Ylpeys on vaarallista

TUNNETKO mieltymystä ihmisiin, jotka esiintyvät kuin olisivat aina oikeassa? Eikö sinussa pikemminkin herää vastenmielisyyttä sellaisia kohtaan, jotka jatkuvasti kerskuvat kyvyistään, saavutuksistaan, rikkaudestaan tai asemastaan? Kiusaako sinua se, että jotkut ovat hyvin kärkkäitä osoittamaan toisten erehdykset, mutta kieltäytyvät tunnustamasta omiaan, jopa loukkaantuvatkin, kun heidän huomionsa kiinnitetään johonkin heidän heikkouteensa?

Niin, tällaiset ylpeyden ilmaisut herättävät vastenmielisyyttä ja ärsyttävät. Ylpeydellä on epäilemättä huono vaikutus toisiin ja se pikemminkin repii kuin rakentaa. Se voi antaa aihetta kaunantunteisiin ja saattaa lopulta tuhota toverusten hyvät suhteet.

Mitä ylpeys oikein on? Se on liiallista omanarvontuntoa; kohtuutonta ylemmyydentunnetta kykyjen, viisauden, kauneuden, rikkauden ja arvon vuoksi. Se ilmenee tavallisesti ulospäin kopeana, omahyväisenä, tärkeilevänä käyttäytymisenä.

Koska ylpeys on yleinen vika epätäydellisten ihmisten keskuudessa, niin meidän on hyvä pitää se kurissa ja siten välttää sen vahingolliset vaikutukset. Tämä vaatii meitä ymmärtämään sydämestämme yhä paremmin sen, että ylpeydellä ei ole tervettä perustetta. Kaikki ihmiset ovat syntisiä ja syntisten jälkeläisiä rodusta, kansallisuudesta, koulutuksesta, kyvyistä, saavutuksista tai taloudellisista olosuhteista huolimatta. Ei suinkaan näissä ole mitään kerskumisen aihetta.

Joku voisi kuitenkin sanoa: ’Olen työskennellyt kovasti sen aseman saamiseksi, mikä minulla nyt on.’ Mutta antaako se hänelle mitään perustetta olla ylpeä? Antoiko hän itselleen kyvyn kehittää jotakin lahjaa tai taitoa? Jos hän olisi syntynyt henkisesti tai ruumiillisesti kovin vajavaisena, niin olisivatko hänen parhaimmatkaan ponnistelunsa auttaneet häntä pääsemään lähellekään nykyisiä saavutuksiaan? Pyhässä Raamatussa esitetty perustelu antaa oikean, tasapainoisen näkemyksen tästä. Me luemme: ”Kuka tekee sinut erilaiseksi toisten rinnalla? Mitä sinulla tosiaan on, mitä et ole saanut? Mutta jos kerran olet saanut sen, niin miksi kerskut, ikään kuin et olisi sitä saanut?” – 1. Kor. 4:7.

Sen lisäksi, että ihminen arvioi itsensä asianmukaisesti, on toisten ihmisten arvon kunnioittaminen tärkeää ylpeyden kurissa pitämiseksi. Raamatun neuvo kuuluu: ”[Älkää tehkö] mitään riidanhalusta tai itsekeskeisyydestä, vaan [katsokaa] vaatimattomin mielin, että toiset ovat teitä parempia.” – Fil. 2:3.

Kristityn on hyvä tunnustaa, että toisilla uskovilla saattaa olla joitakin ominaisuuksia, jotka ovat parempia kuin hänen omansa. He voivat olla esimerkillisiä rakkauden, ystävällisyyden, myötätunnon tai huomaavaisuuden osoittamisessa. Vuosikausia kestänyt Raamatun tutkiminen on voinut auttaa jotakuta ymmärtämään erinomaisesti Raamatun periaatteita ja soveltamaan niitä jokapäiväiseen elämään. Vaikka toisilla ei ehkä ole erikoisen huomattavassa määrin tietoa, niin heillä on saattanut olla paljon arvokasta kokemusta elämässä. Heiltäkin voidaan oppia jotakin, jollei muuta niin tajuamaan se, että asioita saatetaan katsella useammalla kuin yhdellä tavalla. Tämä estää tekemästä sitä erehdystä, että yrittäisi sovittaa jokaista samaan muottiin ja olisi määräilevä ratkaisujen tekemisessä tai ehdotusten hylkäämisessä.

