Voiko maapallomme säilyä?

Onko tämä tyhjänpäiväinen kysymys? Onko se pessimistinen? Vai onko maapallo tuhon partaalla? Mitkä ovat tosiasiat?

”ME PURJEHDIMME 57 vuorokautta ja niistä 43 vuorokautta öljymöykkyjä täynnä olleessa vedessä. Suuret valaat ja monet kalat, jotka uivat kita ammollaan ja suodattavat ravintoaan, nielevät tätä saastaa. Jotkin noista kaloista me syömme.

”On ihmisiä, jotka sanovat sinulle, että . . . meri voi imeä kaiken tämän saasteen ja käsitellä sen. Minä nimittäisin heitä nukkumateiksi – he haluavat saada sinut nukkumaan tyynnyttävillä sanoilla. Älä kuuntele! Jos sinä ja minä – kaikki me – emme nyt toimi sitä vastaan, että meriä liikakuormitetaan myrkyllisillä jätteillä, ne tukehtuvat ja kuolevat.”

Näin kuvaili tutkimusmatkailija Thor Heyerdahl toista kaislaveneellä tekemäänsä matkaa Atlantin valtameren yli. Monien mielestä se on pelottavaa, eikä Heyerdahl ole yksin kaiuttamassa varoitusta.

Brasilialaisessa sanomalehdessä O Estado de S. Paulo julkaistu luonnontieteellinen tutkimus on yhtä kärkevä: ”Saattaa olla liian myöhäistä ennallistaa sitä, mikä on tuhottu. Elämän perustekijöistä – ilmasta, vedestä, maasta ja valosta – ainoastaan viimeksi mainittu ei ole saastunut.”

Kaikkialla ihmiset valittavat huonoa säätä. Miksi ilmasto vaihtelee ja sää oikuttelee kautta maailman?

Ilmastontutkija tri Reid A. Bryson nimittää ihmisen toimien kokonaisvaikutusta – hänen savujaan, traktorien nostattamaa pölyä, suihkukoneiden pakokaasuja, kaupunkien savusumua – ”ihmistulivuoreksi”. Hän sanoo: ”Me olemme todellakin yksi tekijä ilmastollisessa yhtälössä. Me saatamme olla se ratkaiseva tekijä.”

Eräs National Geographic -aikakausjulkaisussa ollut artikkeli päätteli seuraavasti: ”Fossiilisten polttoaineiden – kivihiilen ja öljyn – palamisessa syntyvää hiilidioksidia on kerääntynyt tasaista vauhtia maan ilmakehään teollisen vallankumouksen alusta pitäen. Kun tätä väritöntä, hajutonta kaasua on suurempia määriä, se saa maapallon lämpenemään niin sanotun kasvihuoneilmiön avulla, joka pidättelee infrapunasäteilyä – lämpöä – joka muutoin karkaisi avaruuteen.”

Toisia levottomuutta herättäviä tekijöitä on ollut viime aikoina uutisissa. Esimerkiksi Maailman ilmatieteellinen järjestö (WMO) kertoi, että ilmakehän saastuminen oli kuluttamassa maan otsonikerrosta, joka suodattaa osan auringosta tulevista vaarallisista ultraviolettisäteistä. WMO:n ilmakehää tutkivan jaoston johtaja Rumen Bojkovin mukaan kasvanut ultraviolettisäteily on jo yhdistetty ihosyövän lisääntymiseen.

Lisäksi Patologi Leon S. Dochinger Yhdysvaltain maatalousministeriöstä mainitsee ”happosateen” yhtenä mahdollisesti tappavana vaarana. Sitä syntyy hyvin rikkipitoisten polttoaineiden, varsinkin kivihiilen, polttamisesta. Tuuli levittää saastuttavia hiukkasia ja kaasuja, ja ne palaavat maahan sateen mukana rikki- ja typpihappojen muodossa. Nämä vaarantavat suoraan kalojen, eläinten ja kasvillisuuden elämän. Sitä paitsi ”happosade” voi vapauttaa maaperästä myrkyllisiä metalleja. Nämä metallit voivat päästä jokiin ja järviin ja siten muodostua vaaraksi terveydelle.

