Luovuin kirkosta, luovuin tupakoinnista, luovuin liikeyrityksestäni
Edward George kertoo miksi hän teki näin
OLEN ollut suurimman osan elämääni presbyteeri. Aloin käydä kirkossa nelivuotiaana. Minusta tuli diakoni. Opetin pyhäkoulussa viisitoista vuotta. Lauloin kirkkokuorossa. Olin täysin rinnoin mukana kirkon toiminnassa. Sitten luovuin siitä.
Oli vuosi 1943. Toinen maailmansota raivosi. Olin noin 20-vuotias, liityin ilmavoimiin ja aloin tupakoida. Tupakoin 30 vuotta niin että minulta lopulta kului 3,5–4 rasiaa savukkeita päivässä. Sitten luovuin tupakasta.
Isäni oli perustanut tupakkaliikkeen yli 50 vuotta sitten. 30 vuotta myöhemmin minusta tuli hänen kumppaninsa. Liike oli varsinainen rahasampo; se tuotti 3–4 miljoonaa dollaria vuodessa. Hänen kuoltuaan liike jäi kokonaan minulle, ja johdin sitä vuosia. Mutta sitten luovuin siitäkin.
Luovuin kirkosta, tupakoinnista ja liikeyrityksestäni mutta en siksi että olisin ollut sellainen joka luopuu helposti leikistä vaan siksi että sain tilalle jotakin muuta. Aloin tutkia Raamattua.
Ehti kuitenkin tapahtua monenlaista ennen kuin päädyin näihin ratkaisuihin. Aloin tupakoida mennessäni ilmavoimiin. Olin hyvin isänmaallinen. Olin ollut partionjohtajana kolme ja puoli vuotta. Ja kirkkokin oli hyvin isänmaallinen. Se antoi erikoistunnustuksen armeijassa palveleville. Se pani sellaisten nimet korkealle ripustetussa suuressa taulussa olevaan tähteen kaikkien nähtäväksi.
Olin ilmavoimissa kolme vuotta. Minut siirrettiin Eurooppaan vuonna 1944. Meiltä vaadittiin 50 lentoa. 46. lennollani minut ammuttiin alas ollessani Schwarzwaldin yllä Saksassa. Nelimoottorisessa B-24-pommittajassa oli kymmenen hengen miehistö, ja minä olin ohjaajana.
Henkemme oli monesti ollut täpärällä. Eräällä pommituslennolla meiltä irtosi kaksi moottoria, ja meidän oli tehtävä pakkolasku Korsikaan. Olimme siellä siihen asti, kun koneemme oli saatu kuntoon. Eniten pelkäsimme vihollisen ilmatorjuntatykkejä. Taistelukoneita kohtasimme vain harvoin. Saksalaisilla oli niitä paljon, mutta heillä ei ollut niihin polttoainetta – amerikkalaiset pommikoneet olivat moukaroineet kovasti heidän öljykenttiään. Oli kuitenkin yksi pelottava poikkeus: saksalaiset olivat kehittäneet ensimmäisinä suihkuhävittäjiä. Oli pelottavaa seurata niiden vinhaa vauhtia. Onneksi niiden lentoaika oli vain viitisentoista minuuttia – niin lyhyt että ne ehtivät vain kerran pyyhkäistä ylös ja yrittää iskeä, minkä jälkeen niiden olikin jo laskeuduttava.
Kuten sanoin, eniten meitä hirvitti ilmatorjuntatuli. Me lensimme 6000–8000 metrissä, ja tutka paljasti viholliselle tarkan sijaintimme, mikä oli hyvin kiusallista. Ilmatorjunta ampui 88- tai 105-millisiä kranaatteja, joissa oli aikasytytin. Tällaisen ammuksen räjähtäessä määräkorkeudessa se sinkosi täyteluoteja joka suuntaan. Räjähtäessään lähellä se saattoi aiheuttaa pahoja vaurioita tai jopa maahansyöksyn.
Näin kävi meille 46. lennollamme. Yksi kranaatti meni siiven ja bensiinitankin läpi mutta räjähti yläpuolellamme. Jos se olisi räjähtänyt törmäyskosketuksesta, en olisi kertomassa tätä.
