Jehovan ansiosta olemme voineet kukoistaa missä vain

Mats ja Ann-Catrin kävivät Gilead-koulun 1979, ja sen jälkeen he ovat palvelleet Iranissa, Mauritiuksessa, Myanmarissa, Tansaniassa, Ugandassa ja Zairessa. Edellä mainitun neuvon antoi Gileadin opettaja Jack Redford, ja se on auttanut heitä olemaan onnellisia ja tyytyväisiä, vaikka heidät on ”revitty juurineen” monta kertaa ja ”istutettu” uuteen paikkaan.

Kertoisitteko ensin, miten opitte totuuden?

Mats: Isä asui toisen maailmansodan aikana Puolassa, ja siellä hän huomasi, miten tekopyhä katolinen kirkko oli. Hän sanoi silti usein, että totuus on aivan varmasti olemassa. Se mitä minä opin, todisti, että hän oli oikeassa. Ostin ison kasan käytettyjä kirjoja, ja niiden joukossa oli sinikantinen Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Jo pelkkä kirjan nimi oli niin kiinnostava, että luin sen kannesta kanteen heti seuraavana yönä. Aamulla tiesin, että olin löytänyt totuuden.

Tämä tapahtui huhtikuussa 1972, ja sen jälkeen luin monta muutakin Jehovan todistajien julkaisua, joista sain Raamattuun perustuvia vastauksia kysymyksiini. Olin kuin Jeesuksen vertauksen kauppias, joka löysi yhden hyvin arvokkaan helmen ja sen jälkeen myi koko omaisuutensa voidakseen ostaa sen. Olin aikonut mennä yliopistoon ja lukea lääkäriksi, mutta koska ymmärsin, miten tärkeää Jehovan palveleminen oli, muutin suunnitelmiani. (Matt. 13:45, 46.) Kävin kasteella 10. joulukuuta 1972.

Vuoden sisällä myös vanhempani ja pikkuveljeni kastettiin. Sitten heinäkuussa 1973 minä aloitin tienraivauksen. Yksi seurakuntamme tienraivaajista oli ihana ja hengellinen sisar nimeltä Ann-Catrin. Kävi niin, että rakastuimme, ja vuonna 1975 menimme naimisiin. Seuraavat neljä vuotta asuimme Ruotsissa Strömsundin kaupungissa. Se oli kaunista kenttäaluetta, jolla oli paljon kiinnostusta.

Ann-Catrin: Isäni oppi totuuden Tukholmassa, kun hänen yliopisto-opintonsa olivat loppusuoralla. Olin silloin vasta kolmen kuukauden ikäinen, mutta hän vei minua kokouksiin ja kentälle. Äiti ei tykännyt siitä yhtään, ja hän yritti näyttää, että todistajat ovat väärässä. Se ei kuitenkaan onnistunut, ja lopulta hänkin kävi kasteella. Minä menin kasteelle 13-vuotiaana ja aloitin tienraivauksen 16-vuotiaana. Kenttäilin Uumajassa, joka oli tarvealuetta, ja sen jälkeen minusta tuli erikoistienraivaaja.

Naimisiinmenon jälkeen saimme Matsin kanssa auttaa monia ihmisiä tulemaan Jehovan ystäviksi. Yksi heistä oli teini-ikäinen tyttö nimeltä Maivor, jolla oli suunnitelmissa urheilu-ura. Mutta hänestä tulikin pikkusiskoni tienraivauskaveri, ja he menivät yhdessä Gileadiin vuonna 1984. Tällä hetkellä he ovat lähetystyöntekijöinä Ecuadorissa.

Olette olleet monessa paikassa lähetystyössä. Miten olette onnistuneet pysymään onnellisina ja tyytyväisinä?