Eräs São Paulossa tehty lääketieteellinen tutkimus sanoi, että ilman saastuminen on tupakoinnin jälkeen pääasiallisin syy hengityselinten tauteihin, jotka ovat toiseksi tärkein kuolemansyy. Lisäksi erään YK:n raportin mukaan monet syöpätaudit ”ovat yhteydessä ilmaan, jota ihmiset hengittävät, tai veteen, jota he juovat, ympäristöön, jossa he tekevät työtä tai asuvat, heidän henkilökohtaiseen ruokavalioonsa tai elämäntapaansa”.

Ihminen ei elä ilman vettä. Mutta miten turvallista juomavetemme on? Miten turvallisia ovat joet ja valtameret?

Käydessään äskettäin Brasiliassa Jacques Cousteau huomasi, että kuuluisa Guanabaranlahti Rio de Janeirossa oli saastunut pahemmin kuin Välimeri Venetsian, Cannesin ja Genovan läheisyydessä. Hän oli syvästi huolissaan mereen valuneen öljyn, kemiallisten ja ydinjätteiden aiheuttamasta tuhoisasta saastumisesta.

Entä miten on jokien laita? Otsikon ”Vesien tuska” alla brasilialainen sanomalehti Veja syytti sokeriruokomyllyjen ja rommitehtaiden päästöjä, selluloosatehtaiden soodaa, kasvavien kaupunkien ja teollisuuslaitosten jätevesiä ja muita jätteitä Brasilian jokien tappamisesta. Muissa maissa vallitsee samanlainen tilanne.

Vieläkin tärkeämpää on, että veden jatkuvasti kasvava kysyntä asettaa sen saatavuuden epävarmaksi. Syyrian valtuutettu Saub Kaule kertoi asiantuntijoille Yhdistyneiden Kansakuntien konferenssissa, jonka aiheena oli vesi, Mar del Platassa Argentiinassa: ”Pisara vettä tulee kalliimmaksi kuin pisara öljyä.”

Miksi? Time-lehti sanoo: ”Maailman elintarviketuotanto on nykyään 30–40 prosenttisesti riippuvainen keinokastelusta. . . . Myös teollisuus käyttää jatkuvasti yhä enemmän vettä – sähkön kehittämiseen, ydinreaktorien jäähdyttämiseen ja kemikaalien ja metallien valmistukseen. Sen vuoksi maatalous ja teollisuus – samoin kuin yhä useampien ihmisten jätteet – ovat saastuttaneet monet järvet ja joet niin pahoin, että ne ovat tulleet käyttökelvottomiksi ilman kallista käsittelyä. Puhdistustoimenpiteistä huolimatta tarve ottaa juomavettä saastuneista lähteistä on aiheuttanut laajalti sairastumista. Maailman terveysjärjestö arvioi, että jopa 80 % maailman tautitapauksista on sellaisia, joiden jälkiä voidaan seurata saastuneeseen veteen.”

Se on masentava paljastus. Mutta onko siinä kaikki? Ei todellisuudessa.

Ryhmä Brasiliaan kokoontuneita agronomeja tuomitsi ”hyönteis-, kasvi- ja sienimyrkkyjen summittaisen ja kasvavan käytön, joka johtaa sellaiseen ekologiseen ahdinkoon, että maataloustuotanto itsekin on pian vaarassa”. Ja miksi tällainen liikakäyttö? Ainoastaan ”rahallisen ja nopean hyödyn saamiseksi maasta”, sanovat asiantuntijat.

Toinen salamyhkäinen vihollinen paljastui Nairobissa Afrikassa pidetyssä konferenssissa. Todettiin, että aavikot leviävät monissa osissa maailmaa. Time-lehti sanoi: ”On suureksi osaksi ihmisen oman typeryyden ansiota, että aavikoituminen uhkaa nykyään näillä alueilla asuvien noin 630 miljoonan ihmisen haurasta olemassaoloa.”

Ei ihme, että YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim sai aiheen todeta pahaenteisesti, että ”valtioita voisi kadota kartalta”.

Ja mistä se voi johtua? Meksikoon kokoontuneet ympäristönsuojelijat tulivat seuraavaan johtopäätökseen: ”Alkukantainen metsien kaataminen, tulipalot, maan syöpyminen, puutteelliset maanviljelystavat ja hyönteismyrkyt yhdessä luonnollisten syiden kanssa nopeuttavat aavikoitumista.” Sanomalehti O Estado de S. Paulo totesi, että Brasiliassa on ”kaikki edellytykset maailman suurimpiin kuuluvan autiomaan syntymiselle seuraavien 25–30 vuoden kuluessa, jos se jatkaa Amazonin alueen asuttamista järjestyksettömästi”.

