Koripalloilijanuran sijaan kaksi muuta rakkautta!
KIINNOSTUKSENI koripalloon heräsi ollessani seitsenvuotias. Minulla oli tapana mennä kotini lähellä olevalle tielle heittelemään koreja pariksi tunniksi joka päivä. Viimeisenä oppikouluvuotenani olin 197 senttimetriä pitkä ja painoin 84 kiloa. Tuona vuonna koulumme joukkue voitti divisioonamme mestaruuden. Sain stipendin UCLA:an (Los Angelesissa sijaitsevaan Kalifornian yliopistoon), pelasin valmentaja John Woodenin ohjauksessa, ja kahtena siellä viettämistäni kolmesta viimeisestä vuodesta voitimme sarjassamme Yhdysvaltain mestaruuden.
Ensimmäinen vuoteni yliopiston jälkeen, vuosi 1975, oli värikäs. Tein Los Angeles Lakers -joukkueen kanssa viisivuotissopimuksen, joka takasi minulle noin 1,6 miljoonaa dollaria. Viikon kuluttua sopimuksen solmimisesta minut ostettiin Milwaukee Bucks -joukkueeseen. Kuukauden kuluttua siitä menin naimisiin Lindan kanssa, ja kuukauden päästä hän oli raskaana.
Opin kuitenkin nopeasti, että oli aivan erilaista pelata NBA:n (National Basketball Association) ammattilaisliigassa! UCLA:ssa voitimme peräkkäin 88 peliä, mutta Milwaukee Bucks -joukkueessa pelaamani ensimmäisen vuoden aikana hävisimme 44 peliä! Pelasin joka toinen ilta taitavia ammattilaispelaajia vastaan. Se oli puhdasta liiketoimintaa. Se oli elämäntapa. Varsinkin pelikaudella olimme koko ajan menossa – se vei koko miehen! Mutta minä nautin siitä täysin siemauksin!
Pian elämääni ilmaantui kuitenkin kaksi vielä rakkaampaa asiaa, jotka eivät sopineet yhteen ammattimaisen koripallourani kanssa.
Voitaisiin sanoa, että tämä köydenveto alkoi jo vuonna 1972 tavatessani Lindan ensi kerran. Rakastuin häneen heti. Hänet oli aikaisemmin tuona vuonna kastettu Jehovan todistajaksi, mutta hänestä oli tullut toimeton. Siitä huolimatta hän otti uskonnon usein puheeksi.
”Miten sinä suhtaudut Raamattuun?” hän kysyi usein.
”Se on hyvä tarukirja”, oli tapanani vastata.
Minut oli kasvatettu ankaraan katolisuuteen, mutta nyt olin yliopistossa ja olin hyvin suvaitsevainen ja filosofinen. Keskustelut eivät koskaan muuttuneet kovin syvällisiksi eivätkä kestäneet pitkään.
Sitten vuonna 1974 tapahtui jotain, mikä sai minut lähtemään Jehovan todistajien valtakunnansaliin. Eräs koulutoverini oli nimeltään Brian Good. Hän vihasi minua. Välillämme oli eräänlainen kilpailutilanne – kilpailimme urheilussa. Hänen vanhempansa olivat todistajia, mutta hän ei kuitenkaan halunnut olla missään tekemisissä heidän uskontonsa kanssa. Hän alkoi käyttää huumeita, kasvatti pitkän tukan ja käyttäytyi todella epämiellyttävästi. Muutamia vuosia myöhemmin käydessäni kerran Lindan kotona Brian oli siellä. Hän oli naimisissa, hänellä oli lyhyet hiukset ja solmio, ja hän näytti todella siistiltä. Hänestä oli tullut Jehovan todistaja.
Myöhemmin hän saarnasi vaimonsa kanssa koko ajallaan Kansasissa, ja ajaessaan toiselle puolelle maata konventtiin he saivat molemmat surmansa auto-onnettomuudessa. Hautajaiset pidettiin valtakunnansalissa. Menin sinne kunnioituksesta Briania kohtaan.
