Hirmuteot tehty tunnetuiksi kautta maailman
Siitä, mitä Malawin Jehovan todistajille tapahtuu, ei kerrota Malawin sanomalehdissä. Näitä julmuuksia yritetään kaikin tavoin estää tulemasta päivänvaloon. Jeesus Kristus ilmaisi selvästi syyn sanoessaan:
”Joka harjoittaa inhottavuuksia, se vihaa valoa eikä tule valoon, jottei häntä ojennettaisi teoistaan. Mutta joka tekee sitä, mikä on totta, se tulee valoon, jotta tulisi ilmeiseksi, että hänen tekonsa on suoritettu sopusoinnussa Jumalan kanssa.” – Joh. 3:19–21.
Vaikka hiljaisuuden verho yritetään vetää maan ylle, tosiasiat ovat tulleet tunnetuiksi. Vuoden 1976 tammikuun 6. päivän The Japan Times -lehti huomautti: ”Länsimaisilta sanomalehtimiehiltä on estetty pääsy sekä Malawiin että Mosambikiin, eivätkä he näin ollen voi vahvistaa riippumattomasti lahkon selontekoja siellä harjoitettavasta vainosta. Todistajien pahoinpitelystä Etelä-Afrikkaan kantautuneet tiedot ovat kuitenkin kyllin lukuisat osoittaakseen raportit luotettaviksi.”
Sitä ennen, 7. joulukuuta 1975, Colin Legum kirjoitti lontoolaisessa The Observer-lehdessä: ”Ilmoituksia Jehovan todistajia vastaan suoritetuista julmuuksista, kuten raaoista pieksemisistä, raiskauksista, sukupuolisista pahoinpitelyistä ja kidutuksista, alkaa tihkua kymmenistä Malawin kylistä. . . . Yksityiskohtaiset todisteet tästä uudesta hirmuvallasta perustuvat todistajien Vartiotorni-seuran kokoamiin lausuntoihin, mutta ne saavat riippumattoman vahvistuksen myös kylistä saapuvista raporteista.”
Malawin ulkopuolella on esiintynyt ilmauksia järkytyksestä ja paheksunnasta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Public Employee Press -lehti sanoi 16. tammikuuta 1976 Jehovan todistajien kärsimyksistä otsikon ”Natsimaisia menettelyjä Keski-Afrikassa” alla:
”’Ufulu, ufulu!’ Tämä huuto raikui 6. heinäkuuta 1964 Keski-Afrikassa Malawin tasavallassa, entiseltä nimeltään Njassamaassa. Se oli sen synnyinhuuto. Se oli nyt vapaa Euroopan hallinnasta. Tuo sana merkitsee käännettynä ’vapautta’. Maan omaksuma uusi nimi [Malawi] merkitsee ’liekehtiviä vesiä’. Vuonna 1975 maassa tosiaankin liekehtii; niin, siellä palaa tuli, joka on jälleen kerran ottanut pois ufulun malawilaisten vähemmistöltä. Sen vanavedessä seuraa raiskauksia, kidutusta, sanoin kuvaamattomia nöyryytyksiä ja omaisuuden hävitystä – kaikkea tätä lainkuuliaisia kansalaisia vastaan.”
Hirmuvallan vuosikymmen
Näiden rauhaa rakastavia kristittyjä vastaan suoritettujen julmuuksien historia on pitkä ja kurja. Ensimmäinen vainon aalto hyökyi Malawin Jehovan todistajia vastaan vuonna 1964. Syy oli silloin sama kuin nykyään. Jehovan todistajat tuntevat Kristuksen Jeesuksen lausunnon, että ’hänen valtakuntansa ei ollut osa tästä maailmasta’ ja että hänen seuraajansa eivät olisi osa tästä maailmasta. (Joh. 18:36; 15:19) Niinpä omantuntonsa ja Raamattuun pohjautuvien periaatteitten tähden Jehovan todistajat – Malawin ohella muuallakaan maailmassa – eivät osallistu politiikkaan eivätkä liity poliittisiin puolueisiin. Siitä syystä ja pelkästään siitä syystä 1081 heidän kotiaan ja yli sata heidän valtakunnansaliaan eli kokouspaikkaansa poltettiin tai muulla tavalla turmeltiin Malawissa vuonna 1964.
