Päätös joka pelasti hänen henkensä

EN MILLOINKAAN unohda lauantaita 6. marraskuuta 1976. Paikka oli Pohjois-Carolinassa Yhdysvalloissa sijaitseva Scotland Neck. Olin iloinnut etukäteen siitä, että pääsisin levittämään Valtakunnan Uutiset -lehtistä, jonka nimenä oli ”Miksi niin paljon kärsimystä – jos Jumala välittää meistä?” Mutta heräsin sairaana.

Sairaana herääminen ei ollut epätavallista, sillä kuluneena kolmena kuukautena minulla oli ollut sisäisestä verenvuodosta johtuvia sairauskohtauksia. Perhelääkärimme sanoi, että tarvitsin leikkausta, mutta että ensin minun pitäisi vahvistua ruumiillisesti. Kello 19:n paikkeilla tuona iltana verenvuoto sitten lisääntyi, kunnes lopulta heikkenin äkisti. Palasin pian tajuihini. Mieheni kiidätti minut sairaalaan siinä toivossa, että verenvuoto voitaisiin jotenkin tyrehdyttää.

Vastaanottohuoneessa lääkäri totesi, että minulla oli kasvain, joka aiheutti verenvuodon. Hän sanoi, että se pitäisi poistaa heti. Mutta sen jälkeen alkoivat todelliset vaikeudet. Vastaanottohuoneessa sain kahdesti šokin, sillä olin menettänyt niin paljon verta. Sydämeni pysähtyi muutamaksi sekunniksi, ja lääkäri työskenteli kuumeisesti saadakseen minut virkoamaan. Tulin pian tajuihini, ja lääkäri ja sairaanhoitajat kuulivat minun kuiskaavan: ”Ei verta, ei verta.” Silloin he tiesivät, että minun täytyy olla Jehovan todistaja.

Lääkäri ajatteli, että kenties en käsittänyt tilanteen vakavuutta, ja hän kertoi minulle, että jos en ottaisi verta, kuolisin. Hän sanoi, ettei hän voisi yrittää leikkausta, koska minulla oli niin vähän verta. Mutta pysyin lujana Jumalan lain suhteen ja lainasin Raamatusta 1. Mooseksen kirjan 9:4:n ja Apostolien tekojen 15:20, 28, 29:n. Raamattu sanoo niissä: ”Älkää syökö lihaa, jossa . . ., sen veri, vielä on” ja että tulee ’karttaa verta’.

Sanoin lääkärille, että jos kuolisin, kuolema ei olisi pahinta, mitä ihmiselle voisi sattua. Hän vetosi mieheeni, mutta mieheni kertoi hänelle olevansa myös Jehovan todistaja ja uskovansa samalla tavalla kuin minä. Sitten soitettiin eräälle seurakuntamme vanhimmalle.

Puhelinsoitossa avustava sairaanhoitaja kertoi vanhimmalle: ”Hän ei voi elää ilman [veri]soluja. Hänestä vuotaa runsaasti verta paraikaa. Se on vain ajan kysymys. Se on samaa kuin lapsi seisoisi maantiellä, kun kuorma-auto tulee. Te tiedätte, mitä tulee tapahtumaan.” Kun mieheni ja minä kieltäydyimme edelleen verensiirrosta, lääkäri määräsi veren tilavuutta kohottavia aineita ja meni kotiin.

Seurakuntaamme kuuluva vanhin tuli sairaalaan, ja hän ja mieheni soittivat lääkärille yrittäen taivuttaa häntä palaamaan ja suorittamaan leikkauksen. Lääkäri epäröi ja sanoi: ”Kannattaako siitä todellakaan puhua? Hän on liian heikko selviytyäkseen leikkauksesta.” Mutta mieheni ja vanhin selittivät meidän kaikkien arvostavan sitä, että hän tulisi ja tekisi voitavansa ilman verta. Jos kuolema sitten seuraisi, häntä ei pidettäisi syyllisenä.

Lääkäri sanoi, että meistä kukaan ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Hän sanoi, että olin ollut vähällä kuolla vastaanottohuoneessa ja että kuolisin melko varmasti, koska menetin verta jatkuvasti. Hän sanoi, että minun kaltaiseni potilaan nukuttaminen vain jouduttaisi kuolemaa. Hän jatkoi: ”Koska hän on jo kuolemaisillaan, te haluatte minun vievän hänet leikkaussaliin ja tekevän hänestä lopun.”

