Murhenäytelmä merellä

Kerrottu Herätkää!-lehden Papuan-Uuden-Guinean-kirjeenvaihtajalle

LÄHDIMME liikkeelle Uuden-Britannian Gasmatasta noin kello 11 keskiviikkona 9. maaliskuuta. Sää oli suurenmoinen. Lempeä tuuli pullisti kylkiäiskanoottimme purjeen ja kuljetti meitä tasaisesti eteenpäin. Melomalla saimme lisää vauhtia.

Tummanvihreät mangrovepuut reunustivat vasemmalla puolellamme olevaa rantaa suuren osan matkastamme. Rannalla olevat kylät ja pienet hiekkarannat rikkoivat tuon tuostakin niiden rivistöt, kun matkamme jatkui. Aallot loiskivat rantojen valkoiseen hiekkaan ja taustalla kohosivat kookospalmujen rivistöt.

Uusi-Britannia on noin 500 kilometriä pitkä saari, ja sen tässä osassa viidestä kahdeksaan kilometrin päässä sisämaassa olevat viidakon peittämät vuoret kohoavat jopa 1500 metrin korkeuteen. Miten majesteettisilta ne näyttivätkään!

Silloin tällöin kanoottimme ylitti värikkäitä korallien peittämiä vyöhykkeitä, joissa näkyi trooppisia kaloja. Kuljimme verrattain lähellä rannikkoa. Täällä meri oli tyyni. Tavan takaa näimme ulkomeren puolella pieniä riuttoja, joiden sijainnin rikkoutuvat valkoiset viivat paljastivat – siellä oli aallokkoa, jossa vaahtopäät kohosivat ja katosivat lyhyin väliajoin. Sisimmästämme kumpusi syvän tyydytyksen tunne, kun istuimme kanootissa syventyneinä tarkkailemaan kaikkea tätä silmiemme edessä olevaa rauhaa ja mahtavaa loistoa. Se oli todella kaunista!

Meidän mieleemme ei silloin juolahtanut, että maiseman yllä lepäävä rauha rikkoutuisi muutaman tunnin kuluttua. Huomasimme joutuneemme kuohuvalle merelle, pyörremyrskyn piiskaamien jättiläisaaltojen keskelle!

Matkan tarkoitus

Tarkoituksemme oli matkustaa Jehovan todistajien konventtiin Umisaan, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä rannikolla. Meitä oli yhteensä viisi matkaajaa, kaksi erikoispalvelusta suorittavaa kokoajanpalvelijaa, Jack Nelulu ja William Nahilo, vanhempi mies, jonka nimi oli Deia, hänen vaimonsa Kurkur ja heidän 6-vuotias ottotyttärensä. Eräät Umisan pieneen seurakuntaan kuuluvat Jehovan todistajat olivat hoitaneet Deian 12-vuotiasta tytärtä ja 10-vuotiasta poikaa. Deialla ja Kurkurilla oli siis vielä enemmän syytä lähteä matkalle – tapaamaan jälleen kahta muuta lastaan.

Uuden-Britannian rantamaiden asukkaat matkustavat yleensä tällä tavalla. Siinä ei ollut mitään tavatonta, että me purjehdimme kylkiäiskanootilla pitkin rannikkoa. Täällä kaikki ihmiset matkustavat siten. Ja miten mahtava näky kanooteista muodostuukaan, kun ne valkoisin täysin purjein kiitävät aallokossa! Alueellamme on runsaasti kaloja ja muita merieläimiä. Purjehtiessamme oli viehättävää seurata monenlaisia vesieläimiä. Kanootteja seuraavien pyöriäisten temput antoivat meille huvia ja vaihtelua.

Hirmumyrsky yllättää

Myöhemmin iltapäivällä saavuimme riutan päähän, jonka suuntaisesti olimme purjehtineet. Saatoimme nähdä edessämme pienen Atui-nimisen saaren, joka sijaitsee lähellä pääsaarta, Uutta-Britanniaa. Päätimme mennä sinne. Vain hiljainen tuuli puhalsi.

Kello oli noin kuusi, kun yhtäkkiä hirvittävä tuuli iski meihin ollessamme vielä puolimatkassa avomerellä, noin puolentoista kilometrin päässä Atuista. Tuuli sai nopeasti meren kuohumaan. Kanootti alkoi täyttyä vedellä, ja me yritimme äyskäröidä sitä pois epätoivon vimmalla. Kestäisivätkö masto ja purje raivoavassa tuulessa? Tiesimme, että jos ne kestäisivät, selviytyisimme turvaan tälle pienelle saarelle. Mutta niin ei käynyt.

