Ovatko suurkaupunkien koulut romahtamaisillaan?
Kokenut New Yorkin kaupungin oppikoulunopettaja kertoo kouluongelmista, joiden tulisi kiinnostaa jokaista.
USKON, että koulumme ovat suuremmissa vaikeuksissa kuin useimmat tajuavatkaan. Olen nähnyt koululaitoksen viranhaltijoitten yhä uudelleen kaunistelevan tai jopa tahallaan kätkevän ongelmat. Miksi? Siksi, että he haluavat säilyttää vaikutelman, että he tekevät hyvää työtä, että kaikki on heidän valvonnassaan. Jotkut vilpittömämmät koulujen johtohenkilöt puhuvat kuitenkin suorasukaisemmin.
Massachusettsin osavaltion huomattava kouluviranomainen Neil V. Sullivan sanoi: ”Koululaitoksemme ei toimi. . . . Järjestelmä on kirjaimellisesti hajoamassa liitoksistaan.” Ja Philadelphian entinen koulutarkastaja Mark Shedd varoitti: ”Kaupunkien kouluopetus on kaikkialla romahtamaisillaan.”
Nämä päätelmät saattavat näyttää äärimmäisyyksiin meneviltä, mutta voin taata, että ne ovat tosia. Menneiden viidentoista vuoden ajan olen opettanut yli kymmenessä New Yorkin kaupungin oppikoulussa sekä viransijaisena että vakituisena opettajana. Tilanne on tosiaankin lähes sanoinkuvaamaton. Se on nähtävä voidakseen käsittää sen täysin.
Opettamisen esteitä
Järjestys luokkahuoneissa on suuressa määrin luhistunut. En tarkoita ainoastaan opettajan selän takana tapahtuvaa paperimällien, liidunpalojen ja muiden esineitten heittelyä. Esiintyy avointa kapinaa valtaa kohtaan. Lapset tekevät yleisesti sitä, mitä he haluavat, ja opettajat eivät useinkaan kykene säilyttämään järjestystä. Joissakin luokissa huuto ja meteli on järkyttävää.
Eräässä tuntemassani luokassa opettaja epätoivoissaan keksi tempun saadakseen oppilaat tarkkaavaisiksi. Kysymyksessä oli tyttökoulu, jossa tytöt maalailivat tunneilla kynsiään, kampasivat toistensa hiuksia tai näyttelivät toisilleen poikaystäviensä kuvia. Opettaja kirjoitti taululle pisimpiä tuntemiaan sanoja ja lupasi päästää tutkinnosta läpi jokaisen, joka osasi myöhemmin kirjoittaa ne oikein. Tästä tuli luokassa jokapäiväinen menettely.
Koska useimmilla oppilailla on vähän tai ei lainkaan kiinnostusta oppiaineisiin, tunneilta pois jääminen on yleistä. Usein kolmasosa tai enemmänkin luokasta on luvatta poissa. Monet oppilaat ilmestyvät kouluun ainoastaan päivänä tai parina lukukaudessa. Heidät pidetään kuitenkin koulun kirjoissa, jotta koulut saisivat verorahat, jotka niille myönnetään oppilaitten lukumäärän perusteella.
Koska on yleistä päästää oppilaat tutkinnosta läpi, olipa heidän edistymisensä miten huonoa tahansa, monet ylempien luokkien oppilaat osaavat tuskin lukea ja kirjoittaa. Kirjaimellisesti tuhannet oppilaat pääsevät luokalta toiselle ja viimein loppututkinnon läpi luku- ja kirjoitustaidottomina. Sellaisten oppilaitten opettaminen ja samalla toisten auttaminen on kutakuinkin mahdotonta.
Kouluympäristö on usein huomattava este opettamiselle. Koulurakennukset ovat usein hirvittävän huonosti hoidettuja ja ränsistyneitä, mikä ei suinkaan edistä opettamista tai oppimista.
Nämä eivät ole kuitenkaan ainoita seikkoja, jotka edistävät monien suurkaupunkikoulujen luhistumista.
