Se painuu mieleen!
ZÜRICHIN kantonin Kirchenbote (’Kirkon sanansaattaja’) on julkaissut erittäin kiinnostavan kirjoituksen helmikuun numerossa 2 1958 nimellä ”Kuolemattomuus vai ylösnousemus?” Kysymykseen annettu vastaus näyttää synnyttäneen kiistan tästä asiasta sen lukijoitten keskuudessa, ja niinpä se nyt julkaisee lausuntojensa tueksi lehdestä Evangelische Welt (’Evankelinen maailma’) kirjoituksen, joka on Tübingenistä (Saksasta) olevan prof. toht. Köberlen kirjoittama. Tämä hyvin tunnettu saksalainen professori mainitaan oivallisen teoksen Neutestamentliches Wörterbuch (’Uuden Testamentin sanakirja’) avustajana. Olemme tavanneet viime kuukausina useita pappismiehiä, jotka ovat sanoneet, että he eivät usko ihmissielun kuolemattomuuteen, mutta he eivät tule esille ja saarnaa sitä julkisesti mieliin syöpyneen yleisen mielipiteen takia, ja niin tämä kirjoitus onkin ihmeteltävä poikkeus, ja me lainaamme siitä kääntäen muutamia kappaleita:
”Kysymykseen, kuoleeko sielukin kuolemassa, ovat vain materialistisen mielipiteen kannattajat vastanneet pitkät ajat myönteisesti, kun taas platonilaisuus, idealismi ja kristillinen kirkko ovat yhtä jyrkästi puoltaneet sielun jatkuvaa elämää kuoleman ja haudan tuolla puolella. Ihmisen henkinen, psyykillinen ja moraalinen menettely on materialistisen ajatustavan mukaan aivojen fysiologisesta toiminnasta johtuva outo ja salaperäinen sivutuote. Kun maallinen aine hajaantuu alkutekijöihinsä kuolemassa, niin henkilön henkiset kyvyt häviävät itsestään, samoin kuin lamppu kadottaa valonsa, kun öljy ja sydän ovat kuluneet loppuun säiliössä. Niin ilottomalta ja toivottomalta kuin tämä mielipide näyttäneekin, niin älkäämme pettäkö itseämme: lukemattomat ihmiset ottavat juuri tämän ihmisen yksilöllisyyden täydellistä kuolemassa häviämistä koskevan opin erittäin tervetulleena vastaan, koska silloin vapaudutaan kaikesta tulevasta vastuusta. Kukaan ei pysty koskaan kysymään minulta: Miten sinä olet vaeltanut maailmannäyttämön lavalla?
”Mutta nyt on merkillinen tosiasia se, että johtavat jumaluusoppineet, pääasiassa luterilaisesta kirkosta, ovat noin 30 vuoden aikana myöskin omaksuneet sen vakaumuksen, että sielu kuolee kuolemassa, vaikka he tukevatkin sitä täysin erilaisin perustein ja yhdistävät sen kokonaan erilaisiin toiveisiin kuin ne, mitkä materialistisen katsantokannan omaajilla on. Mikä saa korkea-arvoiset evankeliset jumaluusoppineet tunnustamaan tämän opin ihmisen täydellisestä häviämisestä kuolemassa, katsantokannan, mitä ovat kristillisessä kirkossa painokkaasti levittäneet ainoastaan Raamatun tutkijat [Jehovan todistajat]?
”Jumaluusoppineitten mietelmät ovat kallistuneet seuraavaan suuntaan. Paha, synnin voima, on aina juurtunut ihmismieleen. Meidän ruumiimme, luonnollinen taipumuksemme, ei ole syyllinen eroon Jumalasta. Se, että me emme halua Jumalan ulottavan rakkauttaan meille ja että me menemme mieluummin omaa itsetehostuksen tietämme, on meidän sydämemme ylpeyttä, sielumme uhmaa. Jos siis kuolema on synnin palkka rangaistuksena kapinoimisestamme Jumalaa vastaan, niin silloin sekin osa, mikä on todellisuudessa syypää, on myös laskettava sisältyväksi kuolemantuomion alaisuuteen, mutta se taas on meidän mielemme, meidän sielumme, eikä meidän ruumiimme, mikä on vain tullut vedetyksi tähän valitettavaan tilaan sielun mukana, tosin toimivana, mutta siitä huolimatta vähimmän osan syyllisyydestä kantavana. Kuolema saa ainoastaan tällöin todellisen tuomionluonteensa, kun taas kuolemantuomio näyttää tehdyn keveäksi, jos kuolematon sielu vapautuu enemmän tai vähemmän vaivattomasti siitä alkuosiinsa hajaantumisesta, minkä alaiseksi vain ruumis jää. Mutta samalla on nykyinen jumaluusoppi täysin vakuuttunut siitä, että vain tämä uusi näkemys sallii kristillisen ylösnousemustoivon esiintyä täydellisessä suuruudessaan ja ylevyydessään, sen seikan, että Jumala herättää eli ennallistaa päivien lopussa uuteen elämään ehdottomasta olemattomuudesta ne kuolleet, jotka on merkitty nimeltä hänen muistiinsa.
”Ei ole ehkä sattuma, että juuri luterilaiset jumaluusoppineet ottavat tällaisen päättäväisen kannan sielun kuolemassa kokemaa häviämistä koskevaan vakaumukseen nähden. Luterilainen vanhurskautusoppi sanoo, että ihmisellä ei ole itsellään mitään tarjottavaa, minkä perusteella hän voisi vaatia Jumalan anteeksiantoa ja rakkautta . . . Jumala, jolla ainoalla on kuolemattomuus, voi antaa meille jälleen elämän ylösnousemuksessa lunastusteon seurauksena.
”Meidän kirkkoväkeämme on kovasti järkyttänyt tämä uusi käsitys ja oppi. Yksinkertainen kirkossa kävijä saa sen vaikutelman kuullessaan tällaisen sanoman haudan ääressä, että sittenhän materialistit ovat oikeassa, kun he väittävät, että kaikki loppuu kuolemassa. Papit sanovat nyt itsekin samaa! Sitä, että me menemme pidemmälle ja viittaamme siihen toivoon, mikä tarjotaan kuolleista nousemispäivänä, ei oteta aina kovinkaan helposti vastaan. Seurakunta on yksinomaan sen hävittävän vaikutelman vallassa, että sielusta ei säily mitään elossa kuoleman jälkeen . . . mitä ihmiseen tulee, sielun kuolemattomuutta ei voida totisesti säilyttää eikä todistaa.”
Eräs toinen hyvin tunnettu jumaluusopin professori O. Cullman, joka opettaa Baselin ja Pariisin yliopistoissa, vahvistaa myös edellä olevan. Hän sanoo julkaisussa, jonka nimi on ”Sielun kuolemattomuus vaiko kuolleitten nouseminen?”: ”Juutalainen ja kristillinen käsitys luomisesta tekee tyhjäksi kaiken ruumiin ja sielun välisen kreikkalaisen dualismin.”
On kiinnostavaa panna merkille, että kun Jehovan todistajat ovat saarnanneet ylösnousemuksen suurenmoista raamatullista totuutta viimeksi kuluneet kahdeksankymmentä vuotta, niin jotkut protestanttiset jumaluusoppineet alkavat nyt nähdä hiukan selvemmin tämän asian. Niin, se painuu mieleen!