Rukous – tyhjä rituaali vai tärkeää yhteydenpitoa?
TAMMIKUUN kolme ensimmäistä päivää ovat japanilaisten tärkein juhla, ja sitä vietetään monta päivää jokaisen koettaessa saada kunnollisen alun uudelle vuodelle. Yli puolet japanilaisista kävi jossakin pyhäkössä tai temppelissä vuoden 1979 kolmena ensimmäisenä päivänä rukoillakseen menestystä ja onnea tulevalle vuodelle.
Jos olisit mennyt heidän mukanaan, niin mitä olisit nähnyt?
Seremonioihin kuuluu, että ihminen pesee suunsa ja kätensä šintolaiseen pyhäkköön johtavan portin vieressä olevassa suihkulähteessä. Nyt hän kävelee pyhäkköön ja panee jotakin suureen uhrilahjalaatikkoon. Seuraavaksi hän kurottautuu ylöspäin ja tarttuu paksuun moniväriseen nauhaan. Hänen tempaistessaan siitä puupalikka kolahtaa vasten kelloa, joka kumahtelee epäsointuisesti. Hän päästää nauhan kädestään, lyö käsiään yhteen useita kertoja ja pitää niitä sen jälkeen yhdessä samalla kun hän kumartuu syvään monta kertaa. Hän kääntyy ja poistuu. Näin on esitetty rukous.
Mutta kuka kuuli sen? Oliko se pelkkä tyhjä rituaali? Tämä palvoja uskoo vilpittömästi, että hänen rukouksensa kuultiin.
Ennen poistumistaan pyhäkön alueelta hän keinottelee itsensä väentungoksessa myyntikojun luo, josta hän ostaa taikakalun tai ehkä vain paperilappusen, johon on kirjoitettu kiinalaisia kirjoitusmerkkejä, tai nuolen, josta riippuu onnea tuovia taikakaluja.
Mitä hän rukoili? Luultavimmin rauhaa, turvallisuutta, onnellisuutta ja varallisuutta. Eräs šintolainen pappi sanoi: ”He tarjoavat 100, 1000 tai 10000 jeniä [2, 20 tai 200 markkaa], mutta he rukoilevat satojatuhansia, jopa miljoonia jenejä. He antavat vähän mutta haluavat paljon.”
Mutta vaikka monet japanilaiset käyvät temppeleissä vain uuden vuoden alussa, aivan niin kuin eräät nimikristityt käyvät kirkossa vain jouluna, niin hartaat uskovaiset käyvät niissä säännöllisesti. Monissa kodeissa on kamidana, hylly šintolaisia jumalankuvia varten, ja/tai butsudan, buddhalainen perhealttari. Perheenjäsenet voivat rukoilla sen ääressä sytyttämällä kynttilän, jolla he sitten sytyttävät suitsukkeen. Polvistuttuaan alttarin eteen he lyövät ensin kellostoa pienellä puukepillä ja lausuvat sen jälkeen yhä uudelleen kirjoitetun rukouksen tai joitakin ulkoa opittuja sanoja, kuten esimerkiksi ”Namu-Amida-Butsu” (Kunnia Amida-buddhalle). Tätä voidaan toistaa yksitoikkoisella äänellä 20 minuuttia, jopa tuntikausia.
Miten on niiden japanilaisten laita, jotka tunnustavat kristinuskoa? Heidän voitaisiin nähdä menevän kirkkorakennukseen, jossa he polvistuvat muutamaksi minuutiksi ja rukoilevat ääneti tai kenties kuiskaten. Jotkut lukevat rukouksiaan kirjasta. Heidän joukossaan on sellaisia, jotka käyvät rukoilemassa säännöllisesti, kun taas toiset käyvät rukoilemassa vain erityisen koettelevina aikoina. Toiset käyttävät helminauhaa, ja he toistavat ulkoa opittuja sanoja joka kerta kun heidän sormensa siirtävät yhden helmen. Aika ajoin tämän rituaalin kuluessa he voivat naulita katseensa ristiinnaulitun kuvaan tai jonkin pyhimyksen kuvaan.
On niin monia tapoja, joilla ihmiset rukoilevat! Epäilemättä rukouksia esittävät ovat hartaita ja vilpittömiä ihmisiä. Mutta me voimme syystä kysyä kaikista tällaisista rukouksista: onko se tärkeää yhteydenpitoa vai pelkkä tyhjä rituaali?
[Kuva s. 5]
Puunoksaan sidottuja kirjoitettuja rukouksia šintolaisessa pyhäkössä