Mutta sen jälkeen hänen perättäiset väitteensä muuttuivat äkisti. ”Mutta minä teen sen”, hän sanoi tarkoittaen sitä, että hän tekisi parhaansa. Vanhin vakuutti hänelle, että se olisi sekä perheen että minun itseni tahto. ”Tiedän kyllä sen”, lääkäri vastasi. ”Hän suhtautuu kaikkeen tähän rauhallisesti. Hän tekee siellä kuolemaa, ja minä huolehdin murehtimisesta.”

Useimmat tämän nimenomaisen sairaalan lääkärit kieltäytyvät hoitamasta Jehovan todistajia, jos he näkevät ennakolta veren käytöstä kieltäytymiseen liittyviä ongelmia. Siksi oli mielenkiintoista, että lääkäri sanoi seuraavaksi: ”Olen usein miettinyt, mitä tekisin tällaisessa tilanteessa. Nyt on sellainen tilanne. Jos me leikkaamme, ainakin me teemme jotakin.”

Oli aamu kello viiden tienoilla. Hän kokosi kirurgiryhmän. Nukutuslääkäri ilmestyi paikalle, ja varmistuttuaan siitä, että tiesin, mitä pyysin, hän alkoi heti valmistella leikkausta väittämättä vastaan tai esittämättä vastalausetta. Millainen helpotus se olikaan!

Lääkäri käväisi jälleen luonani vähän ennen, kuin minut kiidätettiin huoneestani. Hän sanoi: ”Tiedätte nyt, että pyydätte minua leikkaamaan toinen käsi selän taakse sidottuna.” Sanoin hänelle, että hän vain jatkaisi ja että Jehova pitäisi minusta huolen. Luotin siihen, että vaikka minun pitäisi kuollakin, tulisin takaisin kuolleitten ylösnousemuksessa.

Leikkaus oli ohi kahdessa tunnissa, ja lääkäri tuli puhumaan perheeni kanssa. Hän sanoi: ”Tähän asti hän on selviytynyt hyvin. Mielestäni me teimme oikein. En ole varma, saimmeko kaikki vuotavat kohdat suljetuksi, sillä hänellä oli niin vähän verta, että sitä on vaikea sanoa. Mutta hän voi niin hyvin kuin voidaan odottaa.” Sitten hän lisäsi perheeni iloiseksi yllätykseksi: ”Uskon, että Jehova auttoi minua siellä.”

Oltuani neljä vuorokautta kriittisessä tilassa minut siirrettiin tavalliseen sairaalahuoneeseen. Kului vielä muutama vuorokausi ja sain mennä kotiin. Kun palasin tarkastukseen kuukauden kuluttua leikkauksesta, veriarvoni olivat normaalit. Me kaikki kiitimme tätä kirurgia hänen avuliaisuudestaan. Hän kirjoitti myöhemmin seurakuntamme vanhimmalle kirjeen, jossa hän sanoi muun muassa seuraavasti:

”Kiitän teitä äskeisestä rouva Christine Smithiä koskeneesta kirjeestänne. Hän oli todella hämmästyttävä tapaus. Hän oli hyvin voimakas ja päättäväinen nainen, ja sekä te että hänen sukulaisensa tuitte häntä suurenmoisella tavalla.

”Olen hyvin kiitollinen teille siitä, että autoitte minua ymmärtämään paremmin teidän ja teidän joukkoonne kuuluvien uskoa. Uskon rouva Smithin kokemuksen parantavan arvostelukykyäni, kun olen tekemisissä Jehovan todistajien kanssa tulevaisuudessa.”

Kaiken sen välityksellä annettiin hyvä todistus kristillisestä uskostamme. Jehovan avulla olen nyt päässyt takaisin hänen kansansa kokouksiin ja toimimaan hänen palveluksessaan. – Lähetetty.

”Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni. Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä horju. Jumalassa on minun apuni ja kunniani. Minun väkevyyteni kallio, minun turvani on Jumala. Turvatkaa häneen joka aika, te kansa; vuodattakaa hänen eteensä sydämenne. Jumala on meidän turvamme.” – Ps. 62:6–9.