Sodan aikana kävin kenttäpappien johtamissa iltahartauksissa. He muistuttivat enemmän psykiatreja kuin pappeja. Silti etsin uskonnosta lohdutusta, sillä en koskaan tiennyt, palaisinko seuraavalta lennolta vai en.
Ja enhän minä sitten palannut tukikohtaan tältä 46. lennolta. Mainittu kranaatti oli osunut bensiinitankkiimme ja irrottanut yhden moottoreistamme. Tällöin olimme Tšekkoslovakian ja Saksan rajalla; emme siis kovin kaukana itärintamalta. Pian sen jälkeen annoin käskyn: ”Avatkaa pommikuilun ovet, menkää sillalle ja hypätkää!” Seitsemän miestä hyppäsi. Kolme meistä jäi koneeseen.
Nyt olimme itärintaman yllä; alhaalla saksalaiset ja venäläiset kävivät raskaita taisteluja, ja koneemme oli saanut pahan osuman. Se oli täysin halvaantunut. Aloimme kieppua alas kovaa vauhtia. Ohjaus ei toiminut, laskutelineet eivät toimineet. Alhaalla kone oikeni, törmäsi maahan ja luisui jonkin matkaa ennen pysähtymistään. Sen leimahtaessa liekkeihin me hyppäsimme ulos kattoluukusta.
Saksalaiset ottivat minut vangiksi. Sotani oli nyt ohi. Olin puoli vuotta sotavankina, kunnes venäläiset vapauttivat minut. Päätettyäni palvelukseni ilmavoimissa palasin Jacksonvilleen Floridaan. Silloin elettiin vuotta 1946.
Perheeni ja Belloitin perhe asuivat Jacksonvillessä. Nämä kaksi perhettä olivat tutustuneet toisiinsa sodan aikana. Sodan jälkeen tapasin Yvonne Belloitin, ja me solmimme avioliiton. Hänen perheensä jäsenet olivat Jehovan todistajia, mutta häntä ei ollut kastettu todistajaksi. Seurustelin hänen perheensä kanssa, mutta sanoin hänelle, ettei se saanut puhua minulle uskonnostaan.
Jatkoin entiseen tapaan toimintaani presbyteerisessä kirkossa, ja Yvonne jatkoi Jehovan todistajien yhteydessä. Uskonto ei aiheuttanut meille riitoja, mutta vähitellen Yvonne alkoi ajautua erilleen todistajista. Hän lakkasi tutkimasta heidän kanssaan, muuttui hyvin maailmalliseksi, alkoi viettää joulua, kiitospäivää, uuttavuotta ja muita juhlapäiviä ja meni jopa mukaan politiikkaan.
Noina vuosina kuulin kovin vähän Jehovan todistajista. Sitten yksi heistä teki minulle ja myös ystävälleni tri Ivylle töitä. Hän kertoi tri Ivylle tulevasta Harmagedonin taistelusta. Tohtori oli tuntenut Yvonnen lapsuudesta saakka, joten hän soitti tälle ja tiukkasi: ”Yvonne, sinut on kasvatettu todistajaksi. Mikset ole kertonut minulle Harmagedonista?” Tämä vastasi: ”Minä soitan veljelleni Donille, ja hän saa selittää sinulle.” Seurauksena oli, että tri Ivy ja hänen vaimonsa ja Yvonne ja minä aloimme tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa Don Belloitin johtaessa tutkistelua.
Näin se siis alkoi, ja tällä kertaa olin halukas. Kirkossani oli tapahtunut sellaista mikä oli saanut minut pettymään siihen. Olin diakoni, ja tehtäviini kuului kerätä avustuksia kirkolle. En pitänyt siitä. Näin ihmisiä, jotka eivät tienneet mistä olisivat saaneet seuraavan ateriansa, ja minä menin pyytämään heiltä rahaa.