Itse asiassa brasilialainen ekologi Jose Lutzenberger sanoi eräälle asiantuntijaryhmälle: ”Nykyisen kulutusyhteiskunnan kehitysmallit . . . perustuvat rajallisten ja korvaamattomien varojen hillittömään tuhlaukseen. Ne merkitsevät kaikkien maan päällä vallitsevaa elämää ylläpitävien järjestelmien tuhoutumista.”

Tämä ekologi sanoi edelleen: ”Me olemme järkyttäneet kaikkien suurten ja pienten vesistöjen tasapainoa, aiheuttaneet kohtalokasta kuivuutta ja tuhoisia tulvia; hillittömällä saastuttamisella viimeinen vesilähde on pian meille käyttökelvoton ja me joudutamme kaikkien elämänmuotojen häviämistä vesistä, myös valtameristä.”

Kuva näyttää synkältä. Mutta onko mitään tehty vuoksiaallon pysäyttämiseksi? Onneksi jotakin on tehty. Ajattele seuraavaa.

Luonnontutkijat ja muut vaativat yhä äänekkäämmin voimakkaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä maapallon suojelemiseksi. Tuottavatko heidän suunnitelmansa myönteisiä tuloksia? Jotkin tuottavat.

Veja-aikakauslehti haastatteli Hideo Oguria, joka johtaa Tokion jokien saastumista vastaan käytävää taistelua. Hän sanoi: ”Tiukempi lainsäädäntö ja jopa teollisuuslaitoksien sulkeminen ovat tuottaneet joitakin tuloksia. Mutta satojen ympäristön suojelua puolustavien ekologiryhmien jatkuva toiminta tuottaa parempia tuloksia.”

Luiz Roberto Tommasi São Painon yliopiston merentutkimusinstituutista Brasiliasta uskoo, että joet voidaan pelastaa, jos nykyiset saastuttavat tekijät poistetaan tai ainakin vähennetään sellaiselle tasolle, joka ottaa huomioon itsepuhdistumisen. Mutta hän sanoi myös: ”Aikaa ei ole yhtään hukattavaksi. . . . Englannissa viranomaiset alkoivat huolestua Thamesista viisikymmentä vuotta sitten, ja vasta nyt lohi on palannut jokeen.”

Puhuessaan Curitibassa Brasiliassa Jacques Cousteau sanoi, että hän aikoi ehdottaa Yhdistyneille Kansakunnille ”kansainvälisin sopimuksin vakiinnutettavaa valtamerien käyttöä koskevaa maailmanohjelmaa, jonka vaikutuksesta meressä vallitsevan elämän tuhoutuminen hidastuisi”. Mutta hän lisäsi, että ”kehittyneimmätkin maat ovat vailla ohjelmia, joilla pyrittäisiin meriekologian säilyttämiseen”.

Thor Heyerdahl kirjoitti samalla tavalla: ”Aluksi meidän pitäisi luoda suoja-alueita, luonnonsuojelualueita, joissa paikallinen ekosysteemi voisi rakentua uudelleen ja ylläpitää itseään. Kuitenkin on yhtä tärkeää laatia ja voimaansaattaa lakeja luonnonsuojelualueiden ulkopuolelle jääville alueille, joissa ekologinen tasapaino on jo vahingoittunut.”

On selvää, etteivät pelkästään korkeammat savupiiput ratkaise ilman saastumista. Tästä käy esimerkkinä vaarallisen hapon esiintyminen Adirondackin kansallispuiston järvissä New Yorkin osavaltiossa. Kalat tekivät kuolemaa. Lopulta saastumisen aiheuttajaksi selvisi Sudburyn metallurgisen teollisuuden alue Kanadassa satojen kilometrien päässä. Tuulet kuljettivat saasteen New Yorkiin.

