Rosvoilevia apinoita, turhautuneita viljelijöitä
Herätkää!-lehden Leewardsaarten-kirjeenvaihtajalta
ERÄS länsi-intialainen maanviljelijä seisoi katselemassa parinkymmenen aarin perunapeltoaan, josta monen kuukauden työn tulokset oli nyhdetty juurineen. Monien saarella asuvien viljelijöiden tavoin hän oli joutunut marakattien tekemän rynnäkön uhriksi. Yllätettyään tuona aamuna 50–60-päisen kirkuvan marakattilauman puutarhassaan hän oli ajanut niitä takaa metsään löytääkseen niiden asuinpaikan. Palattuaan hieman myöhemmin hän oli huomannut, että toinen rosvojoukko oli tunkeutunut hänen puutarhaansa pellon vastakkaiselta puolelta.
Tällaiset välikohtaukset valottavat turhautuneiden viljelijöiden ja vihreiden marakattien ryöstelevien laumojen välistä vuosisatoja jatkunutta selkkausta. Sokeriruokoa, kurkkuja, porkkanoita ja muita tuotteita tuhoutuu joka vuosi valtavasti, kun nämä rosvot hyökkäävät Länsi-Intian saaristossa sijaitsevien St. Kittsin ja Nevisin vuorilta. Ryöstöretket juontavat juurensa 1600-luvun puolivälistä. Siihen aikaan marakatit olivat aiheuttaneet niin paljon tuhoa, että oli saatettu voimaan lakeja, jotka julistivat ne tuhoeläimiksi ja antoivat palkkioita jokaisesta tapetusta marakatista. Sama ongelma on koettu monissa osissa maailmaa siellä missä ihmiskunnan leviäminen on pakottanut luonnonvaraisen eläimistön alueille, jotka eivät tarjoa niille riittävästi ravintoa.
Vihaiset viljelijät vastaavat samalla mitalla. Taidokkaat variksenpelättimet, kätketyt ansat, vahtikoirat, viljelmien vartijat ja palkkiometsästäjät ovat vain joitakin niistä keinoista, joilla marakattien hyökkäyksiä on koetettu hillitä. Mutta niistä ei ole ollut paljon apua!
Tunkeilijoiden torjumiseksi pellolle jätettyjä variksenpelättimiä lähestytään varovasti. Useiden päivien ajan marakatit heittelevät variksenpelättimiä kivillä ja tulevat vähitellen lähemmäksi. Lopulta ne ympäröivät ne ja repivät ne kappaleiksi. Eräs palkkiometsästäjä verhosi itsensä vihreillä oksilla, mutta hänen harmikseen marakatit tajusivat hänen olevan valepuvussa kauan ennen kuin hän pääsi tarpeeksi lähelle niitä. Muuan viljelijä sitoi koiransa puutarhaan luottaen siihen, että sen haukunta pitäisi marakatit loitolla. Palattuaan hän huomasi tyrmistyksekseen, että marakatit olivat ahmineet kaiken uuden maissin koiran torkkuessa rauhassa vieressä!
Apinoilla on useita ovelia konsteja. Ne panevat yhden apinan tiedustelijaksi ennen kuin ne lähestyvät puutarhaa. Tämä tähystäjä kiipeää korkeaan puuhun. Kun se huutaa, ettei ole vaaraa, urokset lähestyvät paikkaa naaraitten seuraamina. Sen jälkeen kaikki repivät ja raastavat ja kiskovat juurineen viljelyskasveja kunnes ovat ahtaneet mahansa täyteen. Vartijakin pääsee syömään sen jälkeen kun lauma on saanut kyllikseen. Mutta jos tämä tähystäjä ei ole varoittanut asianmukaisesti maanviljelijän tulosta, lauman urokset tappavat sen.
Ruokaillessaan puutarhassa marakattiemo ei ota poikastaan mukaansa. Se jättää sen piiloon korkeaan heinikkoon pakoreittinsä varrelle. Kun tähystäjä antaa varoitusmerkin, se säntää pakoon pellolta ja varoittaa omaa poikastaan. Kun emo pinkoo kohti poikastaan, se hyppää emonsa kupeelle ja tarrautuu siihen epätoivoisesti. Joskus poikasta ei löydy yleisessä hämmingissä tai se tarrautuu väärään emoon ja jää muusta laumasta. Kun näin sattuu, viljelijä ottaa usein poikasen lemmikiksi lapsilleen.
Ahtaalle saatetun marakattiemon tiedetään joskus pyytäneen armoa. Se näyttää poikastaan syyksi armon osoittamiseen avuttomia luontokappaleita kohtaan. Tai jos emot ovat tiineitä, niiden tiedetään taputtaneen vatsaansa huomion kiinnittämiseksi tiineyteensä. Vastasyntynyt marakatinpoikanen muistuttaa pientä karvatonta rottaa. Sen iho on väriltään kauniin vaalean sinertävänvihreä (havaittavissa parisen vuotta), ja siksi sitä ilmeisesti sanotaan ”vihreäksi marakatiksi”. Aikuisena se on harmahtavan keltainen ja rintakehä on kokonaan ja jalat ja käsivarret ovat osittain valkoiset. Täysikasvuisina aikuiset painavat seitsemisen kiloa.
Kumpi puoli on paremmassa asemassa tässä apinoiden ja viljelijöiden välillä yhä jatkuvassa selkkauksessa? Sitä on vaikea ratkaista. Kuitenkin tri Frank Ervinin johtaman käyttäytymistieteen säätiön jäsenten suorittamat tuoreet kenttätutkimukset osoittavat, että St. Kittsillä asuisi 7000 – 12000 vihreää marakattia. Raportin mukaan saari voisi ruokkia kautta vuoden korkeintaan 34000 marakattia, jos ne asuisivat edelleen vain niillä alueilla, joita ne nyt pitävät hallussaan. Tämä luku viittaisi siihen, että saarella voisi asua mukavasti lähes yhtä monta apinaa kuin ihmistä.
Mutta turhautuneet viljelijät voivat olla tästä eri mieltä.