Vuonna 1967 The Times of Malawi -lehti ilmoitti, että hallitus oli kieltänyt Jehovan todistajien järjestön. Tämä pani alulle uuden kaikkialle maahan ulottuneen hyökkäyksen. Kotien ja valtakunnansalien polttamisen lisäksi Jehovan todistajia lyötiin ja vangittiin. Tuhannet Jehovan todistajat pakenivat turvaan naapurimaihin Sambiaan ja Mosambikiin, kunnes väkivalta laantui.
Viisi vuotta myöhemmin Malawin kongressipuolue meni niin pitkälle, että hyväksyi päätöksen, jonka mukaan kaikki todistajat oli erotettava työpaikoistaan, heidän maanviljelys- ja liiketoimintansa oli estettävä ja heidät oli ajettava pakolla pois kylistä, joissa he asuivat. Tämän päätöksen yllyttämien hyökkäysten raakuus kasvoi uusiin mittoihin. Nuoria tyttöjä raiskattiin toistuvasti, miehiä hakattiin tajuttomiksi, ja käytettiin erilaisia kidutusmuotoja – kaikki tämä Jehovan todistajien pakottamiseksi hylkäämään uskonnolliset vakaumuksensa, rikkomaan omaatuntoaan vastaan ja ostamaan hallitsevan poliittisen puolueen jäsenkortit. Koska kodit oli poltettu, sato tuhottu, karja varastettu tai tapettu, todistajien oli poistuttava maasta joukoittain. Ajan mittaan noin 36000 henkeä, lapset mukaan luettuina, oli asettunut kymmeneen eri pakolaisleiriin naapurimaahan Mosambikiin.
Tuli vuosi 1975, ja Mosambikin uusi hallitus sulki useimmat näistä leireistä ja pakotti tuhannet todistajat rajan yli takaisin Malawiin. Hirvittävä kertomus turmeltuneisuutta osoittavista hyökkäyksistä, joita he kokivat tultuaan ajetuiksi takaisin kotimaahansa, on tehty tunnetuksi Herätkää!-lehdessä 8.2.1976 samoin kuin sanoma- ja aikakauslehdissä sekä radion ja television välityksellä ympäri maailmaa. Julmuuksien luetteloon liitettiin jälleen uusi piirre. Tavanomaisten pieksemisten, raiskausten ja kidutusten lisäksi todistajia alettiin nyt koota keskitysleireihin.
Natsien keskitysleirien muistot heräävät
Vuoden 1975 joulukuun kolmannelle viikolle tultaessa yli 3000 miespuolista Jehovan todistajaa oli suljettu Dzalekan keskitysleirille lähelle Dowaa Lilongwesta pohjoiseen. Kaikki oli asetettu syytteeseen, tuomittu ja vangittu kahdeksi vuodeksi. Myös naispuolisia Jehovan todistajia pantiin sellaisille leireille. Tammikuussa 1976 saatujen tietojen mukaan yli 5000 kristittyä miestä ja naista oli siihen mennessä vangittu Malawissa ja pidätykset jatkuivat. Joillakin näistä leireistä naisilla oli pienet lapsensa mukanaan. Ehkä murheellisin näiltä leireiltä tullut tieto on se, että monet pienet lapset ovat kuolleet sopivan ravinnon puuttumisen ja muiden koettelemusten tähden.
Yksi vangituista todistajista kirjoitti: ”Vankeja on paljon, mutta lautasia vain 400. Niinpä joillekuille pannaan kuumaa nšimaa [perinteellistä malawilaista ruokaa] toiseen käteen ja lisäkkeitä toiseen käteen. Veljien on usein pantava kuuma nšima maahan ja syötävä se siitä.”
Natsien tavoin näiden keskitysleirien päälliköt ovat käyttäneet Jehovan todistajia orjatyövoimana. Virkailijoitten kerrotaan sanoneen heille: ”Hallituksen järjestelyn mukaisesti me teemme teistä traktoreitamme.” Dzalekan leirillä todistajille näytettiin mäkeä ja heitä käskettiin kaivamaan se 30 senttimetriä matalammaksi käsin. Kun naispuolisia todistajia käskettiin tekemään tämä, ajateltiin ensin, että he pian luopuisivat ja rikkoisivat omaatuntoaan vastaan. Sen sijaan he suorittivat tuon vaivalloisen urakan ja pysyivät lujina vakaumuksessaan. Miespuolisia todistajia pantiin hakkaamaan ja kuljettamaan raskaita tukkeja. Heitä pakotettiin myös kantamaan suuria kiviä jopa neljän kilometrin päähän. Sairaatkin pakotettiin työntekoon, samalla kun vartijat kiusaten sanoivat heille: ”Teidän Jumalanne auttaa teitä.”