Tuuli oli liian voimakas. Se puhalsi kovalla voimalla vuorilta päin. Masto ei kestänyt rasitusta, vaan katkesi ja jätti meidät tuulen armoille. Meloimme nopeammin. Voi, kuinka me kiskoimmekaan meloilla! Mutta me emme voineet ohjata kanoottia Atuita kohti. Tuuli kuljetti meidät saaren taakse, merelle päin. Silloinkin vielä luulimme, että jos kanootti pysyisi koossa, pääsisimme jatkamaan matkaamme entiselle reitille, kun tuuli heikkenisi.

Ajauduimme yhä kauemmaksi merelle. Merenkäynti oli entistä rajumpaa. Nyt heräsi kysymys: pysyisikö kanootti koossa? Sen kylkeen kohdistuva paine kasvoi jatkuvasti. Sitten seitsemän tienoilla kanoottimme hajosi, sillä se ei enää kestänyt moukaroivaa merenkäyntiä. Se hajosi keulasta perään saakka, ja tuuli vei mennessään kevyemmän puoliskon. Tajusimme pian, että oli toivotonta yrittää pelastaa mitään kanootista, vaikka William piti yhä kiinni laukustaan.

Hetkeäkään hukkaamatta Jack repi loput kanootista kappaleiksi ja heitti laudat Williamille, Deialle ja hänen vaimolleen ja huusi hurjalla äänellä: ”Näiden turvin voimme uida. Kuka ensimmäisenä pääsee rantaan, kertokoon seurakunnassa oleville veljillemme, mitä on tapahtunut, ja he voivat tulla etsimään meitä.”

Yksi pääsee turvaan

Sen jälkeen William joutui erilleen toisista, eikä häntä voitu nähdä pimeässä. Hän alkoi uida Atui-saarta kohti ja toivoi, että oli lähtenyt oikeaan suuntaan. Sillä välin Deia, Kurkur ja Jack, jonka hartioista pieni tyttö piti lujasti kiinni, päättivät, että olisi parasta uida riutalle siinä toivossa, että he voisivat pysytellä siellä avun tuloon saakka.

”Kun uin, ajattelin Jehova Jumalaa enkä tuntenut pelkoa”, sanoi William myöhemmin. Hän ei tuntenut käsivarsissaan ja jaloissaan mitään kouristuksia, eikä hukkuminen tullut hänen mieleensä. Hän ui aina vain eteenpäin, mutta maata ei vielä näkynyt. Jälkeenpäin hän muistelee tilannetta: ”Kuu nousi yhdeksän paikkeilla. Saatoin nähdä Fullerbornin [erään maatilan] ja sen saaren valot ja uin sitä kohti. Pääsin saaren rantaan noin yhdentoista aikaan. Siinä vaiheessa ruumiini oli puutunut enkä tuntenut yhtään mitään.” William pystyi vain lojumaan rannalla, kunnes hän tunsi vointinsa paremmaksi ja hänen näkönsä palasi normaaliksi. Meri ja tuuli olivat sumentaneet hänen silmänsä niin, ettei hän voinut nähdä kunnolla.

Kun hän tunsi voimiensa palaavan, hän nousi ylös ja otti laukkunsa, josta hän oli pitänyt kiinni koko sen ajan, jonka hän oli ollut vedessä. Hän käveli saarella olevaan kylään. Kun hän saapui sinne, vain muutamia ihmisiä oli kodeissaan. (Voimakkaiden tuulien pelosta muut olivat meloneet suurempaan kylään läheiseen Uuteen-Britanniaan.) Ihmiset ottivat Williamin hoiviinsa ja antoivat hänelle kuivia vaatteita ja keksejä. Sen jälkeen hän kävi nukkumaan. Aamun koitteessa he veivät hänet isolla saarella olevaan suurempaan kylään. Hän sai sieltä kanootin ja meloi Umisaan. Hän kertoi ystävilleen, mitä oli tapahtunut, kuinka tuuli särki kanootin ja kuinka Jack, aviopari ja pieni tyttö eivät olleet vielä päässeet rantaan. Hän pelkäsi heidän hukkuneen.

Kaikki olivat hyvin surullisia. William kertoi, ettei Jackilla ollut lautaa niin kuin muilla. Hän myös kuljetti selässään pikkutyttöä. He päättelivät että hänen on täytynyt hukkua, koska hänellä ei ollut mitään apuvälineitä. He ajattelivat myös avioparin kuolleen. Kaikki olivat hyvin järkyttyneitä. Mutta he lohduttivat toisiaan sillä ajatuksella, että vaikka nämä todella olisivat kuolleita, Jehova muistaisi heitä ja herättäisi heidät eloon. – Joh. 6:40.

