Tilanne Argentiinassa uutistoimittajan silmin

JEHOVAN TODISTAJAT ovat Argentiinassa yhä hallituksen kiellon alaisia. Mutta kaikki eivät ole hyväksyneet hallituksen toimenpiteitä.

Jotkut liittovaltion tuomarikunnan jäsenet ovat esiintyneet julkisen sanan palstoilla puolustaen todistajia. Ja Buenos Airesissa ilmestyvässä Herald-lehdessä 14. helmikuuta vuonna 1980 olleessa pääkirjoituksessaan James Neilson osoitti, ettei hän pelännyt sanoa, mitä mieltä hän oli tilanteesta. Hän kirjoitti:

”Jos viralliseen propagandaan on uskomista, Argentiina on siunatun vapaa niistä uskonnollisista ongelmista, jotka vaivaavat suurta osaa muusta maailmasta. Tämä on kuitenkin erittäin kyseenalainen väite. Vaikka onkin totta, että Argentiinan kansa kokonaisuudessaan on riittävän suvaitsevaista uskonnon suhteen ja ettei tarvitse pelätä, että jonkin uskonnon jäsenet lähtisivät surmaamaan toisen uskonnon jäseniä, tässä maassa on fanaatikkoja, jotka yrittävät parhaansa tehdäkseen elämän viheliäiseksi lahkoille, joista he eivät pidä. . . .

”Mutta vaikka tilanne onkin täällä yleensä melko hyvä verrattuna synkkään tasoon joissakin osissa maailmaa, . . . on ilmeinen järkytys nähdä hallituksen ottavan siitä kunnian itselleen. Kuitenkaan hallitus ei ole tehnyt mitään uskonnollisen syrjinnän poistamiseksi. Päinvastoin aina valtaantulostaan lähtien se on tehnyt jokseenkin parhaansa uskonnollisen suvaitsemattomuuden vaarallisen viruksen ruiskuttamiseksi kansakunnan verenkiertoon, se on laatinut pakollisia tunnustuksellisia oppikursseja kouluja varten ja vainonnut tarmokkaasti pieniä ja useimmiten vaarattomia toisinajattelevia kristillisiä ja ei-kristillisiä lahkoja syistä, joita ei ole koskaan selitetty tyydyttävästi.

”Hallituksen ristiretkeläisinnon pääuhreja ovat Jehovan todistajat, joita arvellaan olevan noin 30000 tässä maassa ja yli miljoona koko maailmassa. Todistajat eivät ole missään kovin suosittuja. He ovat okainen, vaikeasti sulatettava lahko, jota laajalti pidetään yleisenä maanvaivana, koska sen kannattajat suhtautuvat joihinkin Raamatun käskyihin täysin kirjaimellisesti, mikä on mitä häiritsevintä niiden näkökulmasta, joiden mielestä uskonto on erinomainen asia niin kauan kuin se ei kovin paljon vaikuta ihmisten käyttäytymiseen. Kun se vaikuttaa, se leimataan uskonnolliseksi kiihkoksi ja sitä pilkataan. Mutta vaikka todistajilla onkin ärsyttävä tapa lähestyä toisia ja puhua heille siitä, mihin näiden pitäisi uskoa, heitä yleensä suvaitaan. Hyvin ilmeisesti he viettävät silmiinpistävän rehellistä, kohtuullista ja työteliästä elämää, ja heitä voidaan kaikin tavallisin arvosteluperustein pitää mallikansalaisina.

”He välttyisivät huomiolta, jos he vain suhtautuisivat omiin periaatteisiinsa yhtä joustavasti kuin useimmat muut ihmiset, mutta lienee tarpeetonta sanoa, että he eivät tee niin. He ajattelevat, että kuudes käsky ’Älä tapa’ tarkoittaa sitä mitä se sanoo ja että se soveltuu kaikkiin olosuhteisiin. Lisäksi he hyväksyvät Miikan ennustuksen, jonka mukaan ”kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan”. Ja he ovat ehdottoman järkkymättömiä siinä, että he eivät osoita kunnioitusta sellaisille puoliuskonnollisille vertauskuville kuin lipuille ja tottelevat mieluummin sitä Jumalan käskyä, että heidän tulee omistaa palvontansa yksistään Hänelle. Tällainen tinkimättömyys on epätavallista tällä vuosisadalla, jolloin ilmeisen selkeitä periaatteita voidaan venyttää niin paljon, että ne sulkevat piiriinsä lähes kaiken, ja se on johtanut väistämättä todistajat moniin törmäyksiin maallisten vallanpitäjien kanssa, joilla on omat hyvin tarkat käsityksensä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

