Öljytuho – täällä sellaista ei tapahdu koskaan
”ETTÄKÖ Prinssi Williamin salmea kohtaisi öljytuho? Ei koskaan. Sellaista ei voi tapahtua koskaan. Väylä on erittäin leveä ja hyvin syvä. Sillä purjehtiminen on täysin turvallista.”
Näin yleisö oli saatu uskomaan. Valitettavasti kuitenkin perjantaina 24. maaliskuuta, neljä minuuttia yli puolenyön, Exxon Valdez -supertankkeri, jossa oli 200000 tonnia raakaöljyä, harhaantui kaksi kilometriä sivuun reitiltään ja sai karille ajaessaan pohjaansa suuria repeämiä. Alaskan rannikolla, lyhyen matkan päässä Valdezin kaupungista, valui luonnonkauniin Prinssi Williamin salmen puhtaisiin vesiin noin 40000 tonnia raakaöljyä.
Onnettomuuden sattuessa laivaa ohjaili kolmas perämies, jolla ei ollut tarvittavaa pätevyyttä tehtävään, ja rannikkovartiosto, jonka piti valvoa tutkalla Exxon Valdezin kurssia, ei pystynyt tekemään sitä. Kun öljyonnettomuus sitten sattui, sekä Alyeska Pipeline Service Company, Alaskan pohjoisrannikolta Valdeziin tulevan öljyputken huoltoyhtiö, että Exxon-öljy-yhtiö eivät kyenneet toteuttamaan öljyvahinkojen varalle laatimiaan suunnitelmia.
Paikalle hankittiin sukeltajia tutkimaan karille ajaneen tankkilaivan vaurioita. Eräs heistä kertoo:
”Kun menimme säiliölaivan luo veneellä, huomasimme, että veden pinnalla oli jo öljyä monien senttimetrien paksuudelta. Emme nähneet vettä edes veneemme jättämässä vanassa. Päästyämme tankkilaivan luo ensimmäisenä huolenamme oli turvallisuus. Oliko laiva lujasti paikoillaan, vai voisiko se kaatua päällemme? Se lepäsi vedenalaisella riutalla lähellä sen reunaa, josta oli yli sadan metrin putous syvyyteen. Jos nousuvesi liikuttelisi laivaa, se painuisi alas pohjaan ja kenties repeytyisi vielä pahemmin, jolloin loputkin öljyt – 160000 tonnia – voisivat vuotaa mereen.
”Tutkimme lähes jokaisen neliömetrin laivasta: rungon, tankit sisäpuolelta ja palkiston. Öljyä ryöppysi kaiken aikaa mereen. Se ei sekoittunut veteen, vaan nousi hyvin nopeasti pintaan. Mennessämme tankkeihin sisälle hengitysilmakuplamme kuohuttivat taskuja, joihin oli kerääntynyt öljyä, pakottaen öljyn liikkeelle, ja se pyörteili kasvosuojustemme ympärillä. Meidän ei tarvinnut tehdä siellä korjaustöitä vaan ainoastaan ottaa selvää vaurioista.”
Öljyputken huoltoyhtiö oli luvannut toimittaa onnettomuuspaikalle viiden tunnin kuluessa puomeja ja öljynkeräilylaitteita. Mitään ei tehty kymmeneen tuntiin, ja sekin mitä tehtiin seuraavien kolmen päivän kuluessa, oli hyvin vähäistä. Takanapäin olivat kolme tyventä päivää, jolloin puomien ja keräilylaitteiden avulla olisi voitu rajoittaa öljyn tuhoja. Maanantaina Prinssi Williamin salmen yli puhalsi tuuli 110 kilometrin tuntivauhdilla, ja se vatkasi öljyn vedensekaiseksi, hyytelömäiseksi vaahdoksi.
Kaikki alkoivat syytellä toisiaan. Alaskan viranomaiset, Valdezin asukkaat ja rannikkovartiosto syyttivät sekä öljyputken huoltoyhtiötä että Exxonia hidastelusta ja siitä, että ne antoivat mennä menojaan kolmen ensimmäisen päivän, joina ilma olisi ollut hyvä. Jotkut syyttivät rannikkovartiostoa kustannussäästöistä, joihin pyrkiessään se ”oli korvannut Valdezissa olleen tutkan heikkotehoisemmalla laitteella, joka ei kyennyt varoittamaan onnettomuuslaivaa sen ollessa menossa kohti riuttaa”. Exxon syytti osavaltiota ja rannikkovartiostoa siitä, että ne eivät olleet antaneet lupaa kemikaalien käyttöön öljylautan hävittämiseksi.