Mats: Meidät on ”istutettu” monta kertaa uuteen paikkaan, kun tehtävämme ovat vaihtuneet. Sopeutuminen on ollut helpompaa, kun olemme yrittäneet jäljitellä Jeesusta ja erityisesti hänen nöyryyttään (Kol. 2:6, 7). Esimerkiksi emme ole odottaneet, että paikalliset ystävät tanssivat oman pillimme mukaan, vaan olemme halunneet tietää, miksi he ovat tottuneet tekemään asiat jollain tietyllä tavalla. Meillä on ollut tavoitteena ymmärtää heidän kulttuuriaan ja ajatteluaan. Mitä paremmin olemme onnistuneet jäljittelemään Jeesusta, sitä tyytyväisempiä ja onnellisempia olemme olleet. Meistä on tullut ikään kuin joen varrelle istutettuja reheviä puita (Ps. 1:2, 3).

Ann-Catrin: Jotta puu voisi hyvin uudessa paikassa, se tarvitsee auringonvaloa. Jehova on ollut meille kuin aurinko (Ps. 84:11). Hän on antanut veljiä ja sisaria, joilta olemme saaneet paljon lämpöä ja rakkautta. Esimerkiksi Teheranissa Iranissa kuuluimme pieneen seurakuntaan, jossa oltiin yhtä vieraanvaraisia kuin Raamatun aikoina. Viihdyimme siellä todella hyvin, mutta sitten heinäkuussa 1980 Jehovan todistajien toiminta kiellettiin Iranissa, ja meille annettiin 48 tuntia aikaa lähteä. Saimme uuden määräyksen Afrikkaan, Zaireen, joka tunnetaan nykyään Kongon demokraattisena tasavaltana.

Kun sain tietää, että muuttaisimme Afrikkaan, aloin itkeä. Mieleeni tulivat ensimmäisenä käärmeet ja taudit, ja se pelotti minua. Sitten juttelimme tutun pariskunnan kanssa, joka oli ollut siellä pitkään, ja he sanoivat: ”Ettehän te ole vielä käyneetkään Afrikassa. Kokeilkaa, niin saatte nähdä, että sydämenne jää sinne.” Ja niinhän siinä kävi! Taas kerran saimme tuntea ystävien rakkauden. Kuusi vuotta myöhemmin työmme kiellettiin, ja meidän piti lähteä Zairesta. Minua hieman hymyilytti, kun tajusin rukoilevani, että saisimme jäädä sinne.

Mitä mukavaa teille on sattunut vuosien varrella?

Mats: Olemme tutustuneet toisiin lähetystyöntekijöihin eri maista ja eri taustoista, ja heistä on tullut meille läheisiä. Iso ilonaihe on ollut myös se, että joissain paikoissa kumpikin meistä on saanut pitää jopa 20:tä raamattukurssia. Afrikkalaisten veljien ja sisarten vieraanvaraisuus on ollut aivan unohtumatonta. Kun vierailimme eri seurakunnissa Tansaniassa, pysäköimme ”makuuhuoneemme” eli Volkswagen Kombin ystävien kotipihalle, ja monet heistä osoittivat meille vieraanvaraisuutta yli varojensa (2. Kor. 8:3). Lisäksi meille muodostui kiva päivittäinen tapa. Juttelimme aina iltaisin Ann-Catrinin kanssa päivän tapahtumista ja kiitimme Jehovaa siitä, että hän oli tukenut meitä.

Ann-Catrin: On ollut tosi hienoa tutustua ystäviin eri puolilta maailmaa. Olemme opetelleet uusia kieliä, esimerkiksi lugandaa, persiaa, ranskaa ja swahilia, ja samalla olemme saaneet tutustua moniin kiehtoviin kulttuureihin. Valmensimme uusia veljiä ja sisaria, ja ajan mittaan heistä tuli meille läheisiä ystäviä. Heidän kanssaan oli mahtavaa palvella Jehovaa. (Sef. 3:9.)

Luonnossakin riitti monenlaista ihmeteltävää. Aina kun otimme vastaan jonkin tehtävän, Jehova vei meidät uuteen seikkailuun. Hän on antanut meille sellaisia kokemuksia, joita emme varmasti olisi saaneet ilman häntä.

