Rakas ystäväni

Keitä ovat ystäväsi? Ovatko he vain omaan ikäryhmääsi kuuluvia? Lue erään nuoren kertomus hänen ystävästään, joka on noin 70 vuotta vanhempi kuin hän.

PERHEEMME muutti Aberdeeniin Skotlantiin yhdeksisen vuotta sitten, jolloin olin vasta kuusivuotias. Se oli pelottavaa aikaa minulle, koska minun täytyi mennä uuteen kouluun ja hankkia uusia ystäviä. Mutta oli jotakin, mikä auttoi hellävaraisesti minua sopeutumaan uuteen tilanteeseeni. Eräs vanha nainen, jonka vanhempani olivat tavanneet kerran aiemmin, asui aivan lähellä meitä. Minut esiteltiin asianmukaisesti, ja sain pian hämmästyksekseni todeta, miten kiinnostava hän oli. Hän oli sydämeltään nuori ja pukeutui kauniin elegantisti.

Talo, jossa asuimme, oli meillä vuokralla, joten muutimme vakituiseen asuntoon noin puolentoista kilometrin päähän Louie-tädin kodista. Käytän sanaa ”täti”, koska kunnioitan häntä ja haluan puhutella häntä hellästi. Olin surullinen, kun meidän piti muuttaa, sillä veljeni ja minä olimme alkaneet käydä hänen luonaan säännöllisesti.

Koulu, jota kävin, oli kuitenkin aivan lähellä Louie-tädin taloa. Niinpä kävin tädin luona teellä joka perjantai koulupäivän jälkeen ennen kuin menin illalla harjoittelemaan skotlantilaista kansantanssia kouluun. Siitä tuli minulle tapa. Toin mukanani yhden satukirjoistani, ja hän luki minulle samalla kun söin kurkkuvoileipiä ja join lasin kylmää maitoa.

Muistan, että perjantait tuntuivat kuluvan madellen odottaessani kiihkeästi puoli neljän soittoa, mikä oli merkki siitä, että oli aika rientää Louie-tädin luokse. Siihen aikaan tajusin ensimmäistä kertaa, miten kiinnostavia ja mukavia vanhat ihmiset voivat olla. Todellisuudessa en pitänyt häntä vanhana. Minun mielessäni hän oli melko nuori. Hän pystyi ajamaan autoa ja hänellä oli suloinen koti ja puutarha – mitä muuta voisi lapsi toivoa?

Kului kolme vuotta, ja olin ala-asteen viimeisellä luokalla. Tässä vaiheessa Louie-täti tuli siihen tulokseen, että puutarhasta huolehtiminen oli hänelle liikaa ja että kerrostaloasunto oli käytännöllisempi vaihtoehto. Siihen aikaan en pystynyt ymmärtämään, mitä vanheneminen tarkoittaa. Olin harmissani siitä, että hän asui eri osassa kaupunkia. Perjantaipäivissä ei enää ollut minulle samaa viehätystä kuin ennen.

Vuonna 1990 siirtymiseni yläasteelle lähestyi uhkaavasti. Mitä tekisin niin isossa koulussa? Miten selviäisin? Minun oli määrä mennä eri kouluun kuin ystäväni, koska meidän perhe asui eri alueella. Mutta jälleen Louie-täti oli paikalla, koska asunto, johon hän oli muuttanut, oli aivan yläasteeni vieressä! Kysyin häneltä, voisinko tulla lounastauolla hänen luokseen syömään voileipäni. Näin vakiintui jälleen kallisarvoinen tapa.

Uskon, että tuolloin suhteemme muuttui lapsen ja aikuisen välisestä suhteesta sellaiseksi, että aloimme saada molemminpuolista nautintoa toistemme seurasta. Tämä ilmeni monin eri tavoin, mutta erityisesti siten, että aloimme satukirjojeni sijasta lukea yhdessä klassikoita: kirjoja Kotiopettajattaren romaani, Syrjästäkatsojan tarina, Ylpeys ja ennakkoluulo ja Valkeat sisaret. Makuni oli kypsynyt.

Louie-täti opetti minulle, että kyky rakastaa ihmistä on taito. Ellei hän olisi sitä minulle opettanut, voi olla, että olisin tajunnut sen vasta paljon vanhempana. Hän opetti minua kuuntelemaan, ja monet ihmiset tässä liian kiireisessä maailmassa eivät opi sitä koskaan, ovatpa he sitten vanhoja tai nuoria. Ollessani käpertyneenä hänen sohvallaan hän kertoo minulle tarinoita elämästään ja kokemuksia, joita hänelle on sattunut. Tällä naisella on vastustamatonta tietoa, joka valaa minuun lämpöä.

Louie-täti luopui paljosta – avioliitosta, lapsista, urasta – voidakseen huolehtia vanhemmistaan ja tädistään, kun nämä kärsivät järkyttävistä sairauksista. Tämä antoi hänen nuoremmalle veljelleen mahdollisuuden pysyä kokoaikaisessa sananpalveluksessa.

Kahden viime vuoden aikana Louie-tädin terveys on heikentynyt, ja näen sen turhautumisen ja tuskan ja ne vaikeudet, jotka vanhuus tuo mukanaan. Äskettäin, 84-vuotiaana, hänen täytyi luopua autolla ajamisesta, ja tämä on koetellut häntä kovasti. Hän oli tottunut hyvin toimeliaaseen elämään, ja se, ettei hän nyt pääse kotoaan minnekään, on hyvin turhauttavaa. Hänen on täytynyt taistella sellaista tunnetta vastaan, että hän on vaivaksi ihmisille. Sanommepa hänelle miten monta kertaa tahansa, että rakastamme häntä ja että tekisimme mitä tahansa hänen hyväkseen, hän kantaa silti syyllisyyttä.

Tilannetta pahentaa nykyään se, että hänen on vaikea peseytyä ja pukeutua. Vaikka hän on auttanut toisia noissa asioissa, on koettelemus todeta olevansa nyt itse tällaisen avun tarpeessa. Tämä opettaa minulle sen, että vaikka ihmiset eivät täysin pystyisikään huolehtimaan itsestään, he ansaitsevat silti kunnioituksemme.

Ennen kaikkea tämä kokemus on kuitenkin auttanut minua ymmärtämään, millaista on vanheneminen. Joka ikinen asia, jota Louie-täti ei pysty enää tekemään, saa minut itkemään. Varsinkin kun näen hänet turhautuneena ja kovissa tuskissa, haluan itkeä, aina vain itkeä. Erityisen pahoillani olen siitä, että joku toinen, minua nuorempi lapsi ei ehkä hyödy kaikesta hänen viisaudestaan eikä arvosta sitä.

Joskus mietin, teenköhän tarpeeksi hänen hyväkseen. Pitääkö hän minusta yhtä paljon kuin minä hänestä? Mutta kun menen syömään lounastani ja halaan häntä, kaikki epäilykset kaikkoavat.

Minusta on kunnia omistaa tällainen ystävä. Hän on opettanut minulle hyvin monia hienoja ominaisuuksia – ennen kaikkea hän on opettanut minulle rakkautta. En vaihtaisi hänen ystävyyttään sadan oman ikäiseni ystävyyteen. Vaikka saan pian kouluni päätökseen enkä mene enää lounaalle hänen luokseen, en koskaan lakkaa rakastamasta ystävääni, käymästä hänen luonaan ja auttamasta häntä. Hän on opettanut minulle, että elämä voi olla onnellista ja tyydyttävää, jos ihminen ajattelee muita ennen itseään. (Lähetetty.)

[Kuva s. 26]

Louie-tädin kanssa