Lukijain kysymyksiä

● Jouduin viime vuonna taloudellisiin vaikeuksiin ja olen luettuani julkaisujanne ajatellut, sopiiko minun tehdä konkurssi. Sanooko Raamattu mitään tästä? – H. P., USA.

Raamattu ei tietenkään käsittele konkurssia eli vararikkoa koskevia nykyisiä lakeja; se osoittaa, että henkilöt, jotka eivät maksaneet velkojaan, heitettiin vankilaan. (Matt. 18:23–34) Mutta siitä, mitä se sanoo, voimme saada jonkinlaisen käsityksen sen suhteen, miten kristittyjen tulee katsella tätä asiaa. Tarkastelkaamme siis ensin, mikä ”konkurssi” on nykyisten lakien mukaan. Sitten voimme tutkia, mitä Raamattu sanoo asiasta, ja voimme päätellä, minkä neuvon se antaa.

Monilla nykyisillä kansoilla on konkurssilait. Vaikka ne saattavatkin vaihdella eri paikoissa, niin niillä on tavallisesti kaksipuolinen tarkoitus: Suojellakseen liikemiehiä tai velkojia joltakulta, joka voisi tehdä suunnattoman velan ja sitten kieltäytyä maksamasta takaisin sopimuksen mukaan, velkojat voivat pakottaa hänet konkurssiin ja panna hänen omaisuutensa myytäväksi tai jaettavaksi maksuksi. Toisaalta laki suojelee rehellistä velallista, joka vasten tahtoaan joutuu asemaan, missä hän ei mitenkään voi tyydyttää velkojiensa vaatimuksia; hänen sallitaan omasta aloitteestaan anoa konkurssia. Jos konkurssi tapahtuu, niin hänen omaisuutensa otetaan osamaksuksi velkojille, mutta hän voi pitää jotakin, mahdollisesti esimerkiksi kotinsa. Hänen sallitaan sitten aloittaa elämä uudestaan tarvitsematta pelätä, että entiset velkojat painostaisivat häntä tai vaatisivat lisäkorvauksia.

Nämä lait on siis tarkoitettu molempien puolien suojaksi liikeasioissa. Jo ”konkurssi”-sanan vieraskielinen väännös ”pankrotti” eli ”pankrutti” ilmaisee tarvittavan suojelusta. Se johtuu italialaisista sanoista, jotka merkitsevät ’rikottua penkkiä’ ja viittaavat keskiaikaiseen tapaan rikkoa sen kauppiaan penkit tai myyntipöydät, joka ei maksanut velkojaan. Vielä ankarampaa oli Rooman kahdentoista taulun lakien alaisuudessa, sillä velkojat voivat viimeisenä keinona hakata velallisen ruumiin kappaleiksi kunkin ottaessa suhteellisen osan.

Kuinka vastakkaiset olivatkaan Jehovan Israelille antamat armolliset lait! Kun heprealaistovereille annettiin lainaa heidän köyhdyttyään, niin ei otettu korkoa. (3. Moos. 25:35–38) Jos velkoja meni hakemaan panttia velasta, hän ei voinut rynnätä taloon ja siepata mitä halusi, vaan velallinen varasi pantin. Velkoja ei voinut ottaa miehen käsimyllyä eikä jauhinkiveä; niitä tarvittiin hengenpitimiksi. Ja jos hänen vaippansa otettiin pantiksi, se piti palauttaa illalla, niin että hän voi nukkua siinä yöllä ja pysyä lämpimänä. (5. Moos. 24:6, 10–13; Hes. 18:5–9) Tosin israelilainen, joka oli tyystin maksukyvytön, saattoi menettää tilapäisesti perintömaansa ja olla velvollinen myymään itsensä orjuuteen, mutta maa palautettiin hänelle riemuvuonna. Sitä, joka myi itsensä orjuuteen, ei pitänyt alentaa orjalliseen palvelukseen, vaan häntä tuli kohdella kunniallisena palkattuna työntekijänä. Kun sitten tuli hänen seitsemäs palvelusvuotensa tai riemuvuosi, jos se tuli sitä ennen, hänet vapautettiin ja hänelle annettiin varoja uuden elämän aloittamiseen. – 3. Moos. 25:39–41; 5. Moos. 15:12–15.

Tällainen velkojien puolelta tuleva kohtelu oli varmasti omiaan saamaan velalliset tekemään kaikkensa osoittaakseen vuorostaan ystävällisyyttä maksamalla velkansa. Mitä sanansa antamiseen ja lupauksen tekemiseen tuli, juutalaisia kehotettiin ajattelemaan ennen kuin he suostuivat mihinkään, ja silloin kerran tehty lupaus todennäköisesti pidettiin. (Saarn. 5:1, 3–6; 5. Moos. 23:21–23) Jos joku suostui maksamaan velan määrättyine korkoineen tai määräpäivänä, niin hänen piti ponnistella ankarasti pitääkseen sanansa, vaikka hänen olisi täytynyt riistää itseltään joitakin mukavuuksiakin tai ylellisyyksiä, kunnes saattoi maksaa velkansa. Jumala osoitti, että niiden, jotka olivat rahaa velkaa, oli aivan yhtä tärkeätä maksaa velkansa kuin velkojien välttää ahneutta. Jehova kuvailee nimittäin hyväksymänsä miehen sellaiseksi, ”joka ei valaansa riko, vaikka on vannonut vahingokseen; joka ei anna rahaansa korolle”. – Ps. 15:4, 5.

