Lukijain kysymyksiä
● Jos joku kristitty Raamatun mukaisen menettelynsä vuoksi pidätettäisiin ja maalliset viranomaiset tuomitsisivat sitten hänet maksamaan sakkoa, niin olisiko sen maksaminen sovittelua? Jos annettaisiin tilaisuus valita joko sakon maksaminen tai tuomion kärsiminen vankilassa, niin muuttaisiko se asiaa?
Jeesus Kristus ennusti, että hänen seuraajiaan ’vedettäisiin oikeuksiin’ ja ’asetettaisiin maaherrain ja kuningasten eteen hänen tähtensä, todistukseksi heille’. (Mark. 13:9) Tällainen viranomaisten menettely kristittyjä kohtaan voi johtua siitä, että he saarnaavat Valtakunnan hyvää uutista, tai jostakin muusta toiminnasta, johon liittyy heidän kristillinen omatuntonsa. (Vrt. Apt. 4:1–3, 18–21; 5:27–40; 1. Piet. 4:15, 16.) Tuomioistuin saattaa julistaa päätöksen heitä vastaan, ja tuomiossa voidaan vaatia maksamaan sakkoa. Tämä on ehkä ainoa rangaistus, tai sen vaihtoehtona voi olla meno vankilaan, tai se voi kuulua osana yhdistettyyn rangaistukseen, johon sisältyy sekä vankeus että sakon maksu.
Jehovan todistajat ovat aiemmin yleensä ottaneet kielteisen asenteen sakkojen maksamiseen, kun heidän saarnaamistoimintansa on ollut kysymyksessä. Ajateltiin, että sakon maksamista voitaisiin pitää sen myöntämisenä, että on tehnyt tosiaan väärin. Käsitettiin myös, että kieltäytyminen maksamasta ja vankeuden kärsiminen sen sijaan voisi auttaa paremmin onnistumaan ”hyvän uutisen puolustamisessa ja laillisessa vahvistamisessa”. (Fil. 1:7, Um) Monissa tapauksissa tämä saikin aikaan paljon hyvää, kun se painoi viranomaisten mieleen, miten luja on päätöksemme palvella Jumalaa, ja sillä oli ilmeisesti Jehovan siunaus. Ja sitä voitaisiin nytkin pitää joissakin tapauksissa vallitsevien olosuhteiden vuoksi viisaana noudatettavana menetelmänä. Mutta kysymys, joka ensisijaisesti kiinnostaa meitä tässä, on se, onko sakon maksaminen raamatullisesti hyväksyttävää vai ei.
Raamatussa puhutaan sakoista, ja niitä käytettiin lakiliitossa rangaistusmuotona. (5. Moos. 22:19; vrt. 2. Moos. 21:29–32; Sananl. 19:19; 21:11 [”rangaistaan” = ”määrätään sakko”, Um].) Esra 7:26 osoittaa, että Persian viranomaiset mainitsivat ”rahasakon” yhtenä rangaistusmuotona vangitsemisen, karkotuksen ja kuoleman ohella. Otavan Iso tietosanakirja sanoo meidän ajastamme: ”Nykyään käytetään sakkoa yleensä vain vähäisistä rikoksista tuomittavana rangaistuksena.”
Sakkoa ei pidä siis sekoittaa rikkojan yritykseen ”ostaa” itsensä pois vankilasta. Se ei ole sen lahjuksen kaltainen, jonka maaherra Feeliks toivoi saavansa apostoli Paavalilta ja jota Paavali ei maksanut. (Apt. 24:26, 27) Kristitty voi näin ollen aiheellisesti pitää itselleen määrättyä sakkoa yhtenä rangaistusmuotona, ja vaikka hän voi olla vakuuttunut siitä, ettei hän ole syypää mihinkään vääryyteen, koska on toiminut Jumalan sanan mukaisesti, niin hänen omatuntonsa saattaa sallia hänen maksaa sakon alistuen tämän maailman esivallan määräykseen. (Room. 13:1, 2; 1. Piet. 2:13, 14) Vaikka se, että me maksamme sakkoa, saattaakin joidenkuiden huomioitsijoiden mielestä olla syyllisyyden merkki, niin on myös totta, että vangittuna oleminenkin merkitsisi samaa useimpien huomioitsijoiden mielestä. Me emme välitä ensi sijassa maailman ihmisten näkökannasta vaan Jumalan. Maksammepa me sakkoa tai kärsimme vankeusrangaistusta, se kaikki johtuu meidän hellittämättömyydestämme ’totella Jumalaa ennemmin kuin ihmisiä’. – Lue Apt. 5:29, 32; Hepr. 10:34; Fil. 3:8, 9.
Se, että suodaan vaihtoehto joko maksaa sakkoa tai tulla vangituksi, ilmaisee yleensä jossakin määrin tuomion lievennystä. Henkilöt, joita pidetään todellisena uhkana yhteiskunnalle, tavallisesti vangitaan, jota vastoin sakkoja määrätään vähemmän ankarana toimenpiteenä, joka sallii asianomaisen perhe-elämän ja ansiotyön jatkua keskeytymättä, kun häntä ei riistetä perheestä eikä yhteiskuntaelämästä sulkemalla vankilaan. Raamatussa ei ole mitään, mikä sotisi sitä vastaan, että kristitty käyttää hyväkseen tätä lievempää varausta, eikä Raamattu vaadi meitä valitsemaan menettelytapaa, joka pakottaa viranomaiset näyttämään, miten syvälle heidän Jumalan valtakunnan vastustamisensa voi mennä. (Vertaa vastakohtana seuraavissa kohdissa olevia apostolin neuvoja: Room. 13:3, 4; Tiit. 3:1, 2; 1. Piet. 2:12–17; 3:13–16.) Kun esitetään vaihtoehto joko maksaa sakko tai kärsiä vankeutta, niin kristitty voi ajatella, että hän saattaa aikaansaada enemmän hyvän uutisen edistämiseksi maksaessaan sakon ja säilyttäessään toimintavapautensa. Se on ratkaistava henkilökohtaisesti omantunnon mukaan ja huolellisesti harkiten, eikä toisten seurakunnanjäsenten tule arvostella ketään sen johdosta, päättääkö hän maksaa sakon vai katsooko hän paremmaksi kärsiä vankeuden.
Sakkoja voivat antaa muutkin kuin hallitusviranomaiset; esimerkiksi ammattiyhdistykset saattavat tehdä niin, jollei kristityn omatunto salli hänen liittyä joihinkin yhdistyksen toimintoihin, joiden hän havaitsee olevan Raamatun periaatteitten vastaisia. Tällöinkin hän voi harkita, että kun hän maksaa sakon, niin se merkitsee vain epäoikeudenmukaisen rangaistuksen kärsimistä siksi, että hän on kristitty. – 1. Piet. 2:19, 20; 3:17; vrt. Sananl. 17:26.