Petunia – leikkisä ”syöttöporsas”
KIERRETTYÄMME vuosia kaupungista toiseen lähes joka viikko totuimme odottamaan epätavallisia ihmisiä ja paikkoja. Mutta se, mitä me näimme vedettyämme asuntovaunumme erään talon pihalle Alpinessa Texasissa, vei kyllä voiton kaikesta siihen asti kokemastamme. Tavallisesti meitä tervehtivät ensimmäisinä pikkulapset tai ystävälliset koirat, mutta tällä kertaa vastaamme tulikin pieni jaloissa pyörivä nelijalkainen eläin. Voisiko se olla . . . aivan, se oli tosiaankin porsas! Muttei mikään tavallinen vaaleanpunainen porsas. Tällä oli harmaa harjasmainen karvapeite ja köyry selkä. Se oli kaksiviikkoinen villisika – täysikasvuisena niin rajuotteinen, että ihmiset pakenevat sitä kauhuissaan.
Davis Turmin, senviikkoinen isäntämme, on luonnonsuojeluviranomainen. Hän oli karulla Big Bendin alueella Texasissa tavannut villisikaemon kaksine porsaineen ja tuonut toisen porsaan lemmikiksi kotiinsa. Ja mikä olisikaan ollut Petuniaa parempi nimi tälle pienelle syöttöporsaalle?
Me ihastuimme Petuniaan. Se tuli joka päivä asuntovaunuumme etsimään lempiruokaansa, omenanlohkoja. Yrittäessämme nostaa sitä syliin se rimpuili kovasti vastaan mutta antoi lopulta periksi. Nostimme sen hitaasti syliimme ja pitelimme sitä kuin pikkulasta. Raaputtaessamme sitä mahasta se makasi selällään koivet oikosenaan ja vikisi hiljaa. Petunia piti huomionosoituksista, ja niitä kerjätessään se hieroi selkäänsä tai tylppää kärsäänsä jalkojamme vasten.
Silti se oli yhä suuressa määrin villieläin. Eräänä aamuna en nostanutkaan sitä hitaasti ja varovasti vaan koppasin sen syliini. Se puri käsivarteeni verta vuotavan haavan – kouriintuntuva muistutin siitä, että se voi olla kiltti mutta silti luonteeltaan kuin villieläimet ainakin.
Lähiympäristössä, jossa Petunia kuljeskeli vapaasti – villieläimiä ei voida pitää karsinoissa ilman hallituksen lupaa – oli paljon suuria koiria. Voisiko tämä pieni sikaeläin pitää puoliaan tällaisia voimakkaita petoeläimiä vastaan? Niistä ei ollut haittaa. Se karkotti ne helposti siitäkin huolimatta, ettei sillä ollut yläkulmahampaita, joilla se olisi voinut tappaa koirat, sillä Turmin oli jo aiemmin poistanut nämä hampaat. Vapaana luonnossa villisiat kulkevat laumoissa ja tappavat puumia ja muita villieläimiä, mutta tavallisesti ne syövät kaktuksia, tammenterhoja ja puolikuivien alueitten kasvillisuutta.
Petuniasta tuli pian niin iso, ettei sitä voitu enää pitää lemmikkinä juoksentelemassa vuoroin sisällä ja vuoroin ulkona. Vieraat pelästyivät kohti rynnistävää noin 100-kiloista villisikaa, joka oli vain hyväilynkipeä. Lopulta se sai uuden kodin ystävien luota maaseudulta, joka muistutti enemmän sen luonnollista elinympäristöä.
Mutta eivätkö siat ole likaisia, tyhmiä ahmatteja, jotka ihminen viimeiseksi ottaisi lemmikeikseen? Niillä voi olla tällainen maine, mutta totuus on toisenlainen. Karsinassaan sika valitsee kylpyhuoneekseen nurkan, joka on kauimpana sen ruoka- ja nukkumapaikasta. Liejussa rypemiseen taas on hyvä syy: se on niiden keino vilvoitella, sillä niillä ei ole hikirauhasia. Ja ne saa helposti opetettua siisteiksikin. Yllättävää kyllä sikaa voidaan opettaa saman verran kuin koiraakin. Eivätkö miljoonat katsojat ole hämmästelleet Arnoldia, televisiossa esiintynyttä hyvin opetettua sikaa? Ja vaikka herkkä ihminen voikin säikkyä sian ruokailutapoja, se on silti niitä harvoja eläimiä, jotka eivät ylensyö sairastumiseen asti, kuten lehmät, hevoset, koirat ja eräät muut eläimet.
Huomaamme, että monista koti- tai villieläimistä, joilla aiemmin ajateltiin olevan vain ravintoarvoa, voidaan saada erinomaisia lemmikkejä. Kun ihminen on niille huomaavainen ja ystävällinen, niiden luontainen alamaisuusvaisto ihmiseen nähden pääsee esiin. Jos jo nyt monet näistä eläimistä tuottavat ihmiselle suurta mielihyvää, niin mikä siunaus onkaan, kun voidaan joka päivä iloita kaikista eläimistä maapallolla, jonka Jumala lähitulevaisuudessa muuttaa paratiisiksi!
Tätä aikaa odottaessamme Petunia, pieni terhakka hellyttävä ”villi”-sika, on elävä rakkaimpien muistojemme joukossa. – Lähetetty.