Kirje syntymättömän lapsen äidiltä
OLEN 37-vuotias, naimisissa ja minulla on kolme suloista lasta. Kuusitoista vuotta sitten minut asetettiin keittiön pöydälle siksi aikaa, kun eräältä sellaiselta, jota kukaan ei tule koskaan tuntemaan, riistettiin elämä.
Tuo henkilö oli ollut olemassa vasta kolme ja puoli kuukautta. Jehova Jumala taisi olla hänen ainoa ystävänsä. (Psalmi 139:13–16) Kukaan muu ei tuntunut välittävän hänestä.
Tuohon aikaan, kuusitoista vuotta sitten, opiskelin, kävin osa-aikatyössä ja asuin yksin eräässä suuressa kaupungissa [Yhdysvaltain] länsirannikolla. Unelmani oli ”tulla joksikin” kaikkien näiden ”menestyvien ihmisten” joukossa.
Minulla oli suuria suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. Lapsi ei sopinut lainkaan kuvioihini. Lapsen isä ehdotti aborttia, eikä kumpikaan meistä esittänyt muita vaihtoehtoja. Kieltäydyin ajattelemasta, mitä me itse asiassa teimme: riistimme elämän elävältä sielulta. Enkä kertaakaan tullut ajatelleeksi, mitä Jumala mahtoi ajatella asiasta. – 2. Mooseksen kirja 21:22, 23; Roomalaisille 14:12.
Abortin tekeminen oli tuohon aikaan tietenkin laitonta. Lapsen isä oli kuullut jostakusta lääkäristä, joka lisätuloja ansaitakseen teki abortteja.
Niinpä siis annoin poikaystäväni asunnossa tuon miehen poistaa ruumiistani sen ”riesan”, joka oli putkahtanut elämääni. Kieltäydyin ajattelemasta todellista tilannetta, ja niinpä selvisin siitä hyvin henkisesti. Ruumiillisesti kaikki ei sujunut niinkään hyvin. Sain vakavan sisäisen tulehduksen, jonka johdosta makasin kolmen päivän kuluttua kuumehoureessa. Hakeuduttuani varsinaiseen lääkärinhoitoon toivuin täysin.
Niin ainakin kuvittelin. Kuka tietää, miten persoonallisuuteeni vaikutti se, että kovetin sydämeni riittävästi voidakseni syyllistyä tuohon hirvittävään rikokseen?
En ole kertonut miehelleni tästä elämäni kaameasta ajasta. (Tapasimme toisemme vasta monta vuotta myöhemmin.) En tiedä, onko edes viisasta kertoa hänelle. Kun opin totuuden (yli kymmenen vuotta sitten), anoin Jehovalta anteeksiantoa kaikille aiemmin tekemilleni synneille, myös syntymättömän lapseni elämän riistämiselle. Luotan siihen, että hän on Jeesuksen uhrin avulla osoittanut minulle armoa ja peittänyt syntini. En enää harjoita räikeitä syntejä, sillä olen puhdistanut elämäni soveltamalla sitä, mitä olen oppinut Hänen sanastaan Raamatusta. Mutta en ehkä pysty koskaan antamaan itselleni anteeksi. – 1. Johannes 1:7.
Jos olisin tappanut oman lapseni hänen ollessaan muutaman kuukauden ikäinen, 6-vuotias tai 20-vuotias, hänellä olisi ainakin toivo saada ylösnousemus Jumalan uuteen järjestelmään. (Luukas 23:43; Ilmestys 20:12, 13) Mutta tämä pienokainen ei koskaan syntynyt, ei koskaan vetäissyt ensimmäistä hengenvetoaan. Olen varastanut häneltä elämän ja sen mahdollisuuden, että hän voisi vielä kerran elää. Tekoani ei voida koskaan tehdä tyhjäksi.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin tämä muisto ahdistaa minua. Olen kaikkina näinä vuosina työntänyt tällaiset ajatukset aina syrjään. Aina kun ne tulivat mieleeni, tukahdutin ne. Vaihdoin heti mielessäni aihetta. Nyt en enää pysty siihen. On tuskallista elää sellaisten syyllisyydentunteiden kanssa, joista ei koskaan pääse eroon. Tällä lapsella ei ollut koskaan tilaisuutta saada osakseen kenenkään rakkautta. Toivottavasti edes jollekulle pienokaiselle käy paremmin.
Siksi kirjoitan kaiken tämän, minkä olen pitänyt sisälläni vuosia. Jos joku aborttia harkitseva sattuu lukemaan tämän kirjeen, ehkä hän muuttaa mielensä ja antaa uuden ihmisen jatkaa elämäänsä. Anna tuolle lapselle tilaisuus elää ja saada osakseen rakkautta. Tuhannet ihmiset haluaisivat mielellään adoptoida lapsen. Sitä paitsi kun tilanteen todellisuus lopulta saavuttaa sydämesi ja omantuntosi, sinun ei tarvitse kohdata sitä tosiasiaa, että olet murhannut oman lapsesi. Et ehkä tunne syyllisyyttä nyt, mutta varmasti jonakin päivänä. Etkä pääse siitä ikinä eroon! – Jesaja 1:18; 55:6, 7.
Syvästi katuen
Syntymättömän lapsen äiti