Kahdessa kuukaudessa öljylautta oli edennyt 800 kilometrin päähän onnettomuuspaikasta, liannut 1600 kilometriä rantaviivaa ja levittäytynyt 2600 neliökilometrin laajuiselle alueelle Prinssi Williamin salmen kauniilla vesillä. Öljylautta pysähtyi vasta sen jälkeen, kun se oli ohittanut Kenai Fjordsin kansallispuiston, kiertänyt Kenain niemimaan kärjen ja kääntynyt Cookinlahdelle. Se oli työntynyt myös kauemmas etelään liaten Katmain kansallispuistoa ja Kodiakinsaarta.
Tuhansia otettiin töihin siivoamaan rantoja. Näin kertoo eräs rantojen siivooja työmenetelmistä ja tuloksista:
”Työt alkavat puoli viideltä aamulla ja jatkuvat aina iltakymmeneen. Meillä on korkeapaineruiskuja, joista muutamat suihkuttavat kylmää merivettä ja toiset meriveden sekaista kuumaa höyryä. Niiden voimakkaat suihkut suunnataan rantasoraan, niin että vesi tunkeutuu maan sisään. Öljy, jota on puolen metrin tai jopa metrin syvyydessä, nousee pintaan. Ruiskusta tuleva vesi painaa öljyn mereen, jossa puomit pitävät sen paikoillaan, kunnes keräilylaitteet tulevat imemään sen pois. Niillä saadaan talteen 30–60 tonnia öljyä päivässä 200 metrin pituiselta rantakaistaleelta.
”Kahden viikon kuluessa keräilylaitteet tekevät tämän yhä uudelleen saaden joka kerta talteen saman verran öljyä. Rannalla on myös ihmisiä, jotka istuvat ja erilaisin rievuin pyyhkivät kiviä puhtaaksi yksitellen. Ranta näyttää puhtaalta, mutta ei tarvitse muuta kuin työntää kätensä kokeeksi kivien lomitse hiekkaan kymmenen senttimetrin syvyyteen, niin käsi on mustan mönjän peitossa. Puhdistustöitä on sentään tehty jo kaksi viikkoa. Kun kolmen päivän kuluttua palaa samaan paikkaan, pintaan on jälleen kertynyt 10–15 senttimetrin kerros öljyä. Seuraava vuorovesi vie sen takaisin mereen.”
Tuntuuko työ turhalta? Kenties, mutta siitä maksetaan hyvin. Eräs työntekijä ansaitsee 250 dollaria päivässä, ja hän sanoo: ”Luulen hankkivani tällä tavoin helposti 10000 dollaria.” Eräs toinen työntekijä hankki lähes 2000 dollaria seitsemässä päivässä tekemällä 12-tuntisia päiviä. ”Saimme tänään siivotuksi kaksi rantaa, mutta olen varma, että huomenna nuo rannat ovat nousuveden jäljiltä aivan samanlaisia”, hän sanoi. Eräitä Prinssi Williamin salmen ranta-alueita peittää metrin paksuinen öljykerros.
Kun Exxon Valdez oli saanut pohjarepeämiä ja siitä oli valunut Prinssi Williamin salmeen 42000 tonnia öljyä, niin millä tavoin katastrofi olisi vielä ollut estettävissä? Jos puomeja ja öljynkeräilylaitteita olisi päästy käyttämään heti kolmen ensimmäisen päivän aikana, jolloin meri oli tyyni, öljylautta olisi ehkä saatu sen kokoa pienentämällä pysymään salmessa, sen sijaan että se nyt pääsi karkaamaan Alaskanlahdelle.
Olisiko öljyvahinkokemikaalien käytöstä sitten ollut apua? Ilmeisestikään ei. Öljyä hajottavat kemikaalit eivät tehoa tyvenessä vedessä, sillä vasta merenkäynti saa ne sekoittumaan öljyyn ja leviämään, niin että ne pystyvät vaikuttamaan halutulla tavalla. Ne olisivat olleet hyödyttömiä kolmena ensimmäisenä päivänä, jolloin oli tyyntä, ja kun niistä sitten olisi ehkä ollut apua neljäntenä päivänä myrskyn sekoitellessa vesiä, raju tuuli esti kemikaaleja sumuttavien lentokoneitten lennot. Oli miten oli, niiden käyttäminen ei ole kaikille mieleen. Eräs alaskalainen sanomalehti selittää:
”Kemikaalit vaikuttavat paljolti samalla tavoin kuin pesuaineet. Kun kemikaaleja levitetään öljylautan päälle meren aaltoillessa, ne hajottavat öljyn yhä pienemmiksi hiukkasiksi saaden sen sekoittumaan veteen. Ympäristönsuojelijat vastustavat kemikaalien käyttöä siitä syystä, että – kuten he itse sanovat – kemikaalit vain levittävät öljyn kaikkialle veteen, jolloin se on vaaraksi niin pinnalla kuin pohjassakin elävälle meren eliökunnalle.” Joka tapauksessa torjuntakemikaalien teho laskee kylmässä vedessä, ne ”pystyvät tuskin lainkaan Prudhoe Bayn raakaöljyyn [jota onnettomuuslaivassa oli lastina]” ja ”ovat lähes hyödyttömiä sen jälkeen kun öljyvuodosta on ehtinyt kulua vuorokausi”. – Anchorage Daily News.
