Onko avioliittojärjestelyssä vikaa?
KOSKA avioliiton ongelmia on ilmaantunut viime aikoina lumivyöryn tavoin, jotkut kyselevät: Onko avioliittojärjestelyssä itsessään vikaa? Pitäisikö se hylätä meidän ajallemme kelpaamattomana?
Jos koneen käyttäjä ei piittaa koneen suunnittelijan ohjeista vaan käyttää konetta väärin, kunnes se hajoaa, onko vika suunnittelijassa? Jos autonkuljettaja ei pitkällä matkalla välitä tiekartastaan ja eksyy, onko syy kartan valmistajassa?
Ei, jonkin väärinkäyttäminen ei merkitse sitä, että se ei ole hyvä. Kenessä on tavallisesti vika? Siinä, joka käyttää sitä väärin.
Onko avioliittojärjestelyn laita näin? Mitä tosiasiat osoittavat? Onko avioliiton korvaaminen muilla elämäntyyleillä osoittautunut ihmisille paremmaksi? Mitä on tapahtunut särkyneiden kotien lapsille ja yleensä yhteiskunnalle?
Mitä todisteet osoittavat?
Historia osoittaa, että kun avioliitto ja perhe luhistuivat, yhteiskunnan koko moraalinen ilmapiiri luhistui sen mukana. Lopputuloksena ei ollut parantuminen, vaan uusia vaikeuksia. Kokonaisia maailmanvaltoja on murentunut, kun ihmiset eivät työskennelleet avioliiton ja perheen säilymiseksi.
Meidän aikanamme huonot vaikutukset vahingoittavat etenkin syyttömämpiä eli rikkoutuneiden avioliittojen uhreina olleita lapsia. Länsiafrikkalaisessa Ghanan valtiossa tehty raportti kertoo monista särkyneiden kotien lapsista:
”Sellaisten kotien lapset tulevat huonommin toimeen. Vanhemmat eivät huolehdi heistä koskaan kunnolla; heitä halveksitaan, heille ollaan ynseitä, heitä laiminlyödään eikä kukaan todella välitä siitä, mitä he tekevät. Heistä tulee pinnareita pienestä pitäen, ja he luisuvat . . . paatuneiksi aikuisiksi rikollisiksi, jotka aina taistelevat lakia vastaan.”
Huolehtivan isän poissaolo koettelee koko perhettä ja etenkin nuoria poikia, jotka kaipaavat hänen lujaa johtoaan ja tukeaan. Esimerkiksi erään amerikkalaisen perheen isän työ vei hänet kauas kotoa viikkokausiksi kerrallaan. Sen johdosta hänen kolmivuotias poikansa tuli yliherkäksi, ja hänellä oli tapana nousta kymmenkunta kertaa yössä huutamaan isäänsä. Hänen äitinsä huomasi, että kun isä oli kotona, poika nukkui rauhallisesti aamuun saakka ja käyttäytyi paljon paremmin. Äiti sanoi: ”Tämä pieni poika tarvitsee isäänsä. Hän menee lastentarhaan parina päivänä viikossa, ja opettajat voivat tietää, milloin [hänen isänsä] on kotona. Se ilmenee niin selvästi hänen käyttäytymisestään.”
Samalla kun yleisesti myönnetään, että lapsilla menee huonommin, kun vanhemmat eivät tule toimeen keskenään, hankkivat avioeron tai ovat liian usein poissa, niin mitä on sanottava aikuisista? Meneekö heillä paremmin, kun he antavat avioeroon, asumuseroon, ”avoimeen avioliittoon”, ”avoliittoon” tai kommuunityyppisiin ”avioliittoihin” taipuvan modernin suuntauksen viedä heidät mukanaan?
Ovatko asiat paremmin?
Monissa maissa on nykyään kova paine vain luopua avioliitosta ongelmien ilmaantuessa. Family Circle -lehti kertoo: ”Lukuisissa kirjoissa ja artikkeleissa väitetään, että pysyvät sitoumukset eivät ole käyttökelpoisia, että yhteiselämän lakkaamiseen liittyvät riskit on helppo hoitaa ja että sen purkaminen saa ihmisten oman minän kukoistamaan.”
Pitääkö se paikkansa? Onko avioliiton purkaminen tie ’kukoistavaan’ persoonallisuuteen? Se voisi näyttää pitävän paikkansa osasta ihmisiä, jotka saattavat kuntoutua sillä tavalla. Mutta ei valtavasta enemmistöstä.
Tyypillisempi on kokemus eräästä naisesta, joka erosi miehestään ja alkoi kierrellä yksinäisten ihmisten baareissa ’pitääkseen hauskaa’ ja tavatakseen uusia ihmisiä. Ajan mittaan nämä tilapäiset tuttavuudet osoittautuivat pinnallisiksi ja epätyydyttäviksi. Useimpia miehiä kiinnosti vain sukupuolisuhteet.
