin että rumpupatterista lähti koko ajan ääntä. Käsieni ja jalkojeni nopeat ja voimakkaat liikkeet hämmästyttivät kuulijoita ja saavuttivat mainetta. Kerran soitimme yleisölle tunnetun, Tokiossa sijaitsevan Kosei Nenkin -salin pohjakerroksessa, samaan aikaan kun Japanin Yomiuri-sinfoniaorkesteri konsertoi pääsalissa kerrosta ylempänä.
Seuraavan päivän sanomalehdissä oli orkesterin ilmoitus: ’Olemme pahoillamme, että eilisiltaisen konsertin kuuntelemista vaikeutti kellarisalista kuulunut melu. Haluamme ilmaista sydämestä lähtevät anteeksipyyntömme.’ Myöhemmin salia korjattiin äänieristyksen vahvistamiseksi. Tuon tapauksen jälkeen tulin tunnetuksi ”hirviörumpalina”.
Aitoa onnellisuutta?
Kun yhtyeemme tuli suositummaksi, aloin viettää sellaista elämää, että tein mitä ikinä huvitti. Matkustelin kaikkialla Japanissa kuljeskellen ympäriinsä ystävieni kanssa, milloin vain halusin. Siihen mennessä olin avioitunut, mutta en välittänyt paljoakaan vaimostani Yukikosta, joka oli lyömäsoittajana eräässä naisten orkesterissa.
En ollut onnellinen. Olin mustasukkainen jokaiselle kilpailevalle rumpalille, ja turhauduin, kun suosioni ja tuloni eivät vastanneet odotuksiani. Tyhjyyden tunne heräsi sisälläni. Minulla oli tapana kysyä tovereiltani: ”Mitä järkeä on työskentelemisessä, juomisessa ja tämmöisessä juhlinnassa?”
”Älä vaivaa itseäsi tuollaisella typerällä ajattelulla”, heillä oli tapana vastata. ”Vain nautinnoilla on merkitystä.” Kuitenkin nautintoihin suuntautuvan elämän viettäminen johti siihen, että jouduin vuoden 1972 kesällä sairaalahoitoon maksavaivan vuoksi. Koettuani ankaraa pahoinvointia ja heikkoutta pelkäsin kuolevani. Ajattelin itsekseni: ’Luopuisin vaikka rumpalin urasta, mutta haluan elää!’
Siihen aikaan vaimoni oli kiertueella orkesterinsa kanssa. Lopulta hän palasi ja näki, kuinka sairas olin, ja se sai hänet jättämään työnsä. Hän oli juuri alkanut tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Koska arvostin hänen huolenpitoaan hyvin paljon, suostuin siihen, että hän jatkoi tutkisteluaan. Paranin tasaista vauhtia, ja kolmen kuukauden toipumisajan jälkeen liityin jälleen yhtyeeseemme. Esiinnyimme televisiossa ja radiossa aika ajoin, ja sekä kuulijakuntamme että tulomme kasvoivat.
Menestystä Euroopassa
Vuonna 1973 teimme ensimmäisen konserttikiertueemme Eurooppaan. Ensimmäisenä päivänä soitimme Mörs Jazz -festivaaleilla Länsi-Saksassa. Kun lopetimme soittamisen, oli hetken hiljaista, ja sitten alkoi suosionosoitusten myrsky. Festivaalien rahoittaja kysyi: ”Hei, kaikki! Haluatteko tämän yhtyeen tulevan uudelleen ensi vuonna?” Yleisö vastasi raikuvilla kättentaputuksilla. Seuraavana päivänä eräässä lehdessä oli kuvani ja lihavalla painettu otsikko: ”Kamikaze-rumpali Japanista.”
Seuraavana vuonna palkkiomme ja esiintymispyyntöjen määrä kasvoivat. Soitimme muun muassa seuraavilla festivaaleilla: Berlin Jazz Festival, Donaveschingen Modern Music Festival, Heidelberg Jazz Festival, Ljubljana Jazz Festival ja North Sea Jazz Festival. Yleisöt vaativat ylimääräisiä numeroita uudelleen ja uudelleen, ja joillakin festivaaleilla poliisit asettuivat lavan eteen riviin suojellakseen meitä ihailijoilta. Olin silloin todellakin erittäin menestyksekäs rumpali, mikä ylitti jopa lapsuudenaikaiset unelmani.