Skandinaviassa, jossa ekologisiin ongelmiin kiinnitetään paljon huomiota, maaperän havaittiin olevan saastunutta vuoristossa varsinkin Norjassa ja Ruotsissa. ”Happosade” oli suorassa yhteydessä Englannin saastumisen vastaiseen kampanjaan. Tehtaiden korkeat savupiiput työnsivät saastuttavia aineksia korkealle ilmakehään, ja tuulet kuljettivat niitä aina Skandinaviaan saakka.

Yhdysvaltain maatalousministeriö on seulonut oman maan asemaverkostosta ja Kanadassa, Skandinaviassa ja muissa Euroopan maissa sijaitsevilta tutkimusasemilta tulleita tietoja. Sen takana on polttava ajatus maailmankampanjasta, jonka avulla jokainen saataisiin tajuamaan ongelma ensimmäisenä askeleena kohti sen lopullista ratkaisua. Koska ongelma on maailmanlaajuinen, sitä on käsiteltävä maailmanlaajuisessa mitassa.

Meneillään on kiitettäviä pyrkimyksiä. Yhdysvallat ja muut maat ovat jo joko kieltäneet myrkyllisten aineiden, kuten DDT:n, fluorattujen hiilivetyjen ja muiden sellaisten, käytön tai ovat estämässä niiden käyttöä.

Pakistan käynnisti metsittämisohjelman, jolla taistellaan maaperän syöpymistä vastaan tuossa maassa. Saudi-Arabia on istuttanut kymmenen miljoonaa akaasia-, eukalyptus- ja tamariskipuuta Al-Hasan keitaan läheisyyteen hiekkakinosten kurissa pitämiseksi. Brasilia istuttaa eukalyptuspuita ja mäntyjä eri alueille. Mongoliassa Gobin autiomaassa on pyritty samalla tavalla pysäyttämään erämaiden leviäminen tai voittamaan niitä takaisin.

Mutta ovatko homogeeniset metsänistutukset eli metsät, joissa kasvaa vain yhtä puulajia, ratkaisu? Professori Celio Vale Minas Geraisin valtionyliopistosta Brasiliasta vastustaa luonnonmetsien korvaamista homogeenisilla istutuksilla. Hänen mukaansa seurauksena on ”ensiksikin se, että kasvumaa häviää maan syöpymisen kautta. Seuraavaksi metsille tyypillinen luonnonvarainen eläimistä [häviää], kun eläimet eivät pysty elämään homogeenisessa metsässä. Lopuksi paljaaksi hakatun alueen mikroilmasto muuttuu voimakkaasti, koska auringon säteily kasvaa huomattavasti ympäristön tarjoaman suojan puutteessa.”

Mitä johtopäätöksiä voimme tehdä tarkasteltuamme ehdotettua kansainvälistä lainsäädäntöä ja tähänastisia pyrkimyksiä? Useimmat yritykset, olkootpa ne tehokkaita tai eivät, ovat edelleen ainoastaan paikallisia. Time-lehden mukaan YK ”varoittaa, etteivät tällaiset yksipuoliset toimenpiteet riitä poistamaan ihmisen hyvinvointia uhkaavia vaaroja, ja vaatii kansainvälistä yhteistoimintaa ’mitassa, jollaista ei ole vielä nähty ihmiskunnan historiassa’, ympäristön pelastamiseksi korjaamattomilta vaurioilta”.

Mutta onnistumisen tiellä on melkein ylipääsemättömiä esteitä. Time-lehti myöntää: ”Yhä on voitettavana monia esteitä. Ensiksikin perinteisten elämäntapojen on muututtava. . . . Kenties kaikkein suurin este on se poliittinen vaikeus, joka jatkuvasti erottaa maailman rikkaat ja köyhät kansat toisistaan.”

Kansallinen ja rodullisen ylpeys ja ennakkoluulo, avoin vihamielisyys ja yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus ovat siis eittämättä ja selvästi yhdentymisen tiellä. Ihmisen ahneus ja usein piittaamattomuus, hänen lyhytnäköisyytensä ja usein silkka pahansuopaisuutensa estävät häntä pääsemästä eteenpäin. Jacques Cousteau sanoi: ”Pitää paikkansa, ettei kaikkien arvojen supistamisesta yhdeksi yhteiseksi nimittäjäksi – rahaksi – ole apua. Juuri se on johtanut kulttuurimme nykyisiin vaikeuksiin.”