Se oli todella erikoinen kokemus. Puhuja kertoi siitä, että kaikki voisivat jälleen tavata Brianin. Minusta kuulosti lähinnä siltä, ettei Brian ollutkaan kuollut. Hänen omaisensa istuivat edessä ja itkivät hiljaa, mutta minä en edes tuntenut itseäni surulliseksi! Se oli epätavallista. Edessä oleva puhuja puhuu myönteisistä asioista, ja minä istun ja ajattelen: ’Voi pojat, tämäpä on mukava puhe. He aikovat nähdä Brianin uudelleen, ja he aikovat tehdä hänen kanssaan vielä vaikka mitä!’
Vuoden kuluttua eli vuonna 1975 pelasin Milwaukee Bucks -joukkueessa. Yksi joukkuetovereistani oli Elmore Smith, joka oli myös ostettu Buckseihin tuona vuonna. Samana vuonna hänet oli myös kastettu Jehovan todistajaksi! Hänen vaimonsa, Jessica, oli ollut todistajana kolme tai neljä vuotta. Vaikutti siltä kuin todistajia olisi ilmaantunut yhtäkkiä joka puolelta eteeni! Elmoresta ja minusta tuli hyvät ystävät, koska emme kumpikaan juopotelleet emmekä käyneet juhlissa. Hän kehotti minua aina tutkimaan Raamattua kanssaan tai lähtemään mukanaan valtakunnansaliin. En ollut siihen valmis. Eräänä päivänä harjoitusten jälkeen – harjoitukset olivat onnistuneet hyvin, ja olimme kävelemässä Elmoren kanssa käytävällä – Elmore sanoi:
”Dave, minulla on tänään ensimmäinen puheeni teokraattisessa palveluskoulussa. Minusta olisi mukavaa, jos tulisit kuuntelemaan.” Minä jahkasin ja änkkäsin, esitin tekosyitä ja läksin kotiin – ja tunsin oloni kurjaksi! Seuraavana päivänä harjoituksissa sanoin Elmorelle: ”Kuule, Elmore. Olen todella pahoillani. Jospa me Lindan kanssa tulisimme toiseen kokoukseen.” Hän oli tietysti hyvin iloinen sen kuullessaan!
Niinpä me menimme myöhemmin Lindan kanssa kuuntelemaan esitelmää ja Vartiotornin tutkistelua valtakunnansaliin. Todistajat olivat hyvin ystävällisiä. Esitelmä ei kuitenkaan tehnyt minuun vaikutusta, ja Vartiotornin tutkistelu oli Haggain tai Habakukin kirjasta. En ymmärtänyt mistään mitään. Istuin ja ajattelin: ’Mitä tämä on olevinaan? Mitä minä täällä teen?’
Pian sen jälkeen koripallokausi päättyi ja me palasimme Kaliforniaan. Aloimme etääntyä toisistamme. Olin huolissani urastani. Olin pelannut suurimman osan kaudesta vammautuneella polvella, ja röntgenkuvat osoittivat polvilumpion olevan murtunut. Oli meneillään ensimmäinen sopimusvuoteni NBA:ssa ja neljä oli vielä jäljellä, enkä edes tiennyt pystyisinkö jatkamaan pelaamista! Polveeni tehtäväksi suunnitellusta leikkauksesta oli päätetty, ja lähtiessäni sairaalaan otin mukaani Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksen.
”Aiotko ottaa Raamatun mukaasi?” Linda kysyi hämmästyneenä.
”Kyllä. Se on hyvä tarukirja. Haluaisin lukea sen.”
Ollessani illalla sairaalassa luin useita lukuja, mutta kyllästyin tullessani kohtaan, jossa oli pitkiä sukuluetteloita. Minua alkoi unettaa, ja panin kirjan pois. Seuraavana aamuna tehtiin leikkaus, ja se onnistui hyvin. Linda tuli katsomaan minua, mutta olin tuskieni takia voimakkaiden lääkkeiden vaikutuksen alaisena – en edes tiennyt hänen käyneen. Hän ei ollut paikalla tullessani tajuihini, ja se suututti minua.
Pääsin sairaalasta parin päivän kuluttua, ja viikon kuluttua Linda ja minä emme enää oikeastaan puhuneetkaan toisillemme.