Tämä nainen sanoi monista tapaamistaan eronneista tai asumuseron ottaneista ihmisistä: ”En unohda koskaan, miten unohdetuilta nuo sielut näyttivät. Miten unohdetuksi tunsinkaan itseni. Nämä ovat todella naimattomia ihmisiä. Avioliitot eivät näytä enää onnistuvan, mutta on olemassa uusi unohdettu sukupolvi, joka kasvaa joka päivä. Sillä totuus on, ettei naimattomuuskaan onnistu.”
”Naimattomuuskaan ei onnistu.” Tämä on useina vuosikymmeninä huimasti lisääntyneiden avio- ja asumuserojen tulosten erittelystä syntyvä entistä selvempi toteamus. Yhä useammat ovat alkaneet tajuta, ettei useimpien ihmisten elämä ole tyydyttävää ilman jotakuta joka huolehtii, jotakuta josta pitää huolta, jotakuta johon luottaa, jotakuta jolle suo ja jolta saa myötätuntoa ja ystävällisyyttä ja jonka kanssa jakaa ongelmat.
Uutuudenviehätyksen kadottua monet huomaavat, ettei vastalöytyneestä vapaudesta, jossa voi tyydyttää oikkujaan tarvitsematta olla vastuussa kumppanille, ole koitunut odotettua hyötyä. Se ei osoittaudu keinoksi, jolla saavutetaan ’kukoistava’ persoonallisuus.
’Ryhmäavioliitot’
Koska kahden ihmisen välinen avioliitto on niin usein epäonnistunut ja yksinäisyys on epämieluisaa, jotkut ovat suositelleet vaihtoehdoksi ’ryhmäavioliittoja’ eli kommuunityyppistä asumista, jossa kunkin sallitaan pitää useita kumppaneita. Onnistuvatko nämä paremmin kuin perinteiset avioliitot?
Eräs runsaan tuhannen asukkaan tennesseeläinen kommuuni Yhdysvalloissa kokeili ”moniavioliittoja”. Myöhemmin eräs kommuunin jäsen sanoi: ”Se ei onnistunut. Kunkin normaalit ongelmat ovat vain moninkertaistuneet.” Hän pani pian merkille, että pariskunnat ”livistivät yksityiselämään” ja että naimattomat kysyivät usein naimisissa olevilta: ”Voimmeko olla kuin kanssanne asuvia serkkuja, jotta meilläkin voisi olla perhe?”
Voi tuntua aluksi puoleensavetävältä yrittää paeta avioliiton ongelmia vaihtoehtoisten elämäntyylien, kuten esimerkiksi ryhmäavioliittojen avulla. Mutta ihminen ei voi paeta inhimillistä luontoaan. Ennemmin tai myöhemmin se täytyy kohdata ja tulla sen kanssa toimeen. Ja mitä kauemmas ihminen etääntyy siitä tavasta, jolla ihmiset suunniteltiin vaikuttamaan parhaiten toisiinsa, sitä vaikeammaksi elämä tulee. Se pitää erityisesti paikkansa miehen ja naisen välisestä intiimistä rakkaudesta ja vanhempien kiintymyksestä lapsiinsa.
Bernard O’Brien Kansas Cityn perhe- ja lastenvirastosta sanoo: ”Mustasukkaisuus elää missä tahansa kokeilussa yhtä voimakkaana kuin isoäidin aikana. Kun se tulee omalle kohdalle, on tuskin ketään, joka voi kestää rakastetun ihmisen jakamisen.” Miksi on näin? Yksinkertaisesti siksi, että meidät luotiin tuntemaan sillä tavalla.
Kun toisessa kommuunissa eräälle pariskunnalle syntyi lapsia, kommuunityyppinen järjestely pirstoutui heidän mielessään. He eivät voineet jakaa isän, äidin ja lapsen intiimiä rakkautta toisten kanssa. Isä totesi: ”Isäksi tuleminen yksinkertaisesti puhalsi pois kaikki kommuunikäsitteet.” He huomasivat, että heillä oli hyvin voimakas halu oman ’ydinperheen’ muodostamiseen, jossa isä ja äiti ovat keskellä ja lapset heidän ympärillään.
”Avoin avioliitto”
”Avoimessa avioliitossa” avioituneet henkilöt sallivat kummankin harrastaa ulkopuolisia sukupuolisuhteita – suhteita, joita sanotaan aviorikokseksi. Nena ja George O’Neill tekivät kuutisen vuotta sitten kirjan nimeltä Open Marriage (Avoin avioliitto), josta tuli myyntimenestys. He suosittelivat avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita sanoen niiden voivan olla ’antoisia ja merkityksellisiä’ joillekin aviopareille ja voivan kohentaa heidän avioliittoaan. Onnistuiko se sillä tavalla?