Ihminen itse on luonut tällaisen tilanteen. Hän ei ole kyennyt selvittämään sitä. Edessäpäin häämöttää tuho. Mistä meidän pitäisi etsiä ulospääsytietä? Pyydämme sinua harkitsemaan erästä mielenkiintoista vastausta.

Raamattu neuvoo: ”Älkää luottako ruhtinaihin älkääkä ihmislapseen, sillä ei hän voi auttaa. Autuas se, . . . joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa, häneen, joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken, mitä niissä on, joka pysyy uskollisena iankaikkisesti, joka hankkii oikeuden sorretuille, joka antaa leivän nälkäisille.” – Ps. 146:3, 5–7.

Tämä on tosiaan innostava katsantotapa nykyisiin ongelmiin ja niiden ratkaisuun. Eikö todellisuudessa ole järkevää etsiä Häneltä, joka teki maapallomme ja ihmiskunnan, ulospääsytietä?

Jehova Jumala on maapallon Luoja ja Omistaja. Se, miten monella tavalla elämän ylläpidosta on huolehdittu sen päällä, on hämmästyttävää. Ainoastaan rakkaudelliselta Isältä ja Huolenpitäjältä virtaisi sellaisia siunauksia lapsilleen. Kasvillisuus ja eläimistö, joet, järvet ja meret lisäävät suuresti elämän nautittavuutta. Ei ihme, että ensimmäinen malli siitä, mikä oli Jumalan tarkoitus maan suhteen, tuli tunnetuksi Eedenin paratiisina eli ”mielihyvän puutarhana”.

Osoittamalla rakkaudellista tottelevaisuutta Luojan asettamille yleismaailmallisille käytössäännöille ihminen nauttisi aina maan tuotosta. Luoja sanoi muinaiselle kansalleen: ”Jos te vaellatte minun säädöksieni mukaan ja noudatatte minun käskyjäni ja pidätte ne, annan minä teille sateen ajallansa, niin että maa antaa satonsa ja kedon puut kantavat hedelmänsä. Ja puiminen kestää teillä viininkorjuuseen asti, ja viininkorjuu kestää kylvöön asti, ja teillä on kyllin leipää syödäksenne, ja te saatte turvallisesti asua maassanne.” – 3. Moos. 26:3–5.

Sanotko: ”Liian hyvää ollakseen totta”? Mutta miksi sen pitäisi olla liian hyvää? Pysähdy ajattelemaan.

Miksei ravintoa ja mahdollisuuksia pitäisi olla runsaasti? Jumala tietää varmasti, mitä tehdä, ja voi toteuttaa sen. Eikö jokainen keksijä tiedä parhaiten, miten hänen keksintönsä pitäisi toimia? Samoin Jumalan siunaus merkitsee sateiden oikeaa jakaantumista ja sopivaa ilmastoa. Ja meidän tulee muistaa, että hänhän loi täydellisen ekosysteemin.

Eivätkö luonnontutkijat myönnä, että ajattelemattomuudellaan ja peukaloimalla itsekkäästi tätä herkkää järjestelmää ihminen on aikaansaanut tuhoisia tulvia ja kuivuutta, saastumista, sanoin kuvaamatonta kurjuutta ja kuolemaa? Mutta miten asiat järjestyvät, jos ihminen on yhteistoiminnassa maan luonnollisten järjestelmien kanssa, jotka Jumala on istuttanut siihen?

Muinaisessa Israelissa maan Suunnittelija määräsi tarkat lepojaksot itse maalle. Israel piti maata, Jumalan omaisuutta, luottamusantina. (Ps. 24:1; 89:12; 115:16) Koska Israelin näkymätön Hallitsija tiesi maan tarvitsevan elvyttämistä, hän teki tällaisen järjestelyn. Joka seitsemäs vuosi maa sai levätä täydellisesti. Maata ei saanut viljellä, kylvää tai leikata, kuolemanrangaistuksen uhalla. – 2. Moos. 23:11; 3. Moos. 25:4.

Kysyt: ”Miten ihmiset elivät?” Jehovan siunaus tuotti kuudentena vuonna runsaita satoja, jotka riittivät ”sapattivuoden” läpi ja seuraavaan satoon asti. (3. Moos. 25:20–22) Itsestään kasvanutta voitiin myös käyttää, mutta ei varastoida. Maa oli siis sapattivuonna kesantona. Sade, luonnollinen kasvu ja humus toimivat luonnollisina lannoitteina. Maalla oli tilaisuus elpyä.