Sitten tapahtui jotain, mikä veti meidät taas yhteen. Eräänä iltana menin elokuviin ystäväni kanssa. Elokuvan nimi oli The Omen (Ennustus). Se oli yksi näistä nykyajan pelottavista tieteiselokuvista. Se käsitteli myös demoneita. Pois lähtiessäni pelkäsin kuollakseni. Elokuvassa kerrottiin Saatanan lapsesta. Valkokankaalla väläytettiin kahta Ilmestyskirjan kohtaa. Lukiessani noita kohtia ajattelin: ’Sanotaanko Raamatussa todella noin? Tapahtuuko pian jotain tuollaista?’ Toisessa kohdassa puhuttiin pedon luvusta 666, toisessa taas maan äärestä toiseen välähtävästä kirkkaasta valosta. Se todella säikäytti minut. Ajaessani kotiin vilkuilin jatkuvasti olkani yli, koska pelkäsin jonkin demonin hyökkäävän päälleni.
Menin kotiin, kävelin makuuhuoneeseen ja sytytin valot. Kello oli noin puoli kaksi aamulla. Linda sanoi:
”Miksi sytytit valot?”
”En ole mitään, en ole mitään”, sopersin yhä uudelleen.
Linda pomppasi ylös sängystä. ”Mikä on hätänä, Dave, mikä on hätänä?”
”Minua pelottaa!” Kerroin hänelle elokuvasta.
Hän otti Raamatun esiin, ja menimme molemmat vuoteeseen. Hän luki Matteuksen 7:13, 14:n, jossa kerrotaan tuhoon vievästä leveästä tiestä ja elämään johtavasta ahtaasta tiestä. Hän vakuutteli minulle: ”Dave, ei sinun tarvitse pelätä Saatanaa. Sinun ei tarvitse pelätä häntä, pelkää Jehovaa. Hänen käsissäänhän elämämme on.” Hän jatkoi lukemista, ja yhtäkkiä minusta tuntui, kuin olisin elänyt pimeässä huoneessa ja joku olisi sytyttänyt valot.
Sinä yönä en nukkunut. Seuraavan aamun istuin vuoteessa Raamattua lukien. Ensin luin Ilmestyskirjan, sitten ensimmäisen ja toisen Timoteuksen kirjeen, sitten ensimmäisen ja toisen Tessalonikalaiskirjeen ja Roomalaiskirjeen. Luin kaikki nuo pienet kirjat. Ne alkoivat tuntua järkeviltä. Ajattelin lukiessani: ’Kuinkahan en ole tullut lukeneeksi tätä koskaan aikaisemmin? Miksi en ole koskaan aikaisemmin kiinnittänyt näihin asioihin huomiota?’ Oli ikään kuin Jehova olisi avannut sydämeni.
Sinä iltana Lindan lanko tuli käymään. Hän oli kastettu todistaja. Neljän tunnin ajan tein hänelle kysymyksiä, ja hän vastasi kaikkiin Raamatusta. Mistään kysymyksestä ei tullut minulle kiistakysymystä. Ei verensiirrosta, ei kolminaisuudesta eikä sielun kuolemattomuudesta – kaikki perusteltiin Raamatun avulla. Se selvitti asiat mielessäni. Oli kuin valo olisi alkanut loistaa tuosta vuoden 1976 syyskuusta lähtien. Soitin Elmore Smithille ja hänen vaimolleen ja sanoin:
”Arvatkaa mitä?”
”Mitä?”
”Alan tutkia Raamattua todistajien kanssa!”
He eivät saattaneet uskoa sitä. Elmoresta se oli kerrassaan uskomatonta. NBA:ssa oli ollut yksi Jehovan todistaja, ja nyt heitä olisi kaksi, ja molemmat vielä samassa joukkueessa!
Menin kasteelle seuraavana vuonna, vuoden 1977 elokuussa. Pidin ovelta-ovelle-saarnaamistyöstä kovasti. Vuonna 1978 olin osa-aikaisena tienraivaajana eli saarnasin Jumalan valtakunnan hyvää uutista vähintään 60 tuntia kuussa. Kausi 1977–1978 oli myös paras vuoteni NBA:ssa. Mutta minua alkoi harmittaa se, miten paljon aikaa koripallo vei saarnaamistyöltäni! Pidin koripallosta edelleen erittäin paljon, mutta aloin pitää saarnaamistyöstä vielä enemmän!