Sitä paitsi torjuntakemikaalit ovat itsessään myrkyllisiä. On väitetty, että ne kemikaalit, joita käytettiin tankkilaiva Torrey Canyonin vuonna 1967 aiheuttaman valtaisan öljykatastrofin jälkien hävittämiseen Ranskan rannikolta, aiheuttivat enemmän vahinkoa kuin itse öljy. ”Kasvillisuus ja eläimistö tuhoutuivat täysin.”
Alaskaa palvelevan hälytyskeskuksen johtaja Pete Wuerpel vahvistaa sen, mitä edellä lainattu rantojen puhdistaja on jo sanonut: ”Öljy ei pysy paikoillaan. Se ei mene pois. Sitäkin öljyä, jota tällä hetkellä on joillakin rannoilla, tulevat aallot ja vuorovesi kuljettamaan toisille rannoille. Kyseessä on pitkäaikainen katastrofi. Rantojen siivoaminen on ylivoimaiselta tuntuva yritys, kun ajatellaan, miten syvälle öljy on tunkeutunut. Pinta voidaan saada puhtaaksi, mutta aallot ja vuorovesi saavat öljyn tihkumaan takaisin pintaan. Missä vaiheessa tajutaan ihmisen ponnistelujen tehottomuus?”
Lopuksi Wuerpel toteaa, että ihmisen tekniset mahdollisuudet eivät vielä riitä massiivisten öljytuhojen torjumiseen. Hänen mukaansa torjuntatyöt on tässä vaiheessa jätettävä luonnon hoidettavaksi. Toiset ovat samaa mieltä. Meribiologi Karen Coburn selittää: ”Tosiasiaksi jää, että me emme pysty parhaissakaan olosuhteissa saamaan talteen suuren öljyvahingon öljystä kuin korkeintaan 10 prosenttia.” Eräässä raportissa sanotaan öljyvahinkoja tutkineisiin tiedemiehiin tukeutuen: ”Luonnolta voi kulua vuosikymmen tai kenties kauemminkin Pohjois-Amerikan suurimman öljyonnettomuuden viimeistenkin jälkien poistamiseen Prinssi Williamin salmen vesistä.”
Kaksi viikkoa öljyonnettomuuden jälkeen sanomalehdessä Anchorage Daily News luki suurin kirjaimin: ”Taistelu öljytuhon jälkien puhdistamiseksi on jo hävitty. Puhdistusryhmät saavat pieniä voittoja, mutta asiantuntijoitten mukaan salmen ennalleen palauttaminen jää luonnon tehtäväksi.” Lehti jatkoi: ”Kansallisen meren- ja ilmakehäntutkimuslaitoksen asiantuntijat ovat kaiken aikaa sanoneet, että tätä sotaa ei voida voittaa.” He ovat seuranneet jokaista suurta viime vuosikymmenellä tapahtunutta öljyvahinkoa, myös vuonna 1978 Ranskan rannikolla sattunutta katastrofia, jossa tankkilaiva Amoco Cadizista valui mereen 250000 tonnia öljyä. Heidän loppupäätelmänsä kuuluu: ”Yhdessäkään niistä eivät ihmiset ole onnistuneet saamaan lähimainkaan kaikkea öljyä siivotuksi pois.”
[Tekstiruutu s. 6, 7]
Supertankkeri, supersaastuttaja
Kuvittele mielessäsi laiva, jolla on saman verran pituutta kuin satakerroksisella rakennuksella on korkeutta. Laiva, jonka merenaaltoja halkova keula on komentosillalta katsottuna noin 400 metrin päässä edessäpäin. Laiva, joka on niin valtavan suuri, että jotkut ovat jopa miettineet, mahtaako maapallon pyörimisliike vaikuttaa sen liikkeisiin. Tällainen on supertankkeri, eikä se ole mielikuvituksen tuotetta, sillä maailman meriä kyntää valtaisa määrä tämän kokoisia ja muita, lähes yhtä suuria laivoja. Syynä on maailman huima öljyntarve. Suuren kokonsa ansiosta tankkilaivat ovat osoittautuneet tämän öljyn kuljettamisessa taloudellisiksi ja tuottoisiksi kuljetusvälineiksi.
