Lukijain kysymyksiä

● Mikä on raamatullinen menettely, kun kristityn odotetaan nousevan seisomaan tai kumartavan tuomarin tai hallitsijan edessä tai puhuttelevan tällaista henkilöä jollain kunnioittavalla tavalla? – H. A., Afrikka.

Jumala kehottaa kristittyjä osoittamaan kunnioitusta siviilihallitsijoille tai vallanpitäjille. Apostoli Paavali kirjoitti henkeytettynä tällaisista esivalloista: ”Antakaa kaikille, mitä annettava on: . . . kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia.” (Room. 13:1, 7) Paavali kirjoitti myös, että esirukouksia voidaan pitää ”kuningasten ja kaiken esivallan [korkeassa asemassa olevien, Um] puolesta”. (1. Tim. 2:1, 2) Totuttu tapa, jolla tätä kunnioitusta ja arvonantoa odotetaan osoitettavan, vaihtelee eri seuduilla. Siihen saattaa sisältyä kumartaminen hallitsijalle, heittäytyminen maahan hänen eteensä, nouseminen seisomaan, kun hän astuu huoneeseen, tai jonkin nimenomaisen puhuttelun käyttö. Paikallinen tapa vaatii tällaisissa tapauksissa osoittamaan kunnioitusta tuon miehen virka-asemaa, virkaa kohtaan.

Raamatussa on ennakkotapauksia kunnioituksen osoittamisesta jollakin erikoisasennolla. Jaakob kumarsi seitsemän kertaa kohdatessaan Eesaun. (1. Moos. 33:3) Patriarkka Aabraham kumarsi Kanaanin maan pakana-asukkaille, heettiläisille. (1. Moos. 23:7, 12) Kun Jeesus oli maan päällä, niin hän salli Jehovan määräämänä kuninkaana ihmisten osoittaa kunnioitusta hänelle. (Matt. 8:2; 9:18) Koska näihin tekoihin ei sisältynyt todellisuudessa ihmisen palvontaa, ne sallittiin arvonannon osoituksina. – 2. Moos. 34:14; Matt. 4:10.

Raamatussa on myös esimerkkejä, jotka osoittavat, kuinka vallassa oleville osoitettiin kunnioitusta suullisesti. Paavali puhutteli roomalaista maaherraa Festusta sanoen ”korkea-arvoinen Festus”. (Apt. 26:25) Sekä Jumalan palvelijat että pakanat käyttivät sellaisia sanontoja kuin: ”Kuningas . . . eläköön iankaikkisesti!” ilmaisten toiveen, että hallitsijan elämä olisi pitkä. – 1. Kun. 1:31; Dan. 3:9.

Kuitenkin tällä kunnian osoittamisella ihmisviranomaisille on rajoituksensa. Kristittyjen täytyy muistaa, että Jehova yksin ansaitsee ihmisen palvonnan. (2. Moos. 20:3–5; Ps. 100:3) Laki, jota Jehova on kauan painottanut, on, ettei palvontaa saa omistaa luoduille, ei ihmisillekään, sillä se olisi epäjumalanpalvelusta. Paavali ja Barnabas tiesivät tämän, joten kun Lystran miehet alkoivat kohdella heitä jumalina, he hartaasti kysyivät: ”Miehet, miksi te näin teette? Mekin olemme ihmisiä, yhtä vajavaisia kuin te.” (Apt. 14:11–15) Heittäytyminen jonkun ihmisen eteen palvontamielessä on väärin! Kun Kornelius teki niin, Pietari ei siis halunnut sallia sitä vaan sanoi: ”Nouse; minäkin olen ihminen.” (Apt. 10:25, 26) Palvontatekojen suorittaminen enkelillekin olisi väärin, kuten osoitettiin Johannekselle, kun hän tunteen valtaamana oli menettämäisillään hengellisen tasapainonsa ja palvomaisillaan enkeliä. – Ilm. 19:10; 22:8, 9.

Nämä esimerkit tulee pitää mielessä, kun tulee kysymykseen kunnian osoittaminen heimopäällikölle, tuomarille tai siviiliviranomaiselle. Raamatun mukaan olisi väärin ajatella sellaisilla ihmisluomuksilla olevan jumalan kykyjä. (Apt. 12:22, 23) Asianomaisten täytyy kussakin eri tapauksessa ratkaista, vaatiiko vallassaolijan virka-asema tavanomaista kunnioitusta, vai merkitsevätkö odotetut sanat ja teot uskonnollista palvontaa tai seuraavan käskyn rikkomista: ”Paetkaa epäjumalanpalvelusta.” (1. Kor. 10:14) Jollei vallanpitäjä ole paikkeillakaan ja jos hänelle vaaditaan liehittelevää ylistystä sanoin tai teoin, kun vain hänen kuvaansa näytetään tai tervehdittäessä toisia ihmisiä, niin se olisi hänen epäjumaloimistaan. – 1. Joh. 5:21.