Pidettyään vuosia kirjaa todellisista kokemuksista nämä kirjailijat myöntävät nyt, ettei se luonnistunut lainkaan sillä tavalla. Tapahtui aivan päinvastoin. He huomasivat, että ne, jotka harrastivat tällaista aviorikosta, tulivat hyvin onnettomiksi toistensa kanssa. Pisin aika, jonka ketkään heistä pysyivät yhdessä aloitettuaan ’avoimen avioliiton’, oli vain kaksi vuotta. He päättelivät: ’Avoin seksi oli täydellinen pannukakku.’ Sen vuoksi nämä kirjailijat ovat julkaisseet uuden kirjan, jossa esitetään ”uusi kehotus sukupuoliseen uskollisuuteen” parhaimman onnellisuuden tuomiseksi avioliittoon.
Kanadalainen avioliittoneuvoja Ed Bader huomautti ’avoimesta avioliitosta’: ”Jokainen tiedossamme oleva pariskunta, joka lähti avoimen avioliiton tielle, epäonnistui – poikkeuksetta.” Ja myös hänen maanmiehensä, psykologi Larry Cash totesi: ”Ajatus avoimesta avioliitosta, jossa naimisissa olevat ihmiset voivat olla seksuaalisesti ja tunneperäisesti täysin vapaita, on farssi. Olen toiminut neuvojana kymmenen vuotta, mutta en ole koskaan nähnyt avointa avioliittoa, joka olisi voinut onnistua. Se saattaisi olla jalo ajatus, mutta ihmisluonto ei ole valmis käyttämään sitä.”
Mutta onko se todella ”jalo ajatus”? Ei lainkaan. Se on täysin vastoin sitä tapaa, jolla meidät ihmiset on rakennettu tunneperäisesti ja mieleltämme. Me haluamme rakastamamme ihmisen taholta uskollisuutta, ei aviorikosta. Avioliiton varaamia intiimejä suhteita ei voida jakaa ulkopuolisten kanssa vahingoittamatta tai tuhoamatta avioliittoa. Tällaisten ”vaihtoehtoisten” avioliittotyylien suosittelijat havaitsevatkin vain sen, minkä avioliiton Luoja oli kirjoittanut kauan sitten tiedoksemme: ”Olkoon avioliitto kunniallinen kaikkien keskuudessa ja aviovuode saastuttamaton.” – Hepr. 13:4.
Sitoutumisen tärkeys
Monet vaihtoehtoisilla elämäntyyleillä kokeilleet ovat havainneet vielä jotakin muuta. Ilman sitoutumista, jollaisen esimerkiksi avioliitto aikaansaa, ihmiselle on luonnollista, ettei hän yritä niin kovasti ratkaista ongelmia. Ilman sitä ei ole myöskään turvallisuutta, varsinkaan naisilla.
Monet naiset huomaavat, että elettäessä suureksi osaksi miehen maailmassa elämä on verrattoman paljon vaikeampaa ilman avioliittositeiden tuomaa turvallisuutta. He havaitsevat, että heille on tunneperäisesti hyvin häiritsevää olla suhteessa, jossa mies itse asiassa sanoo: ’Haluan sinut vain hetkeksi, ja kun kyllästyn sinuun, vaihdan sinut nuorempaan malliin.’
Good Housekeeping -lehti kysyi lukijoiltaan: ”Oletteko sitä mieltä, että avoliitto auttaa muodostamaan kestävämmän suhteen, [vai] vahingoittaako se kestävämpää suhdetta?” Osa vastanneista puolsi avoliittoa, mutta yli kymmenkertainen määrä lukijoita sanoi, että ilman avioliittoa eläminen vahingoitti kestävää suhdetta.
Toronto Star -lehdessä kerrottu pariskunnan kokemus ei ole epätavallinen. Asuessaan avoliitossa he huomasivat, että he silti ”riitelivät kaikesta” ja että avoliitto toi samat ongelmat kuin avioliitto. Ilman avioliittositoumusta heistä kuitenkin tuntui aina, että he voisivat lähteä. Mutta auttoiko se heitä tulemaan toimeen? Ei, se esti heitä yrittämästä innokkaammin ratkaista ongelmia. Sen jälkeen he menivät naimisiin. He totesivat jälkeenpäin: ”Koska olemme naimisissa, olemme yrittäneet ponnekkaammin olla riitelemättä. Me kumpikin ponnistelemme. Me olemme sitoutuneet, joten ei ole mitään järkeä riidellä siitä. Aikaisemmin meillä oli aina tapana uhkailla, että me lähdemme tiehemme, mutta nykyään me emme näköjään tee niin.” He havaitsivat, että sitoutuminen sai heidät työskentelemään innokkaammin avioliitossa.
