Aineellinen hyvinvointi on yleismaailmallinen tavoite

”KULUTUSTA pidetään kansallisuskontona. Kaikkien amerikkalaisten oletetaan haluavan olla rikkaita, ja sen kulttuurille ovat tyypillisiä mukavuudet ja nautinnot. . . . Amerikkalaisen elämäntavan materialismi painaa leimansa kaikkeen.” Tällainen on nykyään erään selostuksen mukaan ranskalaisten koulukirjojen näkemys amerikkalaisesta elämäntavasta.a

Vaikka arviointi sisältääkin liioittelua, niin epäilemättä siinä on mukana myös totuutta. Yhdysvaltain elintasosta on tullut mittapuu muiden maiden taloudelliselle menestykselle. Vain muutamat muut maat (kuten Sveitsi ja Ruotsi) voivat ylpeillä samanlaisesta elintasosta. Nämä muutamat ”onnekkaat” ovat joutuneet monien muiden maiden, myös kommunististen maiden, kateuden kohteeksi.

Kaikissa maissa, olkoonpa niiden hallintojärjestelmä kapitalistinen, sosialistinen tai kommunistinen, työväenluokka vaatii parempaa palkkaa, vähemmän työtunteja ja parempia elinoloja.

Sovellettuna ihmisten elämänasenteeseen sana ”materialismi” on määritelty ”opiksi, jonka mukaan mukavuudet, nautinnot ja varallisuus ovat ainoita tai korkeimpia tavoitteita tai arvoja”. Kukapa kiistäisi, että suuri osa ihmiskunnasta on omaksunut tällaisen materialistisen elämänkatsomuksen? Monille aineellisesta hyvinvoinnista on tullut onnellisuuden synonyymi. Siitä näyttää tulleen yleismaailmallinen tavoite. Mutta millä keinoin siihen pyritään?

Monet teollisuusmaissa asuvat uskovat vilpittömästi kapitalistisen järjestelmän tarjoavan parhaan toivon hyvinvoinnista ja onnellisuudesta. He ovat vapaan yritteliäisyyden ja sen kannalla, että valtion tulee mahdollisimman vähän puuttua yritystoimintaan.

Miljoonat muut ovat vakuuttuneita siitä, että kapitalismi suosii harvoja useimpien kustannuksella. He pitävät parempana kommunismia, taloudellista ja poliittista järjestelmää, jossa yhteisö tai valtio omistaa kaiken omaisuuden. He ovat halukkaita luopumaan joistakin vapauksista sillä ehdolla, että valtio turvaa heidän aineellisen hyvinvointinsa.

Näiden kahden ryhmän väliin jää miljoonia muita, joiden tie aineelliseen hyvinvointiin ja onnellisuuteen ei kulje kapitalismin eikä kommunismin kautta. He tajuavat kapitalistisen järjestelmän haitat ja myös kommunismin vaarat. He toivovat saavansa uudistuksilla aikaan tasa-arvoisen, demokraattisen yhteiskunnan, jossa valtio vastaa talouden suunnittelusta ja valvoo tärkeimpiä tuotantovälineitä. He ovat sosialisteja, joita monissa maissa kutsutaan myös sosiaalidemokraateiksi.

Lyhyt katsaus kapitalismin, kommunismin ja sosialismin historiaan ja näillä järjestelmillä saavutettuihin tuloksiin auttaa meitä näkemään, voiko mikään niistä aikaansaada tosi onnellisuutta.

[Alaviitteet]