Rikollisuus ja väkivalta
Nuorisojengit parveilevat käytävillä ja pakottavat opettajat opettamaan lukittujen ovien takana. Oppilailla on tuliaseita ja puukkoja. Koulun omaisuuden tärveleminen, veitsenterällä uhkaamalla suoritetut ryöstöt, tupakointi ja huumeitten nauttiminen pesuhuoneissa ja porraskäytävissä – kaikki nämä ja monet muut ovat tulleet osaksi oppilaitten jokapäiväistä toimintaa suurkaupunkien kouluissa.
Vaikka saattaa kuulostaa uskomattomalta, monet nuoret siirretään vankiloista ja mieIisairaaloista suoraan luokkahuoneisiin, myös minun luokkaani. Noin 20000 newyorkilaista 15-vuotiasta tai sitä nuorempaa lasta pidätetään joka vuosi. Mutta kauemmin palvelleet opettajat, kuten minä, opettavat vanhempia oppilaita, jotka ovat usein vielä turmeltuneempia.
Vuonna 1973 Yhdysvaltain kaupunkien kouluissa suoritettiin lähes 10000 rikosta, joista tehtiin rikosilmoitus. Monia muita rikoksia, vakaviakaan, ei ilmoiteta. Noin 900 opettajan kimppuun hyökättiin vuonna 1973, ja puolet hyökkäyksistä tapahtui suoraan luokkahuoneissa! Vain muutama viikko sitten nuorukainen, joka oli raiskannut tytön toisessa koulussa, siirrettiin meidän kouluumme, eikä opettajakuntaa edes varoitettu hänestä. Ei ihme, että New Yorkin kaupungin opettajia varten on valmistettu itsepuolustuksen käsikirjoja!
Tilanteen valvomiseksi noin 950 turvallisuusmiestä, keskimäärin kymmenen yhtä koulua kohti, partioi kaupungin oppikouluissa. Heidän lisäkseen opettajat saavat apua myös monilta poliiseilta ja muilta virallisilta avustajilta. Silti raiskaukset, väkivallanteot ja muut rikokset lisääntyvät. Niinpä koulut anovat 8,4 miljoonan dollarin (noin 30 miljoonan markan) määrärahaa yli 1000 uuden turvallisuusmiehen palkkaamiseksi alemman ja ylemmän asteen kouluihin!
Tuhopoltot ovat yksi murheen aihe. Monissa kouluissa sytytetään tulipaloja, jotka tavallisesti alkavat käytävistä. Eräässä oppikoulussa, jossa opetin, oppikirjoista sytytettiin nuotioita koulun portaille lähes joka päivä.
Moraalittomuuden ilmapiiri
Jotkut saattavat pitää oppilaitten pukeutumista (tai pukeutumattomuutta) ja moraalia ”normaalina”, mutta minusta ne edistävät monien koulujen lähestyvää romahdusta. Viime vuonna täysin alaston oppilas juoksenteli ympäriinsä oppikoulussa, jossa nyt opetan. Myös halailua ja rohkeaa hyväilyä harrastetaan käytävillä kaikkien näkösällä. Siitä huolimatta, mitä jotkut saattavat sanoa, hillitsemätön sukupuolinen intohimo vahingoittaa koulujamme.
Minusta tämä käy ilmi niistä naimattomista raskaana olevista oppilaista, joilla ei ole enää kiinnostusta opintoihin. Se käy ilmi myös häiriintyneistä, ahdistuneista tytöistä, jotka pohtivat, pitäisikö heidän ottaa abortti vai ei, ja niistä rauhattomista, joille jo on tehty abortti. Lisäksi on näkymättömämpi mutta laajemmalle levinnyt sukupuolitautien epidemia. Erään terveysvirkailijan mukaan tippuri uhkaa 50 prosenttia Yhdysvaltain teini-ikäisistä vain viiden lyhyen vuoden aikana.
Jos olisin 15 vuotta sitten tiennyt, millaista teini-ikäisten opettaminen keskikaupungilla on, en olisi ehkä koskaan ryhtynyt sellaiseen ammattiin. Tuohon aikaan opettaminen näytti kuitenkin johdonmukaiselta valinnalta äidille, jolla oli lapsi elätettävänä. Suoritettuani välttämättömät tutkinnot sain opetusluvan ja työpaikan Brooklynista.
Miltä opettajista tuntuu
Luottavaisena ja optimistisena aloitin englanninkielen opettamisen yläluokkien oppilaille vuoden 1959 syksyllä. Mutta olin hämmästynyt siitä, että kokeneemmilla työtovereillani ei ollut samaa näkemystä, vaan he usein puhuivat ”hyvistä menneistä ajoista”. Aloin pian käsittää syyn siihen.
