Lukijain kysymyksiä
● Olisiko Raamatun lakien rikkomista, jos kristitty sallisi eläinlääkärin antaa verensiirron lemmikkieläimelleen? Entä eläinten ruoka? Voidaanko sitä käyttää, jos on syytä uskoa siinä olevan verta? Entä onko sallittua käyttää lannoitinta, missä on verta?
Psalmista huudahti Psalmissa 119:97: ”Kuinka sinun lakisi onkaan minulle rakas! Kaiken päivää minä sitä tutkistelen.” Tällainen rakkaus Jumalan lakia kohtaan ja huoli siitä panee varmasti Jumalalle antautuneen palvelijan välttämään kaikkea Jumalan lain rikkomista. Verta koskeva Jumalan laki on hyvin selvä. Verta ei tule käyttää ravintona, ja kun se otetaan ruumiista, se on vuodatettava maahan. (1. Moos. 9:3, 4; 3. Moos. 3:17; 5. Moos. 12:16, 23, 24; Apt. 15:20, 28, 29) Kristityt eivät halua totisesti tehdä mitään verta koskevan Jehovan lain rikkomiseksi. Rakkaus Jumalaa ja hänen Sanansa vanhurskaita lakeja ja periaatteita kohtaan vaatii heitä suhtautumaan näin verta koskeviin asioihin.
Koska Jumalan laki verestä ei ole muuttunut vuosisatojen aikana, niin kristityt huomaavat nyt, että se sitoo heitä. Pane kumminkin merkille, että koston pelko ei saa heitä mukautumaan verta koskevaan Jehovan lakiin. He eivät tottele Jumalan lakia sen kristillisen seurakunnan taholta tulevien rangaistusten vuoksi, mihin he kuuluvat. He rakastavat sitä, mikä on oikein. Ja koska he rakastavat Jumalan lakia, niin he eivät halua selitellä eikä etsiä keinoja, joilla näyttäisi olevan mahdollista kiertää se näennäisesti rankaisutta.
Miten meidän täytyy siis vastata kysymykseen: Olisiko Raamatun lakien rikkomista, jos kristitty sallisi eläinlääkärin antaa verensiirron lemmikkieläimelleen? Totta kai sen tekeminen olisi rikos Raamatun lakeja vastaan. Olisi sopimatonta siirtää verta eläimeenkään. Raamattu osoittaa hyvin selvästi, että verta ei tule syödä. Sitä ei tule sen tähden panna ruumiiseen sen elinvoiman vahvistamiseksi, olkoonpa kysymyksessä ihminen tai lemmikkieläin tai mikä muu eläin tahansa, joka on kristityn hallussa.
Kristitty isä tai äiti ei voisi tämän mukaan järkeillä siten, että lemmikkieläin kuuluu alaikäiselle lapselle, joten tämä kastamaton lapsi voi omalla vastuullaan valtuuttaa eläinlääkärin antamaan verta. Ei. Kastettu isä tai äiti on vastuussa, sillä hänellä on valta lapseen nähden ja lemmikkieläimeen nähden, ja hänen tulee valvoa koko asiaa. Se on hänen vastuunsa Jumalan edessä. – Saarn. 12:13, 14; Jaak. 4:17.
Entä sitten eläinten ravinto? Voidaanko sitä käyttää, jos on syytä uskoa siinä olevan verta? Kristityn kysymyksessä ollen vastaus on kielteinen jo mainittujen periaatteitten perusteella. Jos kristitty havaitsee siis, että veren aineosia luetellaan jonkin koiran tai muun eläimen ruoan pakkauksessa, niin hän ei voi omantunnon tähden antaa sitä tuotetta millekään eläimelle, jonka haltija hän on. Hän ei voi päätellä, että se on anteeksi annettavaa, sillä kysymyksessä ei ole se, että eläin tappaisi toisen eläimen ja itse ottaisi sen luomuksen verta. Ei, tämä merkitsisi kristityn suoranaista tekoa, mikä saattaisi hänet vastuuseen veren syöttämisestä lemmikkieläimelle tai muulle eläimelle, mikä kuuluu hänelle.
Jollei eläinruokapaketissa ole ilmoitusta, että tuote sisältää verta, kristitty saattaisi päätellä, että sitä voitaisiin käyttää. Kuitenkin voisi hänen omatuntonsa vaivata häntä. Siinä tapauksessa hänen tulee rauhoittaa omatuntonsa tiedustelemalla asiaa ja toimimalla saamansa tiedon mukaan, sillä kristitty haluaa varmasti säilyttää hyvän omantunnon Jumalan edessä. – 1. Piet. 3:21.
Mutta miten on sitten sellaisten lannoitusaineitten laita, joissa on verta? Henkilö, joka osoittaa kunnioitusta verta koskevaa Jumalan lakia kohtaan, ei käytä sellaisia. Mooseksen lain mukaan piti tosin ruumiista otettu veri vuodattaa maahan ja peittää mullalla. (3. Moos. 17:13, 14) Tarkoitus oli kuitenkin, ettei verta käytettäisi mihinkään hyödylliseen tarkoitukseen, kun sen kanssa meneteltiin näin. Sitä ei pantu maahan siinä mielessä, että se olisi lannoittimena. Kukaan kristitty maanviljelijä ei siis voisi nykyään levittää verta pelloilleen lannoittaakseen maata, eikä hän käyttäisi verta sisältävää lannoitusainetta. Sellainen veren käyttö merkitsisi sen kaupallistamista, minkä Jumala on varannut itselleen. Se olisi Jumalan sanan rikkomista.