Viimeaikaiset tapahtumat ovat kuitenkin tehneet tuskaisan selväksi sen, että suursäiliölaivoilla on myös huonot puolensa. Ensinnäkin niiden suuri paino on myös niiden heikkous. Niiden valtava lasti ja massa voivat olla niille suorastaan vastuksena siten, että niitä on tunnetusti vaikea ohjailla ja käsitellä. Kun ruorimies haluaa saada laivan pysähtymään tai kääntymään nopeasti vaaran väistämiseksi, alkavat mekaniikan peruslait (varsinkin se laki, jonka mukaan liikkuva kappale pysyy tasaisessa liikkeessä niin kauan kuin mikään ulkopuolinen voima ei vaikuta siihen) vaikuttaa harvinaisen suurissa puitteissa.
Kun esimerkiksi 240–270 metrin pituinen tankkilaiva kyntää täydessä lastissa merta normaalilla nopeudellaan (300 metrin pituinen Exxon Valdez pystyy kuljettamaan 200000 tonnia öljyä 19 kilometrin tuntinopeudella), koneiden pysäyttäminen ei pysäytä tällaista kolossia siihen paikkaan. Laiva voi lipua eteenpäin vielä jopa kahdeksan kilometriä. Kun potkurit pannaan pyörimään takaperin, laiva pysähtyy silti vasta kolmen kilometrin päässä. Ankkurit eivät auta. Jos ne laskettaisiin, ne tarttuisivat pohjaan ja sen jälkeen niiden ketjut repeytyisivät irti kannelta laivan jatkaessa menoaan. Tankkilaivan ohjailu on samalla tavoin lannistavalta tuntuva haaste. Ruorirattaan kääntämisestä voi kulua miltei puoli minuuttia, ennen kuin peräsin reagoi siihen. Sen jälkeen tankkilaivalta voi kulua tuskastuttavat kolme minuuttia kömpelön käännöksen tekemiseen.
Kun ruorimiehen paikka on kenties 300 metrin päässä keulasta, laivalla on leveyttä 45 metriä ja ruorimies seisoo 30 metriä merenpinnan yläpuolella, ei pidä ihmetellä, että säiliölaivat törmäilevät. Onnettomuuksissa – karilleajoissa ja yhteentörmäyksissä – voi mereen vuotaa öljyä. Aiemmin turmeltumattomat rantaviivat niin Afrikassa, Aasiassa, Euroopassa ja Pohjois- ja Etelä-Amerikassa kuin myös pohjoisilla napaseuduilla ja Etelämantereella ovat kaikki nykyään murheellisessa kunnossa.
Säiliölaivat eivät kuitenkaan pilaa meriä ainoastaan tuhoisilla onnettomuuksillaan. Säiliölaivat laskevat joka vuosi meriin noin kaksi miljoonaa tonnia öljyä. Jo aiemmin tehdyissä tutkimuksissa on ilmennyt, että suurin osa tästä öljystä saattaa olla rutiininomaisesti mereen laskettua, esimerkiksi tyhjiin tankkeihin jäänyttä öljyä, joka on häikäilemättömästi huuhdottu mereen. Näin toteaa Noël Mostert kirjassaan Supertankkeri: ”Jokainen tankkilaiva, hoidetaan sitä miten hyvin tahansa, valuttaa muodossa tai toisessa hieman öljyä mereen. Huonosti hoidetut alukset ovat jatkuvia likaajia, jotka kuin etanat ikään jättävät usein peräänsä pitkän sateenkaarenvärisen saastevanan.”
Merentutkija Jacques Cousteau suomi erään kerran kovin sanoin ihmisten holtittomia hyökkäyksiä ympäristön kimppuun. Hän kirjoittaa: ”Me olemme maapallon vandaaleja. Me tuhoamme kaiken perinnöksi saamamme.”
[Kuva s. 7]
Rannat, jotka saadaan siivotuksi jonakin päivänä, peittyvät öljyyn seuraavana päivänä
[Kuvan lähdemerkintä s. 2]
Mike Mathers/Fairbanks Daily News-miner
[Kuvan lähdemerkintä s. 5]
Kansikuva: The Picture Group, Inc./Al Grillo