”Se, että todistajat ovat pasifisteja ja kieltäytyvät tekemästä mitään, mikä heidän mielestään viittaa kansallisten vertauskuvien palvontaan, raivostuttaa luonnollisesti niitä yli-isänmaallisia ihmisiä, jotka ovat ammattimaisesti antautuneet sotataitojen kehittämiseen. Heidän kiukkunsa on ymmärrettävää. Mutta jopa niiden, jotka kaiken aikaa puolustavat hallitusta, on kuitenkin vaikeaa ymmärtää sitä yksimielistä intoa, jolla viranomaiset jahtaavat Jehovan todistajia. Todistajia sai ”metsästää vapaasti” sen jälkeen kun 31. elokuuta 1976 oli julkaistu säädös n:o 1867, joka julisti heidän vakaumuksensa ’valtion luonteen vastaiseksi’, mitä tahansa se mahtaa tarkoittaakin. Sen jälkeen hallitus on käynnistänyt todistajia vastaan järjestelmällisen vainokampanjan, jolle ei löydy vertaa sivistyneistä länsimaista toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, kampanjan joka on saattanut tämän maan huonoon valoon ja jota tulevat sukupolvet häpeillen muistelevat.

”Satoja todistajia on pidätetty syytettyinä sellaisista ’rikoksista’ kuin rukouskokousten tai raamatuntutkistelujen pitämisestä. Monia heistä on kohdeltu kovakouraisesti oikeudenkäynneissä, ja äitejä on erotettu väkivalloin pikkulapsistaan. Satoja lapsia on erotettu koulusta, koska he ovat totelleet vanhempiaan ja kieltäytyneet osoittamasta kunnioitusta lipulle, ja heiltä on evätty oikeus suorittaa tutkintonsa jopa sen jälkeen kun he ovat opiskelleet niitä varten kotona. Heidän kirjallisuuttaan, johon kuuluu sellaisia epäilyttäviä teoksia kuin Raamattu tai Raamatun kertomusten kokoelmia, on takavarikoitu. Provinssien hallitukset ovat käyttäneet tilannetta häikäilemättä hyväkseen ja takavarikoineet heidän omaisuuttaan, mikä epäilemättä palautetaan, kun perustuslaillinen hallinto ennallistetaan. Nuoret todistajat ovat viruneet sotilasvankiloissa vuosia yhteen menoon, usein varkaitten ja irtolaisten seurassa, koska he ovat rohkeasti kieltäytyneet hylkäämästä pasifistisia vakaumuksiaan. Ulkomaalaisia, joilla ei ole minkäänlaista rikollista taustaa, on karkotettu maasta ainoastaan uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. Tällä hetkellä nuori perulainen Pedro Brousset Massey käy yksinäistä oikeustaisteluaan Córdobassa voidakseen jäädä maahan ja avioitua argentiinalaisen morsiamensa kanssa. Viranomaiset, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin, hyppyyttävät häntä tarkoituksellisesti virastosta toiseen, kuten niin monia muitakin todistajia. Ei ole yllättävää, että onnettomat todistajat, joista useimmat kuuluvat työväen- tai alempaan keskiluokkaan, vertaavat ahdinkoaan varhaiskristittyjen pakanallisen Rooman maailmanvallan aikana kokemaan ahdinkoon.