Millaisia haasteita teillä on tullut vastaan, ja mikä on auttanut selviytymään niistä?

Mats: Sairastimme vuosien varrella monta trooppista tautia, esimerkiksi malarian, ja Ann-Catrinille on pitänyt tehdä yllättäen kiireellisiä leikkauksia. Meillä on ollut myös huolta ikääntyvistä vanhemmista. Onneksi sisaruksemme pystyivät auttamaan heitä käytännön asioissa, kun me olimme muualla. Sisaruksillamme oli hieno asenne. He olivat kärsivällisiä ja iloisia ja hoitivat vanhempiamme suurella sydämellä. (1. Tim. 5:4.) Mekin yritimme tietysti auttaa heitä niin paljon kuin pystyimme ulkomailta käsin, mutta välillä meitä harmitti aika paljon, ettemme voineet tehdä enempää.

Ann-Catrin: Vuonna 1983, kun olimme Zairessa, sairastuin koleraan ja menin tosi huonoon kuntoon. Lääkäri sanoi Matsille, että minut pitäisi viedä saman tien hoitoon johonkin toiseen maahan. Niinpä lähdimme heti seuraavana päivänä Ruotsiin. Jouduimme hyppäämään rahtikoneen kyytiin, koska lennoissa ei ollut valinnanvaraa.

Mats: Ajattelimme, että lähetystyö päättyi meidän osaltamme siihen, eikä itkusta meinannut tulla loppua. Kävi kuitenkin niin, että lääkärin maalailemista uhkakuvista huolimatta Ann-Catrin parani, ja vuotta myöhemmin pystyimme palaamaan takaisin Zaireen. Tällä kertaa meitä kutsui pieni swahilinkielinen seurakunta Lubumbashissa.

Ann-Catrin: Sinä aikana kun olimme Lubumbashissa, sain keskenmenon. Se oli minulle todella kova isku, vaikka emme olleetkaan suunnitelleet lasten hankkimista. Tuona synkkänä aikana Jehova yllätti meidät iloisesti. Saimme enemmän raamattukursseja kuin koskaan aiemmin. Alle vuoden sisällä seurakunnan koko kasvoi 35:stä 70 julistajaan ja kokousten kävijämäärä 40:stä 220:een. Kenttätyö piti meidät kiireisinä, ja minusta alkoi tuntua paljon paremmalta, kun näin, miten Jehova auttoi meitä. Edelleen mietimme usein pikkuistamme ja juttelemme hänestä. On ihanaa tietää, että paratiisissa Jehova parantaa kaikki henkiset haavat tavalla tai toisella.

Mats: Ann-Catrin oli jossain vaiheessa todella väsynyt ja voimaton. Minulla todettiin paksusuolen syöpä, joka oli levinnyt muuallekin, ja tarvitsin ison leikkauksen. Nyt olen onneksi aivan hyvässä kunnossa, ja Ann-Catrin tekee sen, mitä jaksaa.

Olemme matkan varrella huomanneet, että muillakin on vaikeaa. Sen jälkeen kun Ruandassa tapahtui kansanmurha vuonna 1994, kävimme katsomassa monia ystäviä pakolaisleireillä. Heidän uskonsa, kestävyytensä ja anteliaisuutensa opettivat meille, että Jehova pystyy huolehtimaan palvelijoistaan miten ankeissa oloissa tahansa (Ps. 55:22).

Ann-Catrin: Vielä yksi vaikea asia tapahtui, kun olimme haaratoimiston vihkiäisissä Ugandassa vuonna 2007. Ohjelman jälkeen lähdimme bussilla kohti Kenian pääkaupunkia Nairobia. Meitä oli porukassa mukana noin 25 lähetystyöntekijää ja beteliläistä. Mutta ennen kuin pääsimme Kenian rajalle, vastaan tuleva rekka kääntyi meidän kaistallemme ja ajoimme nokkakolarin. Kuski ja viisi kyydissä ollutta ystävää kuolivat välittömästi, ja yksi sisar kuoli myöhemmin sairaalassa. Meillä on heitä kova ikävä, ja odotamme sitä, että näemme heidät uudestaan (Job 14:13–15).