Ikävä sanoa, että joskus ahneet juutalaiset velkojat jättivät huomioon ottamatta Jumalan lain armollisen ja huomaavaisen hengen. Velkojat tekivät kovasydämisesti miehistä, naisista ja lapsista alhaisia orjia ja ajan mittaan ryhtyivät heittämään vankilaan niitä, jotka eivät kyenneet maksamaan velkojaan. – 2. Kun. 4:1; Hes. 18:12, 13; Aam. 8:4–6; Matt. 5:25, 26.

Samoin nytkin velkojat tulevat toisinaan aivan kohtuuttomiksi velallistensa kohtelussa. Voi olla, että jollekin kristitylle sattuu ennalta aavistamaton tapaus, mikä tekee hänelle mahdottomaksi sitoumuksensa täyttämisen. (Saarn. 9:11) Ehkä hän maksaa velkansa, jos hänelle annettaisiin enemmän aikaa. Olisi kohtuullista, jos velkojat katsoisivat, voisivatko he tehdä joitakin myönnytyksiä toimiessaan sellaisen kanssa, joka esimerkiksi sairauden tai onnettomuuden takia on maksukyvytön. Sillä tavalla he saisivat maksunsa. Mutta jos he ahdistavat velallista armottomasti ja yrittävät tehdä hänestä pennittömän turvautumalla lakiin, niin hänen itsensä on ehkä käännyttävä oikeusistuimen puoleen. Suojellakseen itseään hän voisi selittää olevansa vararikossa, mikä on hänen todellinen tilansa. He saattaisivat pakottaa hänet hoitamaan asian sillä ainoalla tavalla, minkä he näyttävät hyväksyvän, noudattamalla konkurssilakeja.

Kristityn olisi kuitenkin sopimatonta turvautua tarpeettomasti konkurssiin pitäen sitä helppona keinona päästä epämieluisesta tilanteesta, olkoonpa se sitten hänen oman lyhytnäköisyytensä tai jonkin huonon käänteen aiheuttama. Se ei olisi moraalisesti rehellinen menettelytapa kristityille, jotka sanovat: ”Me tiedämme, että meillä on hyvä omatunto, koska tahdomme kaikessa hyvin vaeltaa.” (Hepr. 13:18) Kristityn tulee kohdella velkojiaan samoin kuin hän haluaisi itseään kohdeltavan, jos joku olisi hänelle rahaa velkaa. (Matt. 7:12) Jos jollakulla on velka, hänen tulee ankarasti yrittää maksaa se. Muista, että Jumala hyväksyy sen, ”joka ei valaansa riko, vaikka on vannonut vahingokseen”. – Ps. 15:4.

Ovatpa jotkut tunteneet omassatunnossaan moraaliseksi velvollisuudekseen yrittää maksaa sellaisetkin velat, joista heidät on laillisesti vapautettu, jos velkoja ottaa maksun vastaan. Tässä niin kuin monissa muissakin asioissa kristillinen omatunto tulee kuvaan. Kukin voi päättää, mitä hän henkilökohtaisesti tahtoo tehdä, pyrkien aina säilyttämään hyvän omantunnon. – 1. Tim. 1:5.

Tämän kaiken tulee painottaa, miten tärkeätä on liike-elämässä ajatella asia pohjaan asti, ennen kuin tekee sopimuksen, ja elää varojensa mukaan. Henkeytetty sananlasku sanoo: ”Ahkeran suunnitelmat koituvat varmasti hyödyksi, mutta jokainen hätäilijä kulkee varmasti kohti puutetta.” (Sananl. 21:5, Um) Jeesuskin puhui sen miehen viisaudesta, joka aikoo rakentaa tornin ja istuutuu ensin laskemaan kulut ollakseen varma siitä, että hänellä on riittävästi rahaa rakennusyrityksen loppuun suorittamiseen. (Luuk. 14:28–30) Jokaisen täytyy päättää henkilökohtaisesti, mitä velkoja – jos mitään – hän ottaa. Mutta kuinka paljon aineellista tarvitaan elämän välttämättömyyksien varaamiseen ja tyydytyksen saamiseen elämässä? Olisiko ”ylhäältä tulevan viisauden” osoittamista, jos joutuu taloudellisiin vaikeuksiin aineellisten ylellisyyksien halusta? (Jaak. 3:17; Luuk. 12:15–21) Kuinka paljon parempi onkaan uskoa ja toimia Paavalin sanojen mukaan: ”Kun meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin”! – 1. Tim. 6:8.