Vaatimus siitä, että maan oli saatava levätä, oli niin vakava, että Jumalan asettamien sapattilakien rikkominen oli yksi syy Israelin 70-vuotiseen Babylonin vankeuteen. Kuningas Nebukadnessar vei ne, ”jotka olivat säilyneet miekalta . . . Baabeliin. . . . Ja niin toteutui Herran sana, jonka hän oli puhunut Jeremian suun kautta, kunnes maa oli saanut hyvityksen sapateistaan – niin kauan kuin se oli autiona, se lepäsi – kunnes seitsemänkymmentä vuotta oli kulunut.” (2. Aikak. 36:20, 21; myös 3. Moos. 26:34, 35, 43) Itsekkäistä syistä he olivat käyttäneet maan kasvuvoiman loppuun.

Mutta mitä tapahtui, kun israelilaiset palasivat kotimaahansa 70 vuoden jälkeen? Jehova siunasi heitä, ja maa tuli taas hedelmälliseksi, aivan kuten profeetta Hesekiel oli ennustanut pian sen jälkeen, kun israelilaiset oli viety pois maastaan: ”Minä . . . vuodatan sateen ajallansa – ne ovat siunauksen sateita. Ja kedon puut kantavat hedelmänsä, ja maa antaa satonsa, ja he saavat olla turvassa maassansa.” – Hes. 34:26, 27.

Vuosia aiemmin Jesaja julisti innoissaan: ”Erämaa ja hietikko iloitsee, aromaa riemuitsee ja kukoistaa kuin lilja. . . . vedet puhkeavat erämaahan ja aromaahan purot. Hehkuva hiekka tulee lammikoiksi ja kuiva maa vesilähteiksi.” – Jes. 35:1, 6, 7.

Tapahtuiko näin? Tapahtui todellakin. Palaavat israelilaiset kokivat juuri tällaista ja olivat yhä kukoistava kansakunta, kun roomalaiset valloittivat maan satoja vuosia myöhemmin.

Mutta onko maan päällä nykyään todisteita siitä, että maa kykenee toipumaan omin voimin?

Yksi hämmästyttävä esimerkki maan toipumisesta on saavutettu nykyisessä Israelissa. Eräässä uutisessa sanottiin: ”Israelilaiset ovat ennallistaneet Negevin autiomaassa muinaisilta nabatealaisilta jääneitä vedenkeruujärjestelmiä ja kasvattaneet niistä juoksevalla vedellä reheviä puutarhoja, joissa kasvaa manteli- ja pistasiapuita. Toisia menetelmiä, joilla Negev saadaan kukoistamaan, ovat keinokastelujärjestelmät, jotka syöttävät pieniä määriä vettä suoraan kasvien juurille tietokoneeseen yhdistettyjen valvontalaitteiden avulla, kasvihuoneet vihanneksia ja kukkia varten, joissa jopa vesi kiertää auringosta saatavalla voimalla ja runsaasti proteiinia sisältävän levän kasvatus suolapitoisissa lammikoissa eläinten ravinnoksi.”

Tässä tapauksessa aiemmin autiona ollut maa on elpynyt hämmästyttävällä tavalla. Vastaavaa elpymistä on tapahtunut muuallakin, kuten esimerkiksi Kiinan autiomaissa. Mutta mitä on sanottava sotatoimien hävittämästä maasta? Voiko maa selviytyä sellaisesta raskaasta taakasta?

Toisen maailmansodan aikana Truksaaren satamasta tuli suunnaton japanilaisten sota-alusten vedenalainen hautausmaa. National Geographic -aikakausjulkaisu sanoo: ”Tutkiessaan tätä uponnutta laivastoa yli 25 vuotta myöhemmin biologi Sylvia A. Earle ja valokuvaaja Al Giddings havaitsivat, että luonnolla on ainutlaatuinen kyky parantaa.”

Eräs paikallinen sukeltaja, joka muistaa taistelun, sanoi: ”Yli kaksi vuotta myöhemmin rannat ja riutat olivat laivoista ja lentokoneista tulleen öljyn peitossa. Mutta nyt meri on parantunut.”

