Kuolema korjaa satoa

Kuolema on epämukava puheenaihe, minkä vuoksi siitä usein vaietaan. Ennemmin tai myöhemmin joudumme kuitenkin vastatusten kuoleman kanssa ja koemme sen aiheuttaman viiltävän tuskan.

Mikään ei voi täysin valmistaa meitä vanhemman, aviopuolison tai lapsen menetykseen. Murhenäytelmä saattaa kohdata odottamatta tai pitkäaikaisen kamppailun jälkeen. Olivatpa olosuhteet millaiset tahansa, kuoleman lopullisuus voi tuntua musertavalta.

Liikenneonnettomuudessa isänsä menettänyt Antonio kertoo: ”On kuin joku olisi vienyt kotisi avaimet ja muurannut oven umpeen. Et voi palata edes hetkeksi. Jäljellä ovat vain muistot. Tämä uusi todellisuus tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, että kieltäydyt hyväksymästä sitä. Mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä.”

Dorothy koki samankaltaisen menetyksen, kun hän jäi leskeksi 47-vuotiaana. Hän oli pyhäkoulun opettajana aina ajatellut, ettei kuolema ole kaiken loppu, mutta hänellä ei ollut vastauksia kuolemaa koskeviin kysymyksiinsä. Dorothy päätti ottaa asioista selvää. Hän kysyi anglikaanisen seurakuntansa papilta: ”Mitä meille tapahtuu, kun kuolemme?” Pappi vastasi: ”Kukaan ei todellisuudessa tiedä sitä. Meidän täytyy vain katsoa, kuinka käy.”

Onko meidän pakko vain ”katsoa, kuinka käy”? Voimmeko mitenkään saada selville, onko kuolema kaiken loppu?