Poliitikot yhä vainon johdossa
Malawin hallituksen viranhaltijat eivät ole ainoastaan kieltäytyneet toimimasta Jehovan todistajien hyväksi. Jotkut heistä ovat jatkuvasti yllyttäneet väkivaltaan.
Eräällä Malawin alueella parlamentin jäsen herra Katora Phiri puhui joukkokokouksissa ja yllytti paikallisia asukkaita ahdistelemaan Jehovan todistajia. Hän kannusti ihmisiä ajamaan todistajat pois alueelta. Niinpä neljä alueella sijaitsevaa Jehovan todistajien seurakuntaa joutui hyökkäyksen kohteeksi, ja miehet piestiin.
Marraskuun 11. päivänä 1975 Chiendausikun kylässä eräs toinen parlamentin jäsen, herra Muluzu, sytytti tuleen kolme todistajille kuuluvaa taloa. Marraskuun 13. päivänä herra Muluzu yhdessä kylän päällikön kanssa sytytti tuleen neljä muuta todistajien vaatimatonta kotia. Ja marraskuun 15. päivänä 1975 kaksi todistajien taloa poltettiin Mdalan ja Mgochin kylässä.
Malawin poliisikaan ei ole vapaa moitteesta. Ncheun alueen eri paikkakunnilla Malawin kongressipuolueen nuoret hakkasivat pahoin kristittyjä miehiä ja naisia. Yhtä naisista hakattiin niin ankarasti, että hänet oli toimitettava sairaalaan. Sairaala ilmoitti tapauksesta poliisille. Kun todistaja päästettiin pois sairaalasta, poliisi tuli – ei pyytämään apua hyökkääjien kiinni saamiseksi vaan – pidättämään hänet! Snape Valleyn poliisiasemalla kristittyjä naisia raiskattiin läpi yön, ennen kuin heidät vietiin vankilaan.
Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, Malawin hallitus ei ole halunnut lopettaa tähän uskonnolliseen vähemmistöön yhä uudelleen kohdistuneita raakoja hyökkäyksiä. Joillakin alueilla on tosin ollut jonkin verran rauhallisempaa. Jotkut paikalliset viranhaltijat ovat olleet sen verran säädyllisiä ja myötätuntoisia, että ovat sallineet malawilaisten Jehovan todistajien elää kotikylissään ja viljellä palstojaan häiritsemättä. Nämä viranhaltijat ovat kunniaksi maalleen. Valitettavasti hekin ovat vähemmistönä.
Tähän viranhaltijoitten välinpitämättömyyden ongelmaan kiinnitettiin huomiota The Nigerian Chronicle -lehdessä 26. joulukuuta 1975. Siinä mainittiin Keniassa ilmestyvän Daily Nation -lehden sanoneen, että Afrikan manner oli ”tulossa entistä kuuluisammaksi kaksinaismoraalistaan”. Tätä selitettiin seuraavasti: ”Kun ihmisiä vainotaan Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa tai Etelä-Afrikassa, Intiassa ja Kiinassa, ihmiset korottavat äänensä yksimielisesti tuomitakseen vastuussa olevat. Kun tällaista tapahtuu Afrikan valtioitten kansalaisille, eivät edes Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU) viranhaltija[t] välitä käsitellä asiaa.”
Niin, jälleen kerran viranomaisten toiminnan puute tai jopa osallisuus vainoihin on saanut Malawin Jehovan todistajat etsimään turvapaikkaa maan rajojen ulkopuolelta. Joillekuille oli mahdollista päästä Milangen pakolaisleiriin Mosambikiin. Tammikuussa 1976 saadun tiedon mukaan leirillä oli noin 12000 malawilaista kristittyä sekä heidän noin 10000 mosambikilaista uskonveljeään, jotka joutuvat kestämään jonkin verran samankaltaisia koettelemuksia.
Jos tämä julma hirmuvalta jatkuu, murtuuko Jehovan todistajien vastustuskyky lopulta, niin että he luopuvat nuhteettomuudestaan Jehova Jumalaa kohtaan? Vai lopettavatko Malawin viranomaiset lopulta noille kristityille miehille ja naisille aiheuttamansa vainon? Näitä kysymyksiä tarkastellaan seuraavassa kirjoituksessa.