”Tämä aivan uskomaton paluu menneisyyteen tapahtuu lehdistön tai maan minkään muun edustuslaitoksen tuskin esittäessä vastustavaa sanaa. Mikään poliittisista puolueista, jotka niin mielellään arvostelevat hallituksen talouspolitiikkaa, ei ole vaivautunut korottamaan ääntään tämän pienen ja epämieluisan lahkon puolustamiseksi. Kirkko on pysynyt vaiti siitä huolimatta, että paavi on yksiselitteisesti vaatinut uskonnollista suvaitsevaisuutta, vaikkakin monet pitävät itsestään selvänä, että pakottavana voimana todistajien vainon takana on vanhoillinen roomalaiskatolisuus ja että hallituksen tärkeimmät jäsenet haluavat todistaa olevansa kiihkeitä, aktiivisia katolilaisia. Näyttää kuitenkin siltä, ettei kirkolla sinänsä ole mitään tekemistä tämän valitettavan asian kanssa. Koska todistajia ei tietenkään ole kovin paljon eivätkä he ole kovin rikkaita eivätkä vaikutusvaltaisia, heidän auttamisyrityksistään ei juuri koidu hyötyä. Mutta aiheutuva vääryys on niin ilmeinen ja maalle koituva vahinko on niin suuri, että olisi ollut järkevää odottaa, että ainakin jotkut kansalaiset ymmärtäisivät puhua heidän puolestaan.

”Järkevän ihmisen on vaikea käsittää hallituksen päämäärää sen kohdellessa todistajia näin häpeällisesti. Ei voida vakavasti odottaa, että se käännyttäisi heidät. Toistaiseksi yksikään todistaja ei ole luopunut vakaumuksestaan hallituksen kovakätisen kampanjan vuoksi, ja he ovatkin tottuneet uhmaamaan paljon kovempia ja paljon epämiellyttävämpiä vihollisia kuin nykyiset viranomaiset. Härkäpäisimpinä ihmisinä, joita kenties koskaan on ollut, Jehovan todistajat ovat kestäneet Hitlerin ja Stalinin kaltaisten heihin kohdistamat yritykset, ja he epäilemättä kestävät, mitä tahansa presidentti Videlalla onkin sitten heidän varalleen. Muualla he ovat kohdanneet kuoleman laulaen Herralle ylistystä, ja he ovat täysin valmiita samaan täälläkin, jos se joskus tulisi tarpeelliseksi.

”Jos hallitus ei voi toivoa käännyttävänsä heitä, niin mitä se sitten voi tehdä? Ehkä se koettaa estää toisia liittymästä heidän riveihinsä. Jos näin on, niin se ei onnistu tällä tavalla, koska se järkkymätön tapa, jolla todistajat ovat pitäneet kiinni periaatteistaan, harvinainen ilmiö nykyään, voi vain voittaa heille uusia kannattajia. Ei olisi lainkaan yllättävää, jos heidän lukumääränsä todellisuudessa kasvaisi hallituksen pyrkimysten vuoksi sen sijaan että se vähenisi.

”Läntisessä maailmassa on tuskin valtiota, jolla ei olisi jolloinkin ollut vaikeuksia todistajien kanssa. Mutta kaikkialla muualla ylimmät oikeusasteet ovat lopuksi tehneet heille suotuisia päätöksiä. Ja Argentiinan korkein oikeuskin on päättänyt, että on perustuslain vastaista estää todistajien lapsia käymästä koulua, vaikka he haluavatkin välttämättä seistä ääneti silloin kun maan lipulle osoitetaan kunnioitusta. Sitä paitsi kautta maailman sotaoikeudet ovat väistämättömistä pahoista aavistuksistaan huolimatta päätyneet siihen, että niiden asema tulee ottaa huomioon, jotka todistajien tavoin vastustavat aidoin omantunnonsyin sotapalvelusta, ja taantumuksellisimmatkin ovat olleet yhtä mieltä siitä, että olkootpa pasifistit mitä muuta tahansa, niin ainakaan he eivät ole pelkureita: moni on mennyt mieluummin teloitusryhmän eteen kuin luopunut vakaumuksestaan.

”Koska ihmisluonto on niin sotaisa kuin se on, todelliset pasifistit ovat aina vähemmistö, mutta sinnikäs vähemmistö, ja se, että heistä yritetään pistimillä uhaten tehdä militaristeja, on hyödytöntä ja paljon enemmän haitaksi kuin hyväksi maan turvallisuudelle. . . .”