Me maksoimme papillemme 12000 dollaria vuodessa, eikä siihen aikaan juuri kukaan muu seurakuntalainen ansainnut yhtä paljon. Tämä tympäisi yhtä diakonia, ja hän sanoi: ”Miksi nämä saarnaajat saavat aina kutsumuksen suurempaan seurakuntaan? He eivät koskaan saa kutsumusta pienempään seurakuntaan vaan aina suurempaan, jossa palkkakin on suurempi!”
Myös kirkkomme oppi oli alkanut vaivata minua. Presbyterian Survey oli meidän oma lehtemme, ja kerran siinä oli laaja helvetin tulta käsittelevä artikkeli, jonka mukaan se oli pahoille tarkoitettu ikuisen kidutuksen paikka. Tiesin, ettei se ollut oikein, ettei sielu ollut kuolematon vaan että kuollessaan ihmiset lakkaisivat täysin olemasta. Jos he joskus eläisivät jälleen, heidät olisi ensin herätettävä kuolleista. – Hesekiel 18:4, 19; Saarnaaja 9:5, 10; Roomalaisille 6:23; Johannes 5:28, 29.
Joka tapauksessa tämä raamatuntutkistelu oli alkanut, ja sen jälkeen elämäni alkoikin muuttua suuresti. Ensiksi luovuin presbyteerisestä kirkosta.
Don Belloit oli uskollisesti käynyt luonamme viikoittain 4–5 vuotta ja tutkinut kanssamme kolme tuntia kerrallaan. Olimme käyneet Raamattua apuna käyttäen läpi monia kirjoja – ja aina hän perusteli kaiken Raamatulla. Lisäksi Yvonne ja minä olimme alkaneet käydä valtakunnansalissa, jonne Jehovan todistajien paikallinen seurakunta aina kokoontui. Tämän joukon vilpittömyys ja ystävällisyys tekivät minuun vaikutuksen. Eräänä iltana he erottivat törkeän synnin tehneen todistajan, ja sanoin itselleni: ”Presbyteerit eivät olisi koskaan tehneet näin.” Todistajat ponnistelevat pitääkseen seurakuntansa siveellisesti puhtaina.
Nyt olin valmis vihkimään elämäni Jehovalle ja menemään kasteelle. Tupakoin yhä, mutta onnistuin hillitsemään himoani niin paljon, ettei minun tarvinnut polttaa kuin pari kolme savuketta tutkistelun aikana. Tiesin todistajien paheksuvan tätä tapaa, mutta sitä ei ollut täysin tuomittu. Mutta juuri nyt, kun olisin halunnut mennä kasteelle, tapahtuikin sellainen suunnanmuutos, että tupakointi kiellettiin kokonaan!
Kuvittele, miltä minusta tuntui! Tiesin kyllä tupakoinnin olevan vaaraksi terveydelleni. Olin polttanut paljon vuosikymmeniä, ja noustessani ylös aamulla saatoin yskiä puolitoista tuntia. Mutta olin vuosien mittaan yrittänyt suurin ponnistuksin päästä tupakasta eroon – ainakin 8–10 kertaa, ja aina olin epäonnistunut.
Päätin kuitenkin yrittää vielä kerran. Perusteet olivat nyt paljon painavammat. Olin oppinut tuntemaan Jehovan. Olin miettinyt Jeesuksen sanoja: ’Rakasta Jehovaa koko sydämelläsi’ – ja varsinkin sanoja jotka erinomaisesti soveltuvat tupakointiin – ’rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’. (Matteus 22:37–39) Olin kuulunut 45 vuotta perinteiseen uskontoon, eikä se ollut koskaan opettanut minua rakastamaan lähimmäistäni niin kuin itseäni tällaisissa asioissa.
Niinpä minun oli tällä kertaa saatava hengellistä voimaa voidakseni taistella tupakointiani vastaan. Rukoilin Jehovalta apua. Perheeni rukoili myös Jumalaa, että hän auttaisi minua voittamaan tämän taistelun. Liikutuin syvästi eräänä iltana kuullessani nelivuotiaan tyttäreni Kellyn pyytävän Jehovalta: ”Auta isää lopettamaan tupakointi.”