Aloin myös päästä lähemmäksi perhettäni. Linda ja minä olimme nyt hyvin läheisiä toisillemme. Meillä oli kaksivuotias tytär, Crystal. Vuotta myöhemmin, vuonna 1979, syntyi poikamme Sean. Yksi selkärankani välilevyistä oli vioittunut, ja se esti minua pelaamasta koripalloa. Se oli tuskallista, mutta se oli kuitenkin toisaalta siunaus. Olin joka päivä perheeni kanssa, pääsin kaikkiin kokouksiin, tutkin henkilökohtaisesti ja olin taas osa-aikaisena tienraivaajana. Sinä kesänä tein sydämessäni päätöksen – jättäisin ammattimaisen koripalloilun. Suorittaisin sopimukseni loppuun, mutta lopettaisin 1979–1980 kauden jälkeen.
Juuri tuota päätöstä olin tarvinnut! Voimani alkoivat palautua ja molemmat jalkani parantua. Oltuani siis vuoden sivussa olin taas aloitusviivalla ja mukana pelissä. Pääsimme loppuotteluihin ja voitimme sarjan mestaruuden.
Kymmenen päivää viimeisen pelin jälkeen menin omistajan huoneeseen.
”Dave”, hän sanoi, ”sinusta tulee riippumaton pelaaja”, ja hän alkoi puhua minulle rahasta. Hän tiesi, että riippumattomana pelaajana voisin ansaita paljon enemmän.
”Jim”, keskeytin, ”en aio enää jatkaa pelaamista.”
”Mitä tarkoitat, sanoitko ettet aio enää jatkaa pelaamista? Sinä et voi tehdä mitään sellaista!”
”Kyllä minä aion tehdä. Päämääräni, arvoni ovat muuttuneet, ja koripallo on ristiriidassa niiden kanssa.”
”Mutta sinähän pidät koripallosta kovasti!”
”Se on totta, niin pidänkin.”
”Odotapas hetkinen”, hän ilostui. ”Sinähän olet Jehovan todistaja, vai kuinka? Järjestönnehän tarvitsee rahaa, eikö niin? Me lahjoitamme osan sopimushinnasta heille.”
”Ei”, sanoin, ”todistajana oleminen merkitsee muutakin kuin rahan lahjoittamista. Se merkitsee tutkimista, kokouksissa käymistä ja ovelta-ovelle-saarnaamista. Jim, koripallo vetää minua pois kaikesta tästä. Puoli vuotta matkoilla eristää minut siitä. Se estää minua myös hoitamasta perhevastuitani, ja sekin kuuluu tärkeänä osana Jehovan palvontaan.” – 5. Mooseksen kirja 6:6, 7; Efesolaisille 5:25, 28, 33; 6:4.
Meillä oli lehdistötilaisuus seuraavana päivänä. Milwaukeen lehdet ja TV olivat edustettuina. Monet Milwaukeen lehtien kirjoitukset olivat hyvin myönteisiä. (Katso yllä olevaa kehystettyä tekstiä.) Mutta Los Angelesissa minua pidettiin hiukan höperönä. ’Tämä uskonto, tämä kultti, on saanut Daven ajatukset raiteiltaan, mutta kyllä hän siitä toipuu.’ Tämän tyyppisiä ajatuksia esitettiin.
On kiinnostavaa, että heti kun pois vetäytymisestäni ilmoitettiin, alkoi tulla tulvimalla houkuttelevia tarjouksia. Buckseilta tuli parempi sopimusehdotus heti seuraavaksi vuodeksi. Los Angeles Lakers -joukkueesta soitettiin, ja minua pyydettiin pelaamaan heidän kanssaan. He maksaisivat muuttokuluni Kaliforniaan ja etsisivät minulle talon. Seattlestakin otettiin minuun yhteyttä. Se kaikki oli hyvin houkuttelevaa. Pidin edelleen koripallosta kovasti, mutta nyt rakastin perhettäni ja Jehovan palvelemista vieläkin enemmän. Tunsin Jehovan olevan kanssani ja auttavan minua vastustamaan noita tarjouksia, jotka olisivat tuoneet minulle miljoonia dollareita. – Sananlaskut 3:13–18; Sefanja 1:18; 1. Johannes 2:15–17.