Jumalan palvelijoille on sanottu Raamatussa, mitä verelle on tehtävä. He tietävät siis, että Jehova pitäisi heitä vastuullisina kaiken sen veren väärinkäytöstä, mikä on heidän määrättävissään. Koska he lisäksi rakastavat Jumalaa, niin he ovat alttiit noudattamaan hänen Sanansa lakeja ja periaatteita. Se saa heidät pitämään Jehovan verta koskevan lain sellaisillakin tavoilla, mitkä saattaisivat näyttää joistakuista merkityksettömiltä. He eivät pidä siihen mukautumista taakkana, sillä he pitävät muistissaan 1. Johanneksen kirjeen 5:3:nnen sanat, jotka kuuluvat näin: ”Sillä rakkaus Jumalaan on se, että pidämme hänen käskynsä. Ja hänen käskynsä eivät ole raskaat.”
● Onko mitään selitystä Jeremian 52:12:nnessa ja 2. Kuningasten kirjan 25:8:nnessa olevaan näennäiseen ristiriitaisuuteen? Jeremian 52:12 sanoo kuukauden kymmenentenä päivänä, kun taas 2. Kuningasten kirjan 25:8 puhuu kuukauden seitsemännestä päivästä. – G. G., Yhdysvallat.
2. Kuningasten kirjan 25:8 kuuluu kokonaisuudessaan: ”Viidennessä kuussa, kuukauden seitsemäntenä päivänä, Baabelin kuninkaan Nebukadnessarin yhdeksäntenätoista hallitusvuotena, tuli Baabelin kuninkaan palvelija Nebusaradan, henkivartijain päällikkö, Jerusalemiin.” Jeremian 52:12 puhuu tässä yhteydessä ”kuukauden kymmenennestä päivästä”. Jotkut ovat selittäneet tämän kolmen päivän eron siten, että Nebusaradan meni Jerusalemiin lähtien Riblasta kuukauden seitsemäntenä päivänä, mutta saapui Jerusalemiin kuukauden kymmenentenä päivänä. Näyttää kumminkin siltä, että tämä korkea babylonialainen upseeri, joka otti hoitaakseen Babylonian sotajoukkojen johdon piirityksen päätyttyä, tuli näyttämölle kuukauden seitsemäntenä päivänä aloittaakseen kaupungin hävittämisen. Hänen tehtävänään oli linnoitusten murskaamisen, kaupungin ryöstämisen, sen maan tasalle hävittämisen ja asukasten vankeuteen viemisen valvominen. Kuukauden kymmenes päivä näyttää ilmaisevan näiden toimenpiteiden loppuun suorittamisen.
On merkille pantavaa että Uuden maailman käännöksessä 2. Kuningasten kirjan 25:8 sanoo Nebusaradanin tulleen kuukauden seitsemäntenä päivänä ”Jerusalemin luo”. Siinä ei sanota ”Jerusalemiin”. Toisaalta Jeremian 52:12 sanoo, että tämä babylonialainen komentaja tuli kuukauden kymmenentenä päivänä ”Jerusalemiin”. Tarkistettu standardikäännös (engl.) osoittaa myös samanlaisen eron näiden kahden raamatunpaikan välillä, kun 2. Kuningasten kirjan 25:8 sanoo, että babylonialainen henkivartion päällikkö ”tuli Jerusalemin luo” seitsemäntenä päivänä, ja Jeremian 52:12 sanoo hänen kymmenentenä päivänä ”marssineen Jerusalemiin”.
Kun babylonialainen komentaja oli saapunut näyttämölle, niin hän epäilemättä pystytti päämajansa tai otti käyttöönsä päämajan, joka oli jo pystytetty kaupungin muurien ulkopuolelle. Sieltä hän sitten näyttää johtaneen sotatoimia, kuten kaupungin muurien repimistä. (2. Kun. 25:10; Jer. 52:14) Babylonian sotajoukot ryöstivät myös sekä kaupungin että Jehovan temppelin ja juhlivat keskenään. (Jer. 52:17–23; 2. Kun. 25:13–17; Dan. 5:2, 3) Koska kaupungin ryöstäminen ja muurien repiminen vei kaldealaisilta sotajoukoilta useita päiviä, niin ne eivät ilmeisesti päässeet varsinaiseen kaupungin polttamiseen ennen kuin kuukauden kymmenentenä päivänä. Sinä päivänä Nebusaradan ”tuli Jerusalemiin” eli marssi itse kaupunkiin sotatoimien suorittamiseksi loppuun ja, kun oli tyytyväinen tarkastukseen, antoi määräyksen kaupungin ja sen pyhän temppelin polttamisesta. Josephuksen mukaan (The Jewish War, VI kirja, IV luku, 5, 8) Herodeksen temppeli poltettiin viidennen kuukauden kymmenentenä päivänä (v. 70 jKr.), ja Josephus lisää, että oli ihmeellinen yhteensattuma, kun babylonialaiset polttivat ensimmäisen temppelin samana päivänä. Kaupunki oli epäilemättä palamassa kymmenennen päivän lopussa suuren osan ollessa jo tuhkana Nebusaradanin suoritettua hänelle määrätyn kaupungin hävittämistehtävän.