Vaimoni esimerkki
Se että vaimoni oli käyttänyt aikansa musiikkiin, ei ollut lainkaan vaivannut minua, mutta silloin ajatus siitä, että hän oli poissa kristillisten kokousten ja saarnaamistyön vuoksi, järkytti minua kauheasti. Ajattelin: ’Ne jotka luottavat uskontoon, ovat heikkoja. Uskonto on huijausta, jossa heikkoja käytetään hyväksi.’ Vaikka tein kaiken minkä voin saadakseni hänet jättämään uuden uskontonsa, hän kieltäytyi luopumasta siitä.
Kerran hän seurasi minua eräälle ryyppyreissulleni ja istui hiljaa vieressäni baarissa. Raivoissani heitin viskilasillisen hänen päälleen. ”Häivy!” sanoin. Rauhallisesti hän pyyhki tukkansa ja vaatteensa nenäliinalla ja käyttäytyi, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Baarimestari ja asiakkaat loivat minuun syyttäviä katseita. Jatkoin juomista kunnes menetin tajuntani, minkä jälkeen hän vei minut kotiin.
Eräänä toisena yönä pakotin hänet ulos asunnostamme, lukitsin oven ja panin varmuusketjun paikalleen. Pois lähtemisen sijasta hän avasi oven, onnistui saamaan jostakin rautasahan ja rupesi sahaamaan ketjua. Ääni kaikui läpi talon, jossa ihmiset olivat nukkumassa. Minun oli päästettävä hänet sisään.
Epätoivoissani join itseni säännöllisesti humalaan. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin kuolla. Toisaalta vaimoni ei järkyttynyt eikä pelännyt, kun kiusasin häntä. Katsellessani iltaisin televisiota hänellä oli tapana pyytää minua kuuntelemaan, kun hän luki kirjaa Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin. Hänellä oli tapana lukea minulle joka ilta. Suhtautumiseni muuttui vähitellen. Aluksi sanoin: ”Ole hiljaa!” Myöhemmin sanoin: ”Jatka lukemista.”
Lisäksi hän sujautti Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä matkalaukkuuni, kun lähdin konserttikiertueille. Uteliaisuuteni voitti käännytetyksi tulemisen pelon, ja aloin lukea lehdissä olleita elämäkertoja niistä, jotka olivat omaksuneet kristillisen elämäntavan. Se johti usein siihen, että pyyhin kyyneleitä silmistäni, vaikka minusta tuntui, että sellaisten kertomusten ei olisi pitänyt temmata minua mukaansa.
Eräänä iltana olin tavanomaista rauhallisempi ja päätin asettua vaimoni asemaan. Kysyin itseltäni: ’Mitä väärää siinä on, että hän tutkii Raamattua? Mitä sellaista minulla on tarjottavana hänelle, mikä voisi korvata Raamatun?’ Seuraavana päivänä panin hänet kokeeseen. ”Luovu kokonaan Raamatusta, tai meille tulee avioero”, minä uhkasin.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän sanoi kyyneleet silmissään: ”En aio erota. Enkä lopeta raamatuntutkisteluani.”
Vastasin helpottuneena: ”Lakkaan vastustamasta sinua.”
Pian tämän jälkeen menin vaimoni kanssa Jehovan todistajien kokoukseen, mutta olin silti yhä varuillani. Lasten hyvä käytös ja opetuksen järkevyys tekivät minuun kuitenkin vaikutuksen. Jatkoin kokouksissa käymistä ja vähitellen ennakkoluuloni todistajia kohtaan väheni. Aloin hämärästi tajuta, että ratkaisu tyhjyydentunteeseeni saattaisi löytyä Raamatusta. Mutta kun käsitys muuttui selkeämmäksi, saatoin myös nähdä, että jos tutkisin Raamattua, minun olisi tarpeellista tehdä muutoksia elämässäni.