Asetin lopettamiselle määräpäivän. Eräs suuri Jehovan todistajien konventti oli lähestymässä vuonna 1975. Polttaisin viimeisen savukkeeni tuota konventtia edeltävänä iltana! Kahtena kuukautena sitä ennen poltin enemmän kuin koskaan aiemmin – neljä ja puoli rasiaa päivässä. Se ei ollut viisasta, mutta ehkä se oli eräänlainen hyvästijättö tupakalle, psykologinen finaali. Tuota vuoden 1975 konventtia edeltävänä iltana vetäisin viimeiset sauhut. Sen jälkeen en ole sytyttänyt savuketta.
Tämä lopetus on todella pitänyt. Mutta tupakanhimo palaa, seitsemänkin vuoden jälkeen. Jos joku sanoo, ettei tupakointi aiheuta riippuvaisuutta, älä usko häntä! Ensimmäisenä vuonna näin joka yö unta siitä, että tupakoin. Nytkin näen välistä sellaisia unia. Minulla on autossa pussillinen piparminttupastilleja sen varalta, että minun tekisi yhtäkkiä kovasti mieli polttaa. On kummallista, että tupakanhimo voi vieläkin olla yhtä voimakas kuin sinä päivänä jona lopetin, mutta onneksi sitä kestää vain muutaman sekunnin. Se on jatkuvien taistelujen sarjaa, mutta Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden avulla olen voittanut tämän sodan.
Nyt jouduin kolmannen haasteen eteen: Jos minun oli kristittynä väärin tupakoida, niin eikö sekin olisi väärin, että toimittaisin tupakkaa toisille, jotta he voisivat polttaa? Pitäisikö ja täytyisikö minun myydä tuottoisa tupakkaliikkeeni? Tunsin todistajia, jotka olivat luopuneet työpaikoista, joita ei pidetty kristitylle sopivina – ja samalla 10000–15000 dollarin vuotuisesta palkasta. Mutta liikkeeni kokonaistuotto oli miljoonia dollareita vuodessa. Maksoin liikevaihtoveroa 100000–110000 dollaria kuukaudessa.
Olin tukkukauppias. Suuret tehtaat ostivat tupakan viljelijöiltä, kuivattivat sen, tekivät valmiin tuotteen ja pakkasivat sen. Ostin niiltä ja myin vähittäiskauppiaille. Tupakkakauppa on määrällisesti huikeaa. Savukkeitten lisäksi myydään sikaareja, piipputupakkaa, purutupakkaa ja nuuskaa. Yksistään nuuskaa myydään paljon, vaikkeivät useimmat siitä tiedäkään. Minäkin myin sitä tonneittain. Eikä tällainen liiketoiminta tunne taantumia. Kun ajat ovat ahtaat, ihmiset tulevat levottomiksi ja he tupakoivat entistä enemmän.
Päätin myydä tupakkayhtiöni, ja niin tapahtui. Kolme tulikoettani olivat ohi.
Kaiken tämän olen läpäissyt vain siksi että aloin tutkia Raamattua Jehovan kristittyjen todistajien kanssa. Tämän tutkistelun huipentuma tuli vuonna 1975, jolloin sen neljä oppilasta, tri ja rouva Ivy ja Yvonne ja minut kastettiin Jehovan todistajien konventissa.
[Huomioteksti s. 18]
Annoin käskyn: ”Avatkaa pommikuilun ovet, menkää sillalle ja hypätkää!”
[Huomioteksti s. 18]
Seurustelin hänen perheensä kanssa, mutta sanoin hänelle, ettei se saanut puhua minulle uskonnostaan
[Huomioteksti s. 19]
Näin ihmisiä, jotka eivät tienneet mistä olisivat saaneet seuraavan ateriansa, ja minä menin pyytämään heiltä rahaa
[Huomioteksti s. 20]
Kolmas haasteeni: Jos minun oli kristittynä väärin tupakoida, niin eikö sekin olisi väärin, että toimittaisin tupakkaa toisille, jotta he voisivat polttaa?
[Huomioteksti s. 20]
Liikutuin syvästi kuullessani nelivuotiaan tyttäreni Kellyn pyytävän Jehovalta: ”Auta isää lopettamaan tupakointi”