Odotin, että esiintyisi kunnioituksen puutetta valtaa kohtaan samoin kuin purukumin tai piirustusnastojen panemista opettajan tuolille. Mutta minulle oli järkytys se, että koko luokan edessä kaksi poikaa varasti lompakkoni pöydältäni. Käytävässä he näpistivät sen sisällön, ja jättivät sen sitten lämpöpatterin taa. Kuitenkin minut leimattiin syylliseksi, koska olin tehnyt ilmoituksen tapauksesta. Jotkut johtajaopettajat nimittäin yrittävät peitellä sellaisia rikoksia, kuten Yhdysvaltain opettajainliiton puheenjohtaja Albert Shanker on myöntänyt.
Suunnilleen samoihin aikoihin eräs luokkani oppilas kuristi toista kurkusta. Koska en kyennyt irrottamaan hänen otettaan, huusin apua, mutta kukaan ei auttanut. Pyysin oppilaita hakemaan apua, mutta kukaan ei hievahtanutkaan. Tuolla hetkellä tajusin, että olin tekemisissä ihmisten kanssa, jotka olivat kasvaneet aivan erilaisten arvojen ja käytössääntöjen maailmassa kuin minä. Ja aloin käsittää, miksi työtoverini olivat niin turmeltuneita.
Ne olivat opetustyöni ensimmäisten viikkojen kokemuksia. Mutta koska tarvitsin työpaikan, pysyin siinä ja toivoin asiaintilan paranevan. Koulujen pahenevat olosuhteet ovat kuitenkin turmelleet opettajia lisää, ja tämä on selvästi ollut yksi huomattava tekijä, joka on edistänyt monien kaupunkikoulujen luhistumista.
Opettajien vaikea tilanne
Tiedän, että opettajia on viime aikoina arvosteltu ankarasti erityisesti siksi, että he menevät lakkoon saadakseen lisää palkkaa. Newyorkilainen huumausainerikoksia paljastava salainen agentti Kathleen Conlon, joka työskentelee kaupungin kouluissa, esitti tyypillisen ajatuksen: ”He tekevät työtään pelkästä rahasta.”
Vaikka tämä ei varmastikaan pidä paikkaansa kaikista opettajista, se pitää paikkansa monista. Mutta voitko käsittää syyn siihen? Myönnetään, että niin ei ole aina ollut. Miksi tilanne on nyt tällainen?
Ensinnäkin uskomattoman suuri määrä hyviä opettajia on lopettanut työnsä; he eivät kestäneet sitä kauempaa. ”Irrottaudun ongelmasta sen sijaan että uhraisin elämäni sille”, on erään opettajan tyypillinen vastaus. Luokkahuoneissa saadut kokemukset ovat järkyttäneet monien opettajien hermoja; tiedän erään, joka kirjaimellisesti kannettiin koulusta psykiatrin hoitoon.
Jäljelle jääneet opettajat, jotka kohtaavat päivittäin sellaisia haastavia tilanteita, ajattelevat, että heidän täytyy saada parempi korvaus. Salapoliisi Conlon itsekin osoitti, mitä me joudumme kohtaamaan, kun hän sanoi, että eräässä kaupungin koulussa puolet oppilaista käytti heroiinia. (New York Times, 22.6.1972) Käsitätkö, mitä sellaiset olosuhteet merkitsevät?
Kerron vain yhden henkilökohtaisen kokemuksen: Opettaessani eräänä päivänä lukittujen ovien takana käytävässä oleva nuorisojoukko heilutti uhkaavasti puukkoa ikkunan takaa minuun päin. En välittänyt siitä, vaan yritin jatkaa opettamista. Eräs tunnetusti huonokäytöksinen tyttö, joka oli harvoin mukana tunneilla, nousi hitaasti ja hyvin dramaattisesti tuoliltaan ja meni avaamaan takaoven. Kun hän teki sen, juoksin etuovesta kahden oven päässä sijaitsevaan puheenjohtajan toimistoon. Pääsin sinne ja suljin oven, joka meni onneksi lukkoon, aivan takaa-ajajieni kasvojen edessä.
