Julmuuksiin ei puututa Malawissa
VUODEN 1975 lopulla ihmiset kaikkialla maailmassa järkyttyivät kuullessaan julmuuksista, joita suoritettiin valtavassa mitassa kristittyjä – Jehovan todistajia – vastaan Itä-Afrikan maassa Malawissa. Inhon ilmauksia raakamaisuuksien – raiskausten, pieksemisten sekä miesten ja naisten kiduttamisen – tähden esitettiin monin paikoin.
Ovatko nämä julmuudet loppuneet? Ovatko lain toimeenpanoviranomaiset puuttuneet asiaan lopettaakseen vapauksien riiston pieneltä uskonnolliselta vähemmistöltä, niiden vapauksien riiston, jotka Malawin perustuslaki takaa sille? Ovatko maan ylimmät viranhaltijat tuominneet rohkeasti poliittisten syiden takia harjoitetun julmuuden?
Vastaus on kielteinen.
Harkitsehan, mitä tapahtui vuoden 1976 tammikuun puolivälissä neljälletoista kristitylle, jotka kuuluivat Malawin ja Mosambikin rajalla sijaitsevaan Jehovan todistajien Kalilomben seurakuntaan. Nuorisoliigan (Malawin hallitsevan kongressipuolueen järjestön) jäsenet hyökkäsivät näiden kolmen miehen ja yhdentoista naisen kimppuun. Heitä hakattiin ankarasti suljettujen ovien takana puoli päivää. Poliisi vei yhdeksän naista sairaalahoitoon. Muita todistajia pidettiin turvasäilössä. Mikä oli heidän tilansa? Kahdelta heistä – Josiya A. Chambalalta ja Tennison Joyabelta – nuorisoliigalaiset olivat murtaneet sääret ja käsivarret. Myös jäljelle jääneiltä kahdelta naiselta käsivarret olivat murtuneet lyömisen tähden. Entä heidän raa’at pahoinpitelijänsä? He kävelevät jatkuvasti vapaina miehinä; sormikaan ei ole kohonnut saattamaan heitä vastaamaan teostaan oikeuden edessä, eikä yksikään kieli ole tuominnut heidän julmuuttaan.
Vielä pahempaa tapahtui kahdelle kristitylle miehelle, Harry Kampangolle ja Aizeki Zoyayalle Tembenun kylästä. Kylän päällikkö ja Malawin kongressipuolueen puheenjohtaja Chintengo arvosteli heitä ankarasti puolueen aluetoimistossa Jenarassa. Mikä oli heidän rikoksensa? He eivät olleet hankkineet Malawin vallassa olevan poliittisen puolueen jäsenkorttia. Nuo kaksi kristittyä, jotka rauhaisasti viljelivät palstojaan, otettiin kiinni ja vietiin puolueen toimistoon. Nuorisoliigan puheenjohtaja Kachoka sitoi heidän käsivartensa selän taa ja sulki heidät pesuhuoneeseen. Kolmen päivän ajan heitä hakattiin ankarasti eikä heille annettu ruokaa eikä vettä. Sitten tammikuun 2. päivänä 1976 nuo kaksi todistajaa tapettiin silpomalla: heidän sukupuolielimensä leikattiin pois. Heidän kuolleet ruumiinsa heitettiin syvään kuoppaan.
Aikanaan poliisi sai kuulla murhista. Tammikuun 7. päivänä konstaapelit saapuivat viemään pois ruumiita, mutta he eivät kyenneet saamaan niitä ylös kuopasta. He käskivät ihmisiä täyttämään kuopan ja hautaamaan ruumiit. Tuona samana päivänä Etelä-Malawin alueen ministeri Makhumula Nkhoma saapui kylään Zombasta. Hän ei millään tavoin osoittanut ihmisille tuomitsevansa Jehovan todistajien vainoa.
Murhaaja Kachoka tosin pidätettiin. Kun häneltä kysyttiin, kuka tappoi nuo kaksi miestä, hän vastasi: ”Minä tapoin heidät itse. Koska he olivat nälästä heikentyneitä ja voimattomia, heidän tappamisensa oli helppoa.” Mutta mitä on tehty sen varmistamiseksi, ettei samanlaisia julmuuksia enää tapahtuisi? Miten on niiden laita, jotka olivat valmistaneet tietä näille murhille? Ovatko hallitus tai puolueen virkailijat millään tavalla julkisesti sanomalehtien tai radion välityksellä tuominneet tapahtunutta? Jälleen vastaus on kielteinen.
Jos nämä olisivat yksittäisiä tapauksia, tilanne ei olisi niin kuvottava. Ne ovat sen sijaan vain esimerkkejä valtavasta rynnistyksestä puolustuskyvyttömän uskonnollisen vähemmistön tuhoamiseksi, kampanjasta, jota on käyty nyt jo yli kymmenen vuotta. Jos sinun on vaikea uskoa tätä, harkitsehan seuraavaa.