Mistä tämä tapa juontaa alkunsa?

ERI osissa maailmaa on tapana heittää hautaustoimituksen yhteydessä yhdestä kolmeen lapiollista maata hautaan, jonne arkku on laskettu. Mistä tällainen tapa juontaa alkunsa?

Saksalainen taikauskoa käsittelevä kymmenosainen teos Handwörterbuch des deutschen Aberglaubens selittää sitä tehtävän eri syistä: ”jotta ihminen unohtaisi helpommin vainajan ja edistäisi vainajan lepoa; jotta vainaja tuntisi vähemmän ikävystymistä; Bulgariassa, jotta sukulaiset lunastaisivat siten sielun. Papin heittäessä kourallisen maata hautaan sielu erkanee ruumiista.” (1. osa, s. 984) Funkin & Wagnallin Standard Dictionary of Folklore, Mythology and Legend kertoo eräitten Pohjois-Amerikan intiaanien hautaustoimituksista, joissa heitettiin esineitä hautaan ”vainajan hengen” tyynnyttämiseksi. Sen jälkeen tämä teos lisää: ”Sama ajatus on ilmeisesti sen laajalle levinneen tavan takana, että hautaan heitetään maata, savea, tomua tai tuhkaa.” – 1. osa, s. 427, 428.

Tapa heittää maata hautaan ei perustu Raamattuun. Raamattu sanoo kuolleista: ”Heidän rakkautensa, vihansa ja intohimonsa on jo aikoja mennyt, eikä heillä ole milloinkaan enää osaa missään, mitä tapahtuu auringon alla.” (Saarn. 9:6) Kuolleitten henkien rauhoittamiseksi suoritettavilla menoilla ei siis ole mitään arvoa. Kuolleet ovat todella kuolleita, ja he odottavat Jumalan määräaikana tapahtuvaa elämän palauttamista. Raamattu vakuuttaa meille: ”On oleva ylösnousemus, sekä vanhurskaiden että epävanhurskaiden.” – Apt. 24:15.