Monet työtoverini myöntävät nauraen, että he elävät vapaapäivästä vapaapäivään. He sanovat, etteivät he kestäisi ilman kesälomaa. Niinpä monet täysin moraalinsa menettäneet kestävät työssään ainoastaan palkan tähden. Monissa kaupunkikouluissa he havaitsevat hyvin vaikeaksi opettaa niitä harvoja opetuskelpoisia oppilaita, jotka uhmaavat vaaroja saadakseen koulutusta. Niinpä opetus on rappeutunut lähes lastenkaitsennan tasolle, yritykseksi säilyttää luokkahuoneessa jonkinlainen järjestys siihen asti kunnes oppilaat voi laskea pois tunnilta.
”Miten murheellinen noiden lasten tila onkaan!” sanonet. Sellainen se tosiaan on! Ja minun sydämeni suree niiden kauniiden, nuorten kasvojen tähden, joita näen päivittäin; jotkin surullisia, jotkin kärsiviä, toiset täynnä toivoa ja odotusta. Tunnen usein syvää tuskaa ja kysyn itseltäni: ”Mitä nämä koulut oikein tekevät lapsillemme?” Tiedän, että toiset ajattelevat samoin.
Luin äskettäin sanfranciscolaisista opettajista, jotka koululaitoksen rappion tähden neuvoivat suorasukaisesti erästä äitiä ottamaan tyttärensä pois koulusta. ”Se on epätoivon huippu’, äiti totesi. ”Opettajat ovat jo luopuneet yrittämästä. Surullista kyllä, tämä pitää usein paikkansa. Mutta kun näet olosuhteet monissa suurkaupunkien kouluissa, voitko syyttää opettajia?
Mutta saatat kysyä: ”Mikä sitten on vastuussa näistä olosuhteista, jotka uhkaavat romahduttaa monet suurkaupunkien koulut?”
Katsaus yhteiskuntaan
Rotuongelmat näyttävät olevan huomattava tekijä. Kuulemme nykyään säännöllisesti kouluja suljettavan rotuongelman tähden, ja niihin kuuluu myös pienempien kaupunkien kouluja. Mutta ovatko lapset vastuussa siitä? Pikemminkin aikuiset lietsovat rotuennakkoluuloa ja siitä aiheutuvia selkkauksia. Ja nämä tunkeutuvat kouluihin ja repivät ne hajalle!
Tiedän monien vanhempien sanovan, etteivät he ole ennakkoluuloisia, vaan että he yksinkertaisesti pelkäävät lähettää lapsensa joihinkin kouluihin siellä esiintyvien vaarojen tähden. Tästä syystä monet sekä valko- että mustaihoiset vanhemmat sanovat, että he vastustavat lastensa sijoittamista kauempana oleviin kouluihin rotujen yhdentymisen aikaansaamiseksi. Voin ymmärtää heidän huolestuneisuutensa. Usein ei ole yksinkertaisesti turvallista lähettää valkoisia lapsia neekerien asuttamille alueille tai neekereitä valkoisten kouluihin. Mutta missä on pulman ydin? Onko se kouluissa?
Ei, ongelma saa alkunsa yhteiskunnasta, ja koulut pelkästään heijastavat jo olemassa olevia pulmia. Useimmat muutkin koulujen ongelmat heijastuvat yhdyskunnasta ja perheestä, kuten kunnioituksen puute valtaa kohtaan, huono koulumenestys, vandalismi, huumeitten väärinkäyttö, rikollisuus, väkivalta ja sukupuolinen moraalittomuus. Sen tähden ei voida odottaa näiden pulmien äkisti katoavan, kun lapset menevät kouluun. Voimat, jotka saavat nuoret ottamaan huumeita, särkemään ikkunoita, sytyttämään tulipaloja, hyökkäämään opettajiensa kimppuun ja niin edelleen, eivät ole alkuisin kouluista.
Kouluilla osa vastuusta
Älkää käsittäkö minua väärin. En yritä sanoa, että koulut tai opettajat olisivat virheettömiä. Ne ovat osaltaan pahentaneet pulmia. Mutta näin on odotettavissakin, koska opettajat, rehtorit ja muut koulun johtohenkilöt itse ovat syvästi ennakkoluuloisen, nurinkurisen ja itsekkään yhteiskunnan kasvatteja.