Ajan mittaan fyysiset vammat paranivat, mutta Matsilla ja minulla kuten monilla muillakin matkustajilla on ollut vaikeaa traumaperäisen stressihäiriön takia. Heräsin usein kesken unien sydänkohtaukselta tuntuviin oireisiin. Olihan se pelottavaa. Mutta sinnikkäät rukoukset ja jotkin lempiraamatunjakeet auttoivat meitä selviytymään. Tilannetta helpotti paljon myös se, että saimme ammattiapua. Nykyään oireiden kanssa pärjää jo paremmin, ja rukoilemme, että Jehova auttaisi meitä lohduttamaan muita ystäviä, joilla on samanlaisia ahdistavia tilanteita.

Sanoitte, että Jehova on kantanut teitä kuin raakoja kananmunia. Mitä se tarkoittaa?

Mats: Swahiliksi sanotaan ”Tumebebwa kama mayai mabichi” eli ’meitä kannettiin kuin raakoja kananmunia’. Kananmuniahan tietysti kuljetetaan varovasti, jotta ne pysyisivät ehjinä. Jehova on vähän samaan tapaan tukenut meitä hellästi kaikissa tehtävissämme. Hän on aina antanut meille sen, mitä tarvitsemme, ja vielä paljon enemmänkin. Hallintoelin on ollut meitä kohtaan tosi empaattinen, ja meidän mielestämme se on ollut merkki Jehovan rakkaudesta ja halusta auttaa.

Ann-Catrin: Tulee mieleen yksi kokemus. Erään kerran minulle soitettiin Ruotsista ja kerrottiin, että isäni oli joutunut tehohoitoon. Mats oli vielä heikkona malarian jäljiltä, eikä meillä ollut myöskään varaa lentolippuihin. Ajattelimme, ettei olisi muuta vaihtoehtoa kuin myydä auto. Mutta sitten puhelin soi taas. Yksi pariskunta oli kuullut tilanteestamme ja halusi maksaa toisen lentolipuista. Tämän jälkeen tuli kolmas puhelu. Iäkäs sisar kertoi, että hän oli säästänyt rahaa lippaaseen, johon hän oli kirjoittanut ”Apua tarvitsevalle”. Jehovalla ei mennyt kuin muutama minuutti asioiden järjestämiseen (Hepr. 13:6).

Olette nyt olleet jo yli 50 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa. Mitä olette oppineet?

Ann-Catrin: Raamatussa luvataan: ”Te olette voimakkaita, jos pysytte tyyninä ja säilytätte luottamuksenne”, ja olen huomannut, että se pitää paikkansa. Kun luotamme Jehovaan, meidän ei tarvitse olla yksin, vaan hän taistelee puolestamme. (Jes. 30:15; 2. Aik. 20:15, 17.) Olemme yrittäneet parhaamme jokaisella määräalueella, ja Jehova on antanut meille valtavasti takaisin. Olisimme jääneet paljosta paitsi, jos olisimme käyttäneet elämämme jollain toisella tavalla.

Mats: Päällimmäisenä on jäänyt mieleen se, että Jehovaan kannattaa luottaa joka tilanteessa. Silloin näkee, miten hän auttaa. (Ps. 37:5.) Hän on luvannut tehdä niin, eikä hän ole koskaan syönyt sanojaan. Huomaamme, että hän auttaa meitä edelleen nyt kun palvelemme Myanmarin Betelissä.

Meistä on hienoa nähdä, että monet nuoret haluavat tehdä enemmän Jehovan palveluksessa, ja toivomme, että hekin saisivat tuntea, millaista hänen uskollinen rakkautensa on. Jehovan avulla he voivat olla tyytyväisiä ja onnellisia missä vain.