Lukijain kysymyksiä

● Voiko kristitty tehdä ’uskollisuudenvalan’ sovittelematta asemassaan? – USA.

Se, voiko kristitty tehdä omantuntonsa mukaan jonkin valan vai ei, riippuu etusijassa valan tarkoituksesta, sisällöstä tai luonteesta.

Ensimmäisellä vuosisadalla Jeesus Kristus oikaisi juutalaisia sen johdosta, että he tekivät kevytmielisiä, huolimattomia ja umpimähkäisiä valoja. He vannoivat taivaan, maan, Jerusalemin ja oman päänsäkin kautta. Mutta Jeesus nuhteli heitä sanoen: ”Olkoon teidän puheenne: ’On, on’, tahi: ’ei, ei’. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.” (Matt. 5:33–37) Jumalan palvojan ei pitäisi tarvita vahvistaa jokaista lausuntoa valalla tehdäkseen sen uskottavammaksi.

Mutta Mooseksen laki vaati tietyissä olosuhteissa valoja. (2. Moos. 22:10, 11; 4. Moos. 5:21, 22; 5. Moos. 21:1–9) Eikä Jeesus itsekään pannut vastaan, kun juutalainen ylimmäinen pappi vannotti häntä. (Matt. 26:63, 64) Jeesuksen lausuntoa vannomisesta ei siis voida käyttää kaikkien valojen tuomitsemisen perusteena. Mutta millaisia valoja kristitty voi sitten tehdä loukkaamatta omaatuntoaan?

Se hänen täytyy päättää itse vertaamalla kysymyksessä olevaa valaa Raamatun periaatteisiin. Jeesus Kristus sanoi: ”Antakaa siis keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on.” (Matt. 22:21) Kristitty ei siis voisi vannoa mitään, mikä vaatisi häntä tekemään sellaista, mikä olisi vastoin Jumalan lakia. Mutta sitä vastaan ei ole mitään huomauttamista, että hän vannoisi ’kannattavansa tai puolustavansa’ sellaisia lain varauksia, jotka eivät ole Jumalan lain vastaisia. Kristitty ymmärtää, että hänen täytyy puolustaa ja kannattaa keisarin lakia Jumalan sanan asettamissa rajoissa. Hän voi ’puolustaa’ lakia puheellaan, jokapäiväisellä käytöksellään ja lakiasioissa oikeusistuimessa antamallaan todistuksella. Kristityille sanotaan: ”Jokainen olkoon alamainen . . . esivallalle.” (Room. 13:1) Ei olisi siis mitään huomautettavaa sitä vastaan, että vannoo tekevänsä jotakin, mitä Jumala jo velvoittaa asianomaisen tekemään.

Mutta monet valistuneet maat tunnustavat kristityn muun velvollisuuden järkevyyden: ’antaa Jumalalle se, mikä Jumalalle kuuluu’. Niinpä Suomen samoin kuin monien muidenkin kansojen perustuslaki takaa uskonnonvapauden. Ymmärretään siis, ettei kristittyä aiota vaatia tekemään mitään, mikä olisi vastoin hänen uskonnollisia vakaumuksiaan ja Jumalaa kohtaan omaamiaan velvollisuuksia. Tässä varauksessa ei ole mitään vaaraa maalle, koska tosi kristityt eivät ole kumouksellisia; he pyrkivät sen sijaan olemaan esimerkillisiä, lainkuuliaisia kansalaisia.

Koska tosi kristitty suhtautuu palvontaansa ja Jumalaan omaamaansa suhteeseen hyvin vakavasti, niin hänen pitäisi harkita hyvin huolellisesti mitä tahansa valaa, joka häntä pyydetään tekemään. Hänen pitäisi olla vakuuttunut omassa mielessään siitä, ettei vala loukkaa hänen omaatuntoaan eikä merkitse sovittelua hänen puolueettomuusasenteessaan poliittisiin kansoihin ja niiden riitaisuuksiin nähden. (Vrt. Room. 14:5.) Jos hän asiaa ajateltuaan huomaa voivansa tehdä jonkin tietyn valan, niin hänen on kannettava oma vastuunsa. Hänen tulee aina muistaa ensisijainen velvollisuutensa Korkeinta Suvereenia, Jehova Jumalaa, kohtaan, ennen kuin hän omaksuu mitään muuta velvoitetta.

● Liikepaikoissa tarjotaan ihmisille toisinaan lipuketta, joka antaa heille mahdollisuuden kuulua niihin, joista jotkut valitaan saamaan lahja. Sopiiko kristityn osallistua tällaiseen ”arpomiseen”? – USA.

Tällaisen arvonnan tarkoitus on yleensä saada ihmiset tulemaan kauppaan tai herättää kiinnostusta johonkin tuotteeseen. Itse arvonnan otaksutaan merkitsevän niiden asiakkaiden puolueetonta valitsemista, joille palkinnot annetaan. Siihen ei sisälly välttämättä uhkapeliä, koska kukaan ei maksa rahaa tai muutakaan arvokasta korvausta saadakseen lipukkeen. Lipukkeen vastaan ottaminen ei myöskään merkitse sinänsä ’Sattuman’ tai ’Hyvän onnen’ jumalan avuksi pyytämistä. Se, joka ottaa lipukkeen (tai panee nimensä arvontaan), voi päätellä: ’Liike antaa lahjan mainontakeinona. Jos sattuisin tulemaan valituksi, niin otan lahjan.’

Kristityn on omantuntonsa äänen perusteella itse ratkaistava, ottaako hän lipukkeen, joka on vain osa mainonnasta. Hän voisi kysyä itseltään: Kiihottaisiko se, että otan lipukkeen, samaa ahneutta, mikä panee ihmiset harjoittamaan uhkapeliä? Voisiko tämä antaa aiheen toisten kompastumiseen? Voisinko tulla houkutelluksi huutamaan avukseni ”Onnen jumalatarta”? – Jes. 65:11, Byington.

Tosi kristityt ymmärtävät, että Jehova Jumala ei hyväksy ahneutta eikä epäjumalanpalvelusta. (1. Kor. 6:9, 10) Heitä kielletään myös olemasta ”kenellekään loukkaukseksi”. – Fil. 1:10.

Mutta olettakaamme, että joku ottaa lipukkeen vain mainoksena, ja hänet valitaan lopulta voittajaksi ”arpomisessa”, jolloin hän huomaakin ”lahjan” olevan valtion arpalippu. Entä sitten? Äkisti se, mikä näytti pelkältä mainonnalta, onkin osoittautunut liittyvän uhkapeliin. Eihän hän ole velvollinen ottamaan sitä vastaan. Ottaisiko hän vastaan varastettuja timantteja vain siksi, että ne ovat ”lahja”?

Jos kristitty päättää siis, että sekä hänen että toisten parhaaksi olisi olla ottamatta lipuketta, niin muilla ei ole mitään syytä asettaa kyseenalaiseksi hänen päätöstään. Jos kristitty toisaalta on vakuuttunut siitä, ettei sellaisen lipukkeen ottaminen aiheuttaisi mitään pulmia, niin hänen on tehtävä sellainen päätös. Jumalan sanahan selittää: ”Meidän jokaisen [on] tehtävä Jumalalle tili itsestämme.” – Room. 14:12.