Taistelu sisälläni
Siten alkoi sisäinen taistelu. Vaikka tiesinkin, mikä oli oikein, en kyennyt soveltamaan sitä käytäntöön. Halu tupakoida ja harjoittaa moraalittomuutta piinasi minua. Mutta en halunnut enää antaa periksi noille haluille. (Roomalaisille 7:18–24) Vahvistaakseni itseäni kävin kristillisissä kokouksissa niin usein kuin mahdollista. – Heprealaisille 10:23–25.
Kokoukset alkoivat vaikuttaa ajatteluuni. Maine, varallisuus ja maailmalliset nautinnot eivät tuntuneet enää tavoittelemisen arvoisilta. Saatoin selvästi nähdä maailmalliset halut vihollisina. Kävellessäni kotiin valtakunnansalista tunsin mielenrauhaa, jollaista en ollut koskaan ennen kokenut. Ensimmäistä kertaa kykenin sanomaan: ”Olen onnellinen.”
Yhtyeen jättäminen
Vuonna 1975, juuri sen jälkeen kun olin pyytänyt raamatuntutkistelua, lähdin neljännelle konserttikiertueellemme Eurooppaan. Samoin kuin ennenkin kuulijat osoittivat kiihkeästi suosiotaan. Sydämeni ei kuitenkaan hehkunut kuten aikaisemmin. Olin tehnyt päätöksen jättää yhtyeen, vaikka rahoittaja taas sanoikin: ”Tulkaa takaisin ensi vuonna.”
Palattuani Tokioon jatkoin heti raamatuntutkisteluani, ja rupesin pian sen jälkeen kertomaan muille siitä aidosta onnellisuudesta, josta nautin. Viimeisellä kotimaan konserttikiertueellamme tunsin kovaa halua kertoa uudesta toivostani yhdelle rahoittajistamme, johon olin aina tuntenut erityistä läheisyyttä. Rukoilin Jehovaa antamaan minulle tilaisuuden puhua hänelle. Mutta miten aloittaisin keskustelun?
”Mitä tulee mieleesi, kun kuulet sanan onnellisuus?” kysyin.
”Kuvittelen olosuhteita, joista sairaus ja kuolema on pyyhitty pois ja joissa kaikki asuvat yhdessä rauhassa”, hän vastasi. Olin ilahtunut tästä ihanteellisesta vastauksesta ja kerroin hänelle oikopäätä: ”Siitä syystä jätän tämän yhtyeen.” Kun jatkoin puhumista, Jehova antoi siemenen hänen sydämessään kasvaa. Myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen kastettu Jehovan todistaja paikkakunnallaan. Tämä kokemus tuotti minulle syvää iloa pitkän aikaa; se ylitti reilusti sen ilon, jota olin saanut rumpujen lyömisestä.
Aito onnellisuus
Jätettyäni yhtyeen eräs mies sanoi luonaan käyneelle todistajalle: ”Te tapoitte Moriyaman.” Jazzrumpali Moriyama tosin kuoli, mutta kristitty sananpalvelija Moriyama syntyi. Minut kastettiin kesäkuussa 1976 Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi.
Vuonna 1979 aloimme vaimoni kanssa palvella tienraivaajina, kokoaikaisina sananpalvelijoina. Siitä saakka olemme kokeneet iloa auttaessamme monia ihmisiä löytämään aidon onnellisuuden. Minulla on lisäksi ollut etu palvella vanhimpana Tokion ja Nagoyan seurakunnissa.
Nuorena ajattelin onnellisuuden olevan läheisessä yhteydessä rumpuihin. Vaikka soitankin yhä rumpuja aika ajoin, olen huomannut, että aito onnellisuus ei tule musiikkiuran tavoittelemisesta, vaan Luojamme Jehovan palvelemisesta. Minulla on toivo nauttia aidosta onnellisuudesta ikuisesti paratiisimaassa vaimoni ja tyttäreni Saorin kanssa, joka syntyi kaksi vuotta sitten. Koko elämäni keskittyy nykyään tämän toivon ympärille. – Kertonut Takeo Moriyama.
[Kuva s. 26]
Vaimoni (tyttäremme Saorin kanssa) ja minä odotamme innokkaasti sitä, että saamme nauttia aidosta onnellisuudesta ikuisesti paratiisimaassa