Arvonimen ”Jumala” kääntäminen
RAAMATUN kirjat kirjoitettiin aikana, jolloin suurin osa maapallon asukkaista ei tuntenut tosi Jumalaa. Sen sijaan he palvoivat monia jumalia ja jumalattaria. Apostoli Paavali kuvaili tilanteen hyvin muinaisessa Korintossa olleille kristityille: ”Vaikka onkin niitä, joita sanotaan ’jumaliksi’, joko taivaassa tai maan päällä, niin kuin on monia ’jumalia’ ja monia ’herroja’, niin todellisuudessa on meillä yksi Jumala, Isä.” – 1. Kor. 8:5, 6.
Paavalin alkujaan käyttämässä kreikan kielessä ”Jumalaa” tarkoittava sana on Theós, joka sana soveltui mihin tahansa muinaisten kreikkalaisten ja muiden kansojen palvomiin lukuisiin jumaliin. Kuitenkaan ei apostoli Paavalilla eikä muilla Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kirjoittajilla eikä Septuagintan, ensimmäisen Heprealaisista kirjoituksista kreikaksi tehdyn käännöksen, juutalaisilla kääntäjillä ollut mitään sitä vastaan, että tätä sanaa käytettiin tarkoitettaessa tosi Jumalaa.
Mutta kun ensimmäisen vuosisadan kristityt puhuivat niille, jotka eivät tunteneet Luojaa, he käyttivät sanaa Theós sillä tavalla, ettei kukaan voinut samastaa tosi Jumalaa mihinkään monista vääristä jumalista. Puhuessaan ateenalaisille apostoli Paavali esimerkiksi sanoi: ”Kun kuljeskelin ja huolellisesti tarkastelin teidän uskonnollisen kunnioituksenne kohteita, niin löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: ’Tuntemattomalle Jumalalle.’ Mille te siis tuntemattanne osoitatte jumalista antaumusta, sitä minä teille julistan. Jumala, joka teki maailman ja kaiken siinä olevan, Hän joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsin tehdyissä temppeleissä, eikä häntä palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin, koska hän itse antaa kaikille elämän ja hengityksen ja kaiken.” – Apt. 17:23–25.
Tämä selitys tosi Jumalasta ei tehnyt kuulijoille vaikeaksi erottaa Luojaa ja monia Ateenassa palvottuja vääriä jumalia toisistaan. Se, että arvonimeä theós käytettiin myös vääristä jumalista, ei millään tavoin sumentanut Luojan persoonallisuutta.
Nykyajan kääntäjien pitäisi järkevästi ajatellen noudattaa samaa tapaa, jolla ensimmäisen vuosisadan kristityt käyttivät sanaa theós. Vaikka jossakin maassa käytetäänkin jotain ”Jumalaa” tarkoittavaa sanaa vääristä jumalista, niin sen ei tarvitse tehdä sanaa sopimattomaksi. Kuitenkin sanan, jota käytetään Theós-sanan käännöksenä, pitäisi olla sellainen, että lukija tai kuulija voi helposti ymmärtää sen tarkoittavan Kaikkivaltiasta. Sen ei pitäisi tuoda hänen mieleensä ajatuksia, jotka ovat tosi Jumalan persoonallisuuden vastaisia.
Valaisemme asiaa. Muinaisten kreikkalaisten ylin jumala oli Zeus, mutta ei olisi ollut sopivaa kääntää tällä sanalla heprealaista Jumalaa tarkoittavaa sanaa. Nimi ”Zeus”, kreikkalaisen jumalaistaruston ylimmän jumalan nimi, olisi tuonut mieleen kuvan ihmisen muodossa olevasta ja lisäksi moraalittomasta jumalasta.
Laajamerkityksisempi sana on sen tähden yleensä parempi kuin ahdasmerkityksinen. Asiayhteys voi silloin olla omiaan rajoittamaan sanan merkityksen tosi Jumalaan.
Ei siis ole syytä asiattomaan huoleen jonkin ”Jumalaa” tarkoittavan tietyn sanan alkuperän suhteen. Raamatussakin käytetään samaa sanaa tosi Jumalasta sekä vääristä jumalista. Sana itsessään ei ole pyhä. On siis paikallaan käyttää nimitystä, joka tarkoitti yksinomaan vääriä jumalia ennen kuin kyseistä kieltä puhuvat oppivat tuntemaan Raamatun Jumalan.
Juuri näin on tapahtunut monien nykykielten yhteydessä. Japaninkielinen ”Jumalaa” tarkoittava sana voi kirjaimellisesti merkitä ’joukkoa pieniä jumalia’. Kahdessa Etiopian huomattavassa kielessä, amharan ja tigrinjan kielessä, yleinen Jumalaa tarkoittava nimitys on Egziabher. Kirjaimellisesti tämä ilmaus tarkoittaa ’maitten Herraa’, ts. ’etiopialaisten maitten Herraa’. Englanninkielisestä ”Jumalaa” tarkoittavasta sanasta The Century Dictionary and Encyclopedic Lexicon of the English Language (3. osa, s. 2561, vuoden 1899 painos) mainitsee, että se oli alun perin neutrisukuinen ja ”yleensä monikkomuodossa, ja sitä käytettiin pakanajumalista ja sille annettiin kristillinen merkitys germaanikansoja käännytettäessä”. Wilfred Funkin kirja Word Origins sanoo: ”Kaikkien uskonsuuntien keskeinen sana on Jumala, ja arvonimen God [Jumala] historia on arvailujen sekamelska. Sana God itse on sukua samanlaisille tanskan, saksin, muinaisyläsaksan, skandinaavisten ja muiden kielten samankaltaisille sanoille ja voi olla jopa sukua muinaisliettualaiselle sanalle, joka tarkoitti jotakuta taikuutta harjoittavaa.” – S. 279.
Myös suomen kielen Jumala-sanan alkuperä on yhä kiistanalainen. Professori Lauri Hakulinen esittää erääksi mahdolliseksi vastaukseksi sen, että se olisi peräisin suomalais-volgalaisen kieliyhteyden aikaisesta sanasta juma, joka merkitsi ’ilmankantta’, ja että se olisi merkinnyt alkuaan ’taivaallista’. – Virittäjä 1968 s. 232.
Nykyään edellä mainituissa kielissä ei mikään Jumalaa tarkoittavista sanoista siitä huolimatta, että niitä ei alun perin käytetty Luojasta, tuo vääriä ajatuksia kuulijoiden tai lukijoiden mieleen. Siksi ei niiden käyttämistä raamatunkäännöksissä voida vastustaa.
Niin kuin kaikessa muussakin, tässäkin asiassa, jossa on kysymys siitä, mitä sanaa käytetään tarkoittamaan Raamatun Jumalaa, täytyy omaksua järkevä näkemys. Loppujen lopuksi jokainen ”Jumalaa” tarkoittava sana on vain arvonimi eikä erisnimi. Tosi Jumalan erottaa todellisuudessa kaikista muista hänen persoonanimensä Jehova. – Ps. 83:19, UM.