Hän on siunannut minua edelleen. Minulla on aikaa tutkia henkilökohtaisesti Raamattua ja käydä kokouksissa. Olen vanhimpana seurakunnassa, pidän esitelmiä ja kerron usein koko ajallani toisille Kristuksen hallinnassa olevan Jumalan valtakunnan hyvästä uutisesta. Nämä hengelliset toiminnat tekevät minut onnelliseksi. (Matteus 5:3) Minulla on myös aikaa olla kasvavan poikani ja tyttäreni kanssa, ja voin auttaa heitä tosi palvonnassa. Nyt voin myös omistaa aikaa vaimolleni ja pitää avioliittomme lujana.
Tänä ydinaikana ihmiskunnan enemmistön tulevaisuus on synkeä. Mutta minulla on loistava toivo. Ilmestyksen 21:4 sanoo Jumalan valtakunnan tuomasta paratiisimaasta: ”Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva. Entiset ovat kadonneet.”
Tällaisten Jehovalta saatavien siunausten valossa en pitänyt koripallourani hylkäämistä lainkaan minään suurena uhrauksena. Rakkauteni perheeseeni ja Jehovaan – ne tekevät minut nyt onnelliseksi. Sekä lisäksi toivo ikuisesta elämästä paratiisimaassa.
Sinäkin voit saada saman siunatun toivon, jos haluat. Ilmestyksen 22:17 sanoo: ”Joka tahtoo, ottakoon elämän vettä ilmaiseksi.” – Kertonut David Meyers.
[Huomioteksti s. 22]
Todistajia ilmaantui yhtäkkiä joka puolelta eteeni!
[Huomioteksti s. 22]
Ajattelin: ’Sanotaanko Raamatussa todella noin? Tapahtuuko pian jotain tuollaista?’
[Huomioteksti s. 23]
Sinä kesänä tein päätöksen – jättäisin ammattimaisen koripalloilun
[Huomioteksti s. 24]
Alkoi tulla tulvimalla houkuttelevia tarjouksia
[Tekstiruutu s. 24]
Milwaukeessa ilmestyvän Journalin urheilutoimittaja Bill Dwyre kirjoitti: ”Ajatus, että Meyers luopuu 500000 dollarin vuosiansioista koripallonpelaajana voidakseen mennä ovelta ovelle Jehovan todistajana, on mieltä hätkähdyttävä. – – Mutta ennen kuin kukaan ehtii lähteä pakkopaita mukanaan Meyersin kotiin, on syytä luoda tarkempi silmäys päätöksen takana olevaan mieheen. – –
”Hän puhui hyvin mielellään perheestään – vaimostaan Lindasta ja pienestä pojastaan ja tyttärestään. Kun keskusteltiin koripallosta [hänen saavutuksistaan pelissä], hän muutti aina pian puheenaihetta ja alkoi ylistää joukkuetovereitaan ja puhua pelin vaiheista ja erotuomareista. Mutta hänen perhettään koskevat keskustelut esimerkiksi siitä, että hänen tyttärensä oli oppinut kävelemään tai että hänen vaimonsa oli lopettanut tupakanpolton, saivat hänet puhumaan innostuneesti.
”’Monet tulevat pitämään minua hulluna’, hän sanoi keskiviikkoiltana muutamaa tuntia lehdistötilaisuuden jälkeen. ’Mutta minä haluan vain päästä keskittymään tärkeämpiin asioihin elämässäni, kuten perheeseeni ja uskontooni.’
”Häntä pitäisi ihailla, koska hän uskaltaa elää vakaumuksensa mukaisesti.” – 1. toukokuuta, 1980.
[Kuva s. 25]
Rakkauteni perheeseeni ja Jehovaan – ne tekevät minut nyt onnelliseksi