PAKKOVERO

Tavallisesti rahaa tai jotakin muuta arvokasta, esim. karjaa, sisältävä suoritus, jonka valtio tai hallitsija maksoi vieraalle vallalle alamaisuuden osoitukseksi, rauhan säilyttämiseksi tai suojeluksen saamiseksi (alkukielten sanoja käsitellään artikkelissa VEROTUS). Kansakunnat, jotka perivät pakkoveroa toisilta kansoilta, saivat usein maksuksi kultaa ja hopeaa tai sellaisia tuotteita, joita niiden omassa maassa oli niukalti. Näin ne vahvistivat taloudellista asemaansa ja pitivät samalla kukistamiaan kansakuntia ahtaalla riistämällä niiden rikkauksia.

Juudan kuninkaat Daavid (2Sa 8:2, 6), Salomo (Ps 72:10; vrt. 1Ku 4:21; 10:23–25), Josafat (2Ai 17:10, 11) ja Ussia (2Ai 26:8) sekä Israelin kuningas Ahab (2Ku 3:4, 5) perivät pakkoveroa muilta kansoilta. Uskottomuutensa vuoksi israelilaiset joutuivat kuitenkin usein alistettuun asemaan, ja heidän oli maksettava pakkoveroa muille. Jo tuomarien aikana he maksoivat pakkoveroa ollessaan Moabin kuninkaan Eglonin alaisuudessa (Tu 3:12–17). Vuosia myöhemmin sekä Juudan valtakunta että Israelin pohjoinen valtakunta maksoivat pakkoveroa jouduttuaan vieraiden valtojen herruuteen (2Ku 17:3; 23:35). Joissakin tilanteissa ne maksoivat eräänlaista pakkoveroa ostaessaan itsensä vapaaksi viholliskansakuntien käsistä tai lahjoessaan toisia sotilaallisen avun saamiseksi (2Ku 12:18; 15:19, 20; 18:13–16).