Niinpä kuten alussa mainitsin, jotkut koulujen viranhaltijat kaunistelevat ongelmia epärehellisesti tai jopa kätkevät ne, koska he ovat kiinnostuneempia omasta maineestaan ja työpaikkansa säilyttämisestä kuin lasten hyvinvoinnista. Myös monilla opettajilla on sama asenne. Kuitenkin itse koululaitos on suuressa määrin vastuullinen.
Se asettaa opettajille usein liian suuria vaatimuksia, niin että heidän on toisinaan opetettava yli kaksi kertaa suurempaa oppilasmäärää kuin voitaisiin kunnolla opettaa. Siksi opettajat etsivät oikoteitä ja lapset kärsivät.
Kouluille ei varata myöskään riittävästi välineistöä. Niinpä erään tutkimuksen mukaan 200000 newyorkilaista koululaista joutuu kärsimään koulujen ahtaudesta: 40000:lla ei ole omaa luokkahuonetta. Se saa sydämeni kipeäksi! Rahaa löytyy kuulentoihin ja tuhoaseitten valmistamiseen, mutta ei lasten opettamiseen!
Myös koulujen lukusuunnitelmat on usein laadittu huonosti. Yksi laajalti huomiota herättänyt oppisuunnitelma liittyy niin kutsuttuun ”uuteen matematiikkaan”. Aluksi monet opettajat itsekään eivät osanneet opettaa sitä kunnolla. Ja vanhemmat ovat yleensä ymmällä auttaessaan lapsia kotitehtävien suorittamisessa. Lukemisen opettamisen alalla esiintyy samanlaisia pulmia. Alakoulujen opettajat saattavat käyttää useita erilaisia kokeiluvaiheessa olevia opetusmenetelmiä, ja lapset hämmentyvät täysin edetessään luokalta toiselle. Monet oppivat tuskin lukemaan.
On ymmärrettävää, miksi Stanfordin yliopiston kasvatustieteen apulaisprofessori Decker F. Walker valitti: ”Asioitten nykyvaiheessa koulupolitiikka leijuu ilmassa. Vallitsevan tuulen suunta muuttuu jatkuvasti. Koulut pelastaa täydelliseltä kaaokselta ainoastaan niiden hitaus.”
Uskon kuitenkin, että suurkaupunkien koulujen pelottavalle tilalle on olemassa vielä syvempi syy.
Esimerkin vaikutus
Olen vakuuttunut siitä, että aikuisten huono käytös on erityisesti vastuussa nuorten huonosta käytöksestä. Kun opettajat tulevat kouluun läpinäkyvässä puserossa ilman rintaliivejä, kuten olen itse nähnyt, oppilaita ei varmastikaan kannusteta pukeutumaan säädyllisesti. Kun minihameet olivat muotia, jotkut opettajat käyttivät lyhimpiä. Sellaiset esimerkit eivät varmastikaan auta voittamaan koulujemme moraalipulmia!
Lisäksi aikuiset ovat suositelleet ja näyttäneet eri kouluissa filmiä nimeltä ”Rakastelua”, joka esittää erilaisia (homoseksuaalisia) suuseksin harjoittamistapoja. Kun asiasta valitettiin, tutkimukset pantiin alulle. Mutta ne keskeytyivät pian, sillä, kuten yleinen syyttäjä Mario Merola totesi, ”kouluissa voi laillisesti näyttää” kuvia, joita ”ei näytetä nuorille julkisessa teatterissa”. Kun aikuiset ovat räikeän moraalittomia ja jopa julkisesti edistävät sellaista moraalittomuutta, pitäisikö meidän olla hämmästyneitä siksi, että lapset ovat samanlaisia?
Aikuisten moraaliton esimerkki ulottuu kuitenkin myös muualle kuin sukupuoliasioitten alalle. Viime vuoden lokakuun 31. päivänä New York Times -lehden etusivulla oli iso otsikko: ”KOULUN JOHTOKUNTAA SYYTETÄÄN SALAILUISTA.” Kirjoituksessa viitattiin ”rahojen häikäilemättömään varastamiseen” ja ”laajamittaiseen korruptioon”. Onko ihme, että lapset tärvelevät kouluja avoimemmalla tavalla?