Toinen eloon jäänyt saapuu

Jotkut konventtiin saapuneet todistajat etsivät koko torstaipäivän ruumiita rannalta molempiin suuntiin. Toiset pysyivät aloillaan ja puhuivat siitä, mitä oli tapahtunut. Sitten noin puoli kahdeksalta illalla saapui Jack! Lähestyessään erästä taloa hän saattoi kuulla itkua. ”Älkää itkekö – minä olen täällä”, hän sanoi. Sen jälkeen hän tuupertui maahan ja nukahti siihen. Koska he tunsivat, että hän tarvitsee ruokaa, he murskasivat papaijahedelmää ja työnsivät sitä hieman hänen suuhunsa. Varhain perjantaiaamuna William meni erään toisen kanssa läheiselle maatilalle, jossa oli radiolähetin ja vastaanotin. Laivat hälytettiin etsimään kolmen muun ruumiita. Kuitenkin merenkäynti oli edelleen liian voimakasta, eivätkä kapteenit uskaltaneet lähteä merelle.

Jack kertoo painajaisestaan

Jack heräsi myöhemmin ja kertoi kaiken, mitä hänelle oli sattunut. Sen jälkeen kun William oli kadonnut näkyvistä, hän, Deia ja Deian vaimo huutelivat toisilleen. He olivat sitä mieltä, että kanootti oli särkynyt jossakin lähellä riuttaa, ja niinpä he yrittivät päästä sille. Deialla ja hänen vaimollaan oli kummallakin kanootista saadut laudat. Jack kertoo, miten hänen laitansa oli: ’Minulla ei ollut mitään, mistä pitää kiinni ja kellua. Minä vain uin ja tyttö oli tarrautunut hartioihini.’

Aallot olivat vuoren korkuisia ja ne syöksyivät rajusti heitä päin. He heittelehtivät ylös ja alas vaahtoavassa vedessä. Tuuli pahensi painajaista, sillä se pieksi pistäviä suolavesisuihkuja heidän kasvoilleen ja silmiinsä. Kun aallot nopeasti vyöryivät heidän ylitseen, heidän oli pakko nieleskellä hiukan merivettä.

Jack joutui pian erilleen Deiasta ja hänen vaimostaan. Koska oli pimeä, he eivät voineet nähdä toisiaan. ”Huusin kovalla äänellä heidän nimiään”, hän sanoi, ”mutta he eivät vastanneet.” Sitten hän tajusi, ettei hän löytäisi riuttaa. Niinpä hän kääntyi ympäri lapsen yhä pitäessä hänestä kiinni ja yritti uida kohti saarta, jonka he olivat nähneet aikaisemmin. Hän ui aina vain eteenpäin. Noin kello kymmenen aikaan tuuli yltyi ja aallot pyyhkivät heidän ylitseen. Jack ui edelleen ehkä puoli tuntia, ja kun hän tunnusteli selkäänsä, pieni lapsi ei enää ollutkaan siellä! Jonkin valtavan aallon oli täytynyt huuhtoa tyttö mennessään, ja koska hänen selkänsä oli tunnoton, hän ei ollut huomannut sitä.

Jack jatkaa: ”Kun huomasin, ettei hän enää ollut selässäni, yritin etsiä häntä.” Hän etsi puolisen tuntia, mutta ilman tulosta. Niinpä hän ui jatkuvasti eteenpäin tietämättä, minne oli menossa. Hän vain jatkoi uimistaan auringonnousuun saakka. Atuin saari oli lähellä. Noin kello kahdeksalta hän kompuroi rantaan ja lyyhistyi uupuneena maahan. William ei tiennyt, että tämä tapahtui saaren toisella puolella.

Jack oli ollut vedessä noin 13 tuntia, ja pikkutyttö oli ollut hänen selässään huomattavan osan siitä ajasta. Se oli totisesti maratonsuoritus! Miten kiitollinen hän olikaan siitä, että oli elossa! Hänen liikkumaton ruumiinsa lojui rannalla koko sen aamun. Toisinaan hän saattoi oksentaa merivettä, jota hän oli niellyt. Keskipäivällä hän tunsi itsensä vielä hyvin heikoksi. Hän ei voinut tehdä muuta kuin maata paikallaan. Sen jälkeen hän nukkui noin kuuteen saakka illalla.

Kun hän nousi ylös, hän käveli rantaa pitkin ja löysi pienen kanootin. Normaalisti siellä käveleminen olisi ollut nautinnollinen kokemus. Atui ei ole kovin suuri saari; se on vain vajaat 300 metriä pitkä ja sen leveys on suunnilleen puolet siitä. Mutta se on hyvin kaunis, ja valkoinen hiekkaranta ympäröi sitä joka puolelta. Siellä on runsaasti kookospalmuja ja muita puita, jotka lisäävät sen kauneutta. Kuitenkin sama pyörremyrsky oli melkoisesti riepotellut tätäkin pienen pientä saarta. Jotkut sanovat myrskyn olleen voimakkain, mitä he olivat koskaan kokeneet.