Kuka aikaansai parantumisen? Yhtään ihmiskättä ei tarvittu. Maan ja merten Luojan niihin rakentama ”parantava järjestelmä” aikaansai sen, ja vain 30 vuoden kuluessa. Uponneita hylkyjä peittävien korallien, kasvien – ja eläinten yltäkylläinen runsaus on suurenmoinen todiste Luojan viisaudesta ja voimasta.

Onko tämä ainoa esimerkki maan omasta parantumiskyvystä? Ajattele, mitä on tapahtunut Eniwetokin kehäriutalla Tyynellämerellä. Yhdysvallat valitsi tuon paikan ydinlaitteiden koealueeksi. Vuonna 1977 saarelaiset alkoivat palata entisiin koteihinsa. Mitä he huomasivat, kun pommeista oli kulunut kaksikymmentä vuotta?

Muuan meribiologi kirjoittaa: ”Nykyään kalat ja korallit viihtyvät [atomipommien synnyttämissä] kraattereissa, mikä on todisteena luonnon kyvystä toipua melkein millaisesta häiriöstä tahansa.” Luonnontutkijat ovat ihmeissään maan hämmästyttävästä elinvoimaisuudesta.

Tämä on innostava uutinen! On selvää, että maapallo sisältää huomattavan luontaisen elvytysjärjestelmän. Antaisiko Luoja ihmisen turmella kättensä töitä? Ilmeisestikään ei. Profeetta Jesaja kirjoitti: ”Sillä näin sanoo Herra, joka on luonut taivaan – hän on Jumala – joka on valmistanut maan ja tehnyt sen; hän on sen vahvistanut, ei hän sitä autioksi luonut, asuttavaksi hän sen valmisti.” – Jes. 45:18.

Se tulee tietenkin vaatimaan asiaintilan muutosta kaikkialla maapallolla. Se merkitsee loppua nykyiselle järjestelmälle ja sen epäoikeudenmukaisuudelle, piittaamattomuudelle ja epätäydellisyydelle. Mutta miten se toteutuu?

Raamatussa Ilmestyskirjassa on seuraava yksinkertainen vastaus: ”Maailman valtakunnasta on tullut meidän Herramme ja hänen Kristuksensa valtakunta, ja hän on hallitseva kuninkaana aina ja ikuisesti. . . . tuli sinun oma vihasi sekä määräaika . . . saattaa turmioon ne, jotka turmelevat maan.” – Ilm. 11:15, 18.

Kristuksen Jeesuksen hallitseman Jumalan taivaallisen valtakunnan avulla tulee pian tapahtumaan suuri muutos. Jumala on osoittautunut maan Vapauttajaksi ja Ennallistajaksi menneisyydessä. Omalta ajaltamme olevat esimerkit osoittavat, että hän loi maapallolle ainutlaatuisen toipumismekanismin. Voimme siis luottaa siihen, että maapallo tulee säilymään. Jumala toteuttaa tarkoituksensa ja tekee maasta paratiisin, ihastuttavan kodin ihmiselle.

[Huomioteksti s. 4]

’Maan otsonikerroksen kuluminen kasvattanut ultraviolettisäteilyä’

[Huomioteksti s. 5]

”’Happosade’ yksi mahdollisesti tappava vaara”

[Huomioteksti s. 5]

”Pisara vettä tulee kalliimmaksi kuin pisara öljyä”

[Huomioteksti s. 6]

”80 % maailman tautitapauksista on sellaisia, joiden jälkiä voidaan seurata saastuneeseen veteen”

[Huomioteksti s. 6]

”Aavikot leviävät . . . ’suureksi osaksi ihmisen oman typeryyden ansiosta’”

[Huomioteksti s. 7]

”Koska ongelma on maailmanlaajuinen, sitä on käsiteltävä maailmanlaajuisessa mitassa”

[Huomioteksti s. 7]

”Maa antaa satonsa ja kedon puut kantavat hedelmänsä”

[Huomioteksti s. 9]

”Joka seitsemäs vuosi maa sai levätä täydellisesti”

[Huomioteksti s. 9]

”Erämaa ja hietikko iloitsee, aromaa riemuitsee ja kukoistaa kuin lilja”

[Huomioteksti s. 10]

”Aika . . . saattaa turmioon ne, jotka turmelevat maan”