Eivät ainoastaan jotkut koulujen viranhaltijat ole antaneet moraalitonta esimerkkiä; monet hallituksen johtomiehet ovat toimineet samoin. Mielestäni kolumnisti Harriet Van Horne ilmaisi asian selvästi New York Post -lehdessä ilmestyvällä palstallaan. Hän kirjoitti: ”En voi käsittää, miten opettajat tänä kyynisenä aikana voisivat ryhtyä opettamaan moraalia . . . ’Katsokaa Washingtoniin!’ pienimpien äänet huutavat . . . He tietävät, että historian suurimmat petokset on suoritettu tuon suuren valkoisen talon katon alla.” – 17.6.1974.
Oikeitten moraaliarvojen opettamista kouluissa pidetään jonkin opin opettamisena, ja sitä opettajilla ei ole lupa tehdä. Moraalisen luonteen vahvistaminen ei ole enää opettajien tehtävä, kuten se kerran oli.
Voitko näin ollen ymmärtää, miksi olosuhteet suurkaupunkien kouluissa ovat niin huonot ja miksi monet näistä kouluista ovat luhistumisen partaalla?
Mitä voidaan tehdä?
Kasvattajat ovat yrittäneet epätoivoisesti panna alulle ohjelmia pulmien voittamiseksi, mutta heidän keskuudessaan on vähän yksimielisyyttä sen suhteen, mitä pitäisi tehdä. Useimmat opettajat yrittävät pelkästään tulla jollakin tavalla toimeen rappeutuvan tilanteen keskellä.
Tiedän monien vanhempien ajattelevan, että koska opettajille maksetaan heidän lastensa kouluttamisesta, opettajien pitäisi kyetä kouluttamaan heitä. Saattaa kuitenkin kuulostaa yllättävältä, mutta lapsen oppimiskyky riippuu enemmän hänen vanhemmistaan kuin opettajista ja koulusta. Kokemus on osoittanut tämän pitävän paikkansa.
Olen pannut merkille, että kun vanhemmat juurruttavat lapsiinsa halun oppia ja kyvyn istua hiljaa ja olla tarkkaavainen, lapsi oppii paremmin kuin kuriton, haluton lapsi. ”Ero on perheissä”, sanoi eräs Harvardin yliopiston professori esitellessään erään laajan kasvatustieteellisen tutkimuksen tuloksia. Tämä ei ole pitänyt koskaan aikaisemmin niin hyvin paikkaansa kuin nykyään, kun monet suurkaupunkien koulut ovat luhistumisen partaalla.
Niinpä jos vanhemmat haluavat lastensa oppivan hyvin, heidän tarvitsee olla todella kiinnostuneita näiden koulunkäynnistä. Se merkitsee enemmän kuin sitä, että he varmistavat lapsilleen turvallisen koulumatkan. Se merkitsee myös aidon kiinnostuksen ilmaisemista heidän kouluedistystään kohtaan. Olen pannut merkille, että ne lapset, joiden vanhemmat kieltäytyvät opettajan ehdottamasta keskustelusta, ovat poikkeuksetta luokan kurittomimpia ja huonoimpia oppilaita.
Vanhemmat, te voitte auttaa lapsianne monella tavalla. Alkakaa ensinnäkin lukea lapsillenne, kun he ovat hyvin pieniä. Sitten kun lapset kasvavat hieman vanhemmiksi, sallikaa heidän ääntää sanoja perässänne. Lukutaito on ehdottoman tärkeä oppimiselle, ja monet neli- tai viisivuotiaat lapset ovat oppineet lukemaan tällä tavalla.
Kun lapsenne kasvavat edelleen, luokaa kotiinne ilmapiiri, joka edistää kunnioitusta tietoa kohtaan ja arvostaa oppimista. Kun lapsia autetaan käyttämään ja arvostamaan esimerkiksi tietosanakirjoja, sanakirjoja ja erityisesti Raamattua ja Raamatun tutkimisen apuneuvoja, heistä tulee tavallisesti erittäin oppimiskykyisiä.
Tiedän, että se on todellinen haaste. Opettaminen ei ole helppoa. Mutta jos todella rakastatte lapsianne, teette kaiken voitavanne auttaaksenne heitä oppimaan. Kun ajatellaan nykyajan koulujen olosuhteita, tämä on tarpeellisempaa kuin koskaan aikaisemmin. – Lähetetty.