Kun Jack oli löytänyt kanootin, hän meloi hitaasti ystäviensä luo, jotka olivat noin kolmen kilometrin päässä. Ei ihme, että hän jälleen lyyhistyi maahan saavuttuaan perille!

Kaikkea ei menetetty

Jack ja William ovat sen jälkeen toipuneet koettelemuksestaan. Oikeus istui kuulemaan tapausta, ja tuomarin päätöksen mukaan se oli onnettomuus. Siitä huolimatta tunteet kuumenivat kovasti vainajien sukulaisten keskuudessa. Tällä saarella, samoin kuin muualla Papua-Uudessa-Guineassa, on tapana kostaa. Jotkut ovat uhanneet näiden kahden kokoajanpalvelijan henkeä, vaikka he eivät voineet tehdä yhtään mitään kolmen muun pelastamiseksi.

Se merkitsee sitä, ettei kenenkään ole nykyään turvallista julistaa Valtakunnan hyvää uutista Gasmatan alueella, josta Deia oli kotoisin, varsinkaan Lukuklukukissa, hänen kotikylässään. On valitettavaa, että muihin uskontoihin kuuluvat ihmiset ovat tämän tapahtuman perusteella pyrkineet tukahduttamaan Jehovan todistajien työn. Mutta Jack ja William ovat varmoja siitä, että siellä on Raamatusta kiinnostuneita ihmisiä, jotka edelleen haluavat kuulla sen sisältämistä totuuksista. On toivottavaa, että näissä kylissä voidaan vielä aikanaan käydä aivan vapaasti.

Kun on kysymys ihmiskunnasta, Jehovan todistajat tunnustavat seuraavien Raamatussa olevien sanojen totuudellisuuden: ”Aika ja aavistamattomat tapahtumat kohtaavat heitä kaikkia.” (Saarn. 9:11, UM) Tällainen onnettomuus olisi voinut kohdata ketä tahansa, joka sattui olemaan merellä, kun myrsky puhkesi.

William ymmärsi sen ja tähdensi sitä, että kanootissa olleet tiesivät apostoleille sattuneen samanlaista. Paavali haaksirikkoutui neljä kertaa. Kerran hän vietti vuorokauden ajelehtien syvässä meressä. (Apt. 27:39–44; 2. Kor. 11:25) Kun siis tämä onnettomuus tapahtui, he kaikki ajattelivat apostoleita, ja se vahvisti heitä. Jack ja William kiittivät Jumalaa pelastumisestaan. He olivat kuitenkin hyvin murheissaan siitä, mitä tapahtui Deialle, Kurkurille ja heidän pienelle tytölleen.

Jos olet Deian sukulainen, joku hänen alueellaan asuva henkilö tai sellainen, jota pelkästään kiinnostaa tämä kertomus, voit tuntea huojennusta, sillä ei kaikkea ole menetetty. Näiden kolmen kuolema oli varmasti kova isku. Kukaan ihminen ei voi tuoda kuolleita takaisin, kuten ilmenee kuningas Daavidin pojan tapauksesta. (2. Sam. 12:23) Mutta on kuten Jack sanoi: ”Me tiedämme, että Jehova Jumala tulee herättämään kuolleet.” (Apt. 24:15) Hän tietää, että he vain nukkuvat kuolemassa ja että Jumala muistaa heidät ja herättää heidät unestaan. – Joh. 11:11–13.

Antakoot apostoli Johanneksen Ilmestyksen 20:13:ssa olevat sanat lohdutusta kaikille niille, jotka ovat näitten rakkaitten, Deian, Kurkurin ja tyttären sukulaisia, sekä kaikille muille, jotka ovat kokeneet samanlaisia menetyksiä. Hän kuvailee siinä, mitä hän näki tapahtuvan ylösnousemusta koskevassa näyssään: ”Ja meri antoi ne kuolleet, jotka siinä olivat, ja kuolema ja Haades antoivat ne kuolleet, jotka niissä olivat.” Ajattele, mitä se merkitsee! Vaikka he ovatkin kuolleet merellä, se ei tuota Kaikkivaltiaalle mitään vaikeuksia. On aikoja, jolloin saamme osaksemme murhetta ja menetyksiä, mutta se ei tee meistä epätoivoisia. Jos osoitamme uskoa Jumalan pelastusvaraukseen, Raamatun lupaukset täyttävät meidät sillä luottavaisella odotuksella, että saamme olla jälleen yhdessä rakkaittemme kanssa. Kun Jack ja William ajattelevat merellä sattuneessa murhenäytelmässä menehtyneitä rakkaita ystäviään, hekin odottavat tätä jälleentapaamista.