Varhaiskristittyjen menettely tässä suhteessa on kiinnostava. Kuten olemme jo nähneet, Paavali osoitti asianmukaista kunnioitusta Festukselle. Vaikkei hallitseva keisari suinkaan elänyt kristillisten periaatteitten mukaan (hän oli siihen aikaan surmauttanut sukulaisiaan, äitinsäkin, ja tullut kuuluisan moraalittomaksi), niin Paavali arvosti hänen virkaansa ja vetosi ”keisariin”. – Apt. 25:10–12.

Oliko tämä kunnioitus tyypillistä kristityille siihen aikaan? Oli. Kirja Varhaiskirkko ja maailma (The Early Church and the World) sanoo: ”Kun heidät tuotiin kuulusteltaviksi, he tavallisesti esittivät asiansa kohteliaasti ja kunnioittavasti tuomareilleen.” Kertoen sitten miehistä, jotka toisella vuosisadalla kirjoittivat kristillisyyden puolustukseksi, se huomauttaa: ”Heidän kielenkäyttönsä on kohteliasta; he noudattavat virallisia käyttäytymissääntöjä esittäen keisareille heidän täydelliset arvonimensä, ja he lisäävät kohteliaita ilmaisuja.” – S. 108, 109, 258, 259.

Mutta merkitseekö se, että varhaiskristityt saattoivat tehdä kaikkea, mitä heidän odotettiin tekevän siviilivirkamiesten kunnioittamisessa? Voivatko he esimerkiksi kutsua keisaria Johtajakseen, Pelastajakseen tai Jumalakseen? Voivatko he uhrata suitsuketta hänelle? Eivät, sillä oli raja, mihin saakka he saattoivat mennä. Meille kerrotaan: ”Säännönmukainen uskollisuuden ilmaus niin keisarille kuin keisarin kaupungillekin oli suitsutuksen polttaminen hänen hengelleen ja Rooman hengelle. Kristitty katsoi tällaisen teon palvonnan suorittamiseksi jumalille, joita hän ei tunnustanut.”a Mitä kristityt tekivät, kun heitä vaadittiin uhraamaan keisarille ylittäen niin sanoaksemme rajan kunnioituksesta uskonnolliseen palvontaan? Historia vastaa: ”Kristityt kieltäytyivät . . . uhraamasta keisarin hengelle. . . . [Kristitylle] selitettiin myös huolellisesti, ettei hän palvonut keisaria vaan ainoastaan tunnusti keisarin jumalallisen aseman Rooman valtion päänä. Silti eivät juuri ketkään kristityt käyttäneet hyväkseen tätä pelastusmahdollisuutta.”b

Varhaiskristityt kieltäytyivät siis omistamasta ihmishallitsijalle jumalan kykyjä tai suorittamasta uskonnollisia palvontamenoja siviiliviranomaiselle, mutta he olivat halukkaat osoittamaan asianmukaista kunnioitusta. Kuitenkin omatunto vaikuttaa tässä asiassa jossain suhteessa. Vaikka myönnetäänkin, että hallitsevalle kumartaminen on vain yleinen paikallinen arvonannon osoitus hänen asemaansa kohtaan eikä palvontateko, niin jotkut kristityt voivat kieltäytyä. Tai jotkut saattavat tuntea, että heidän on pakko välttää käyttämästä tiettyjä totunnaisia kunnioituksen ilmaisuja jollekulle nimenomaiselle hallitusmiehelle hänen tekojensa takia, vaikka he silti pyrkivät olemaan rauhallisia, lainkuuliaisia kansalaisia. Arvonanto, mikä toisilla on kristittyjen hyvän käytöksen vuoksi, ja heidän oma tahdikkuutensa voi saada heidät noudattamaan omantuntonsa ääntä häiriöittä. (Apt. 24:16) Mutta jollei niin käy, niin heidän on silloin oltava halukkaat ottamaan vastaan seuraukset ratkaisustaan. – 1. Piet. 2:19.

Vielä eräs kohta, joka ansaitsee lyhyen selostuksen tässä yhteydessä, on raamatullisen puolueettomuuden tärkeys. Joskus vaaditaan henkilöitä, jotka voisivat omantuntonsa mukaan ilmaista suullisesti arvonantonsa siviiliviranomaisille, yhtymään huutamaan poliittisia iskulauseita tai laulamaan isänmaallisia lauluja. Sen tekeminen merkitsisi kannan ottamista kansojen poliittisissa asioissa. Voisiko kristitty tehdä sen, kun Jeesus sanoi, että tosi kristityt ”eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole”? (Joh. 17:16) Jos joku kieltäytyisi osallistumasta tällaisiin menetelmiin, hän voisi saada tässä ajassa tilapäisesti vastustusta, mutta apostoli Pietari neuvoi: ”Parempi on hyvää tehden kärsiä, jos niin on Jumalan tahto, kuin pahaa tehden.” – 1. Piet. 3:17.

Kaikissa näissä asioissa kristityt haluavat ajatella ensin otollisen palvonnan ja Jumalan hyväksynnän säilyttämistä. Kun he ohjaavat elämänsä siten, että tekevät näin, niin se koituu heidän iankaikkiseksi hyväkseen, samoin kuin se koitui Jeesuksellekin, joka sanoi: ”Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” – Joh. 16:33.

[Alaviitteet]