Se, että panee toisen tuntemaan huonommuutta tai alemmuutta siitä syystä, että pitää itseään parempana tiedoiltaan, kyvyiltään tai kokemuksiltaan, on vaarallista. Kristillisessä seurakunnassa voi esimerkiksi joku avustava palvelija lähestyä vanhinta ehdotuksineen. Mikä voisi nyt olla seurauksena, jos vanhin työntäisi hänet pois ottamatta asiallisesti harkittavakseen hänen ehdotustaan ja antaisi avustavan palvelijan ymmärtää, että hän on puhunut sellaista, mikä ei hänelle kuulu? Eikö avustava palvelija olisi loukkaantunut ja murheissaan tultuaan väärinymmärretyksi? Samalla voisi ylpeyden ilmaus, vaikka vähäinenkin, alentaa vanhinta avustavan palvelijan silmissä. Kun avustavan palvelijan vaikuttimet tehdään ilman pätevää syytä kyseenalaisiksi, niin hän voi päätellä tietoisesti tai alitajuisesti, ettei tuon vanhimman arvostelukyky kokonaisuudessaan ehkä ole paras mahdollinen. Loukkaantuneena tapahtuneesta hän voi purkaa sydäntään läheiselle ystävälle, ja se voi tehdä myös tuon ystävän näkemykseen epäedullisen vaikutuksen joksikin aikaa.

Jeesuksen Kristuksen esimerkki on varmasti jäljittelemisen arvoinen. Hän ei antanut ”tiedon pöyhistää”. (1. Kor. 8:1) Vaikka hänellä olikin kaikki oikeat vastaukset, niin hän ei vieroittanut pois toisia kiinnittämällä huomiota suurempaan kykyynsä, tietoonsa, kokemukseensa ja viisauteensa. Hän ei saattanut opetuslapsiaan ajattelemaan, että he eivät hänen lähdettyään kykenisi koskaan suorittamaan työtä siinä määrin kuin hän oli tehnyt. Hän ilmaisi päinvastoin luottavansa heihin ja antoi opetuslapsilleen kunniaa sanoen heille: ”Totta totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, sekin tulee tekemään niitä tekoja, joita minä teen, ja hän tulee tekemään suurempia tekoja kuin nämä, koska minä olen menossa Isän luo.” (Joh. 14:12) Ja Jeesuksen Kristuksen opetuslapset suorittivat joukkona töitä suuremmassa mitassa kuin hän oli tehnyt ja pitemmän aikaa. – Vrt. Matt. 5:14.

Jos nyt Jeesus täydellisenä ihmisenä saattoi ilmaista tällaista luottamusta uskoviin, niin miksi kenenkään epätäydellisen ihmisen pitäisi päätellä, että toiset eivät mitenkään voi tehdä sitä, mitä hän voi? Ihminen, joka ilmaisee näin ylpeätä ajattelutapaa, tekee asiat vaikeammiksi itselleen ja toisille. Hän lannistaa toisia haluamasta työskennellä kanssaan, koska hän saa heidät tuntemaan olevansa huonompia eikä luottamusta ansaitsevia. Heiltä riistetään näin ollen jossakin määrin henkilökohtaista kiinnostusta.

Mutta erityisen vaarallinen on kuitenkin vallitseva ylpeyden ”henki”. Se saa ne, joilla se on, pahastumaan perustellusta arvostelusta, oikaisusta tai kurista, niin, hylkäämään Jumalan sanan neuvon. Tämä johtaa heidät sellaiseen elämäntapaan, joka tuottaa heille varmasti tuhon. Raamatun sananlasku esittää sen osuvasti: ”Kuritusta saanut mies, joka niskurina pysyy, rusennetaan äkisti, eikä apua ole.” (Sananl. 29:1) Asia on näin, koska ihminen, jossa ylpeys on vallitseva ominaisuus, asettuu Jumalaa ja sitä vastaan, mitä Hän odottaa niiltä, jotka Hän hyväksyy palvelijoikseen. Raamattuhan sanoo: ”Vyöttäytykää kaikki mielen vaatimattomuuteen toisianne kohtaan, koska Jumala vastustaa kopeita, mutta suo ansaitsematonta hyvyyttä nöyrille.” – 1. Piet. 5:5.

On sen tähden tärkeätä, että kristityt ahertavat kovasti pitääkseen ylpeyden kurissa. Ylpeä ihminen ei ainoastaan voi vahingoittaa toisia, vaan hän saattaa myös menettää Jumalan hyväksynnän ja elämän. Ylpeys on totisesti vaarallista.