McCall’s-lehti julkaisi vastaavanlaisen artikkelin nimeltä ”Miksi vapautetut naiset menevät naimisiin”. Siinä todettiin: ”Olemme yrittäneet kovasti toteuttaa itseämme, ja se on ollut meille hyvin antoisaa. Mutta monet meistä ovat tehneet äskettäin hämmästyttävän havainnon: jotakin elintärkeää puuttuu yhä.”
Mikä puuttui? Pariskunta, joka asui yhdessä ja meni sitten naimisiin, selitti: ”Totuus on, ettei pelkkä yhdessä asuminen riittänyt. Me haluamme elämällemme lujan rakenteen. Me päädyimme siihen, että me pidimme sitoutumisen ajatuksesta.” McCall’s-lehdessä lisättiin:
”Aah, sitoutuminen! Se on niin vanha sana, että se kuulostaa uudelta, ja yhä useammat ihmiset tähyilevät tilaisuutta sen soveltamiseen.
”Olemme näköjään palanneet lähtökohtaan. Olemme etsineet romantiikkaa suunnilleen viimeiset viisitoista vuotta ja tavoitelleet onnellisuutta kokeilemalla kaikkia vaihtoehtoja. Olemme kokeilleet avointa avioliittoa, avoliittoa, lasten hankkimista ilman avioliittoa ja koeavioliittoa tai ainakin puhuneet niistä.
”Koko tämän sosiaalisen muutoksen sekamelskan jälkeen me näytämme lopulta päätyneen siihen, että sitoutuminen on mahdotonta, ellei saa toteuttaa itseään, mutta että itsensä toteuttaminen on vajavaista, jos se saavutetaan ilman sitoumusta. . . .
”Niinpä kokeiltuamme 10–15 vuotta romanttisia mahdollisuuksia olemme huomanneet hukanneemme kestävyyden ytimen. Olemme havainneet avoimien suhteiden olevan mahdollisia vain, jos ei välitetä toisesta ihmisestä.”
Tunneperäisten tarpeiden tyydyttäminen avioliiton kautta merkitsee jopa pitempää ikää. Vakuutusyhtiöt ovat kauan myöntäneet, että naimattomilla on suurempi vaara kuolla ennenaikaisesti kuin naineilla. Esimerkiksi 15–64-vuotiaitten eronneiden miesten ryhmässä jokaisen tärkeän syyn aiheuttama kuolleisuus oli 2–6 kertaa niin korkea kuin naimisissa olevilla miehillä. Psykologi James Lynch Yhdysvaltain Marylandin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta päättelee: ”Yksinäisyys voi vahingoittaa ellei peräti murtaa ihmisen sydämen.”
Ei ole yllättävää, että tällaisia havaintoja on pulpahtanut esiin viime vuosina. Todellisuudessa näitä osattiin odottaa, sillä avioliittojärjestely ei ole vain sellaista, joka ”kehittyi” ihmisten mukavuudeksi. Miehen ja naisen Luoja pani alulle avioliiton. Ja koska Jumala teki ihmiset, hän tietää, millaisten suhteiden vallitessa he menestyisivät parhaiten. Parhaat tulokset saadaan, kun he tekevät osansa hänen asettamissaan puitteissa. – 1. Moos. 1:26–28; 2:18–25.
Avioliittoa ei korvaa mikään, kun on kysymys miehen ja naisen välisen inhimillisen rakkauden ilmaisemisesta, turvallisuudesta ja pysyvyydestä ja lasten kasvattamisesta.
EI, VIKA EI OLE AVIOLIITOSSA. VIKA ON POHJIMMILTAAN IHMISISSÄ, JOTKA KÄYTTÄVÄT SITÄ VÄÄRIN.
Siksi ihmisten, jotka haluavat olla tyytyväisiä, ei pitäisi erheellisten filosofioitten vuoksi rynnätä etsimään menetelmiä, jotka halventavat avioliittoa tai poistavat sen, ikään kuin vika olisi siinä. Tulee etsiä keinoja, joilla työskennellään sen parantamiseksi ja säilyttämiseksi, keinoja jotka auttavat ratkaisemaan avioliiton ongelmia.
Mutta jos avioliitto suunniteltiin miestä ja naista varten, miksi se on niin epäonnistunut meidän aikanamme? Missä on vika?
[Kuva s. 7]
Miten poissaolosi vaikuttaa lapseesi?