Jumalan totuuden etsintä
MINUT kasvatettiin roomalaiskatolilaiseksi. Perhevaikeuksien takia minun oli 15-vuotiaana muutettava protestanttiseen kasvatuskotiin, ja pian havaitsin, että katolinen kirkko oli väärässä monissa opetuksissaan. Niinpä minusta tuli vuonna 1961 Kanadan yhdistyneen kirkon jäsen, ja toimin melko innokkaasti sen piirissä ja kävin siellä säännöllisesti noin vuoden ajan.
Port Coquitlamissa Brittiläisessä Kolumbiassa sijaitsevan kirkon papilla oli usein tapana saarnata siitä, miten paljon rahaa he vielä tarvitsivat, koska hänen vaimonsa tarvitsi pyykinpesu- ja kuivauskoneen jne. Vaikka itsekin tiesin hyvin vähän kristittynä olemisesta niin aikanaan näin kirkon ulkokultaisuuden. Kirkon johtohenkilöt olivat vain kiinnostuneita käytettyjen tavaroiden myyjäisistään ja yrityksistään hankkia rahaa rakentaakseen 100000 dollaria (n. 400000 mk) maksavan kirkon.
En uskonut lainkaan Pyhään Raamattuun, koska minulle oli aikaisemmin opetettu, ettei se ollut Jumalan henkeyttämä. Uskoin kuitenkin Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen.
Meillä oli joitakin ystäviä, jotka ovat Jehovan todistajia. Kun he kävivät luonani, minulla oli tapana keskustella heidän kanssaan ja tehdä kysymyksiä, koska olin utelias heidän opetuksistaan vaikka en ollutkaan sanottavammin kiinnostunut. Minulla oli tapana lukea sanomalehden viikonloppunumerosta kirkolliset ilmoitukset rukoillen, että minulle osoitettaisiin oikea uskonto – mikä tahansa muu kuin Jehovan todistajat. Olin päättänyt, että he ovat väärässä ja ryhdyin todistamaan sitä.
Päätin käydä tapaamassa Yhdistyneen kirkon pappia Queens Avenuella New Westminsterissä ajatellen, että hän antaisi minulle jotain ampumatarvikkeita, joilla voisin tulittaa takaisin todistajia. Sen sijaan hän puhui hyvin epämääräisesti kaikesta ja kaiken huipuksi hän sanoi ihailevansa todistajia ja toivovansa, että hänen seurakuntalaisensa olisivat yhtä innokkaita.
Olin hämilläni sen suhteen, mikä oli oikea uskonto ja mistä löytäisin sen. Rukoilin Jumalaa ilta illan jälkeen, että hän auttaisi minua löytämään totuuden elämästä.
Todistajat kävivät yhä luonani. Joka kerta, kun keskustelin heidän kanssaan, he osoittivat Raamatun lainauksilla vääriksi kaikki ajatukset, joita olin omaksumassa. Vaikka en lainkaan uskonut Raamattuun, päätin tutkia sitä heidän kanssaan, koska minulla ei ollut mitään menetettävänä. Mieheni ei pitänyt ajatuksesta, mutta selitin hänelle, etten ollut lopettanut etsimistäni, etten halunnut luottaa mihinkään, mitä todistajat sanovat, ja että aioin hakea todisteen uskolleni toisista lähteistä.
Pidin siitä, mitä Raamattu sanoi luomisesta ja muista asioista. Siinä oli enemmän järkeä kuin missään mitä minulle oli aikaisemmin esitetty. Minusta tuntui, että halusin saada selville, oliko Raamattu totta. Koska kieltäydyin ottamasta Vartiotorni-seuran kirjallisuutta tästä aiheesta, menin kirjastoon ja luin Raamatun arkeologiaa koskevia kirjoja ja olin hämmästynyt havaitessani, että Raamattu on historiallisesti oikeassa. Nyt minulla oli niin paljon kysymyksiä eri asioista, että soitin todistajille ja keskustelin heidän kanssaan muutamia tunteja. Päätin, että siitä lähtien kävisin heidän kokouksissaan ja oppisin kaiken mahdollisen.
Olin suunniltani onnesta. Halusin kuitenkin vielä viimeisen kerran tilaisuuden todistaa, että tämä on Jumalan totuus. Luonnollisesti järkytyin saadessani tietää, miten kristikunta on pakanuuden kyllästämä aina ristiin ja kirkontorneihin asti. Halusin tietää, oliko ehkä olemassa hyvä syy tälle pakanuudelle. Kristikuntaan kuuluvathan ovat varmasti älykkäitä ihmisiä. Niinpä päätin ottaa selville heidän kantansa siitä, miksi he sallivat uskontonsa tulla saastutetuksi pakanuudella.
Menin tapaamaan äitipuoltani, joka oli ollut roomalaiskatolilainen koko elämänsä ajan, ja kysyin häneltä, mitä hän tiesi pakanallista alkuperää olevista kirkon opeista. Hän ei osannut vastata minulle mitään! Hän sanoi vain, että he uskovat Raamattuun, mutta he eivät perusta kirkkoansa sille vaan messu-uhrille. Hän ehdotti, että kävisin Pyhän Pietarin kirkon papin luona Westminsterissä. Pappi, jonka kanssa puhuin, on Brittiläisen Kolumbian kaikkien pappien esimies. Kun esitin hänelle asiat, jotka olin oppinut, hän vastasi: ”On totta, että ne ovat pakanallisia, mutta kun kirkko sanoo, että se on oikein, niin se on oikein.” Hän ei uskonut lainkaan Raamattuun. Hän ei hyväksy neitseellistä syntymistä, ylösnousemusta eikä luomistakaan, vaan uskoo kehitysoppiin. Tällöin kysyin häneltä suoraan: ”Miten voitte kutsua itseänne papiksi ja opettaa toisia?”
Hän selitti edelleen, että hänkin ihaili Jehovan todistajia, ja sanoi toivovansa, että hänen seurakuntalaisensa olisivat yhtä innokkaita kuin he ovat. Kysyin häneltä, mikseivät he olleet. Jos he todella ajattelisivat, että heidän uskonsa oli oikea, heillä olisi sama into. Hän vastasi: ”Muutamina ensimmäisinä vuosisatoina, kun kristillisyys oli uutta, kaikki kristityt olivat innokkaita, mutta sitten ihmisluonto sai vallan. Antakaa todistajille muutama vuosi aikaa, niin heistä tulee aivan meidän kaltaisiamme.”
Laukaisin takaisin: ”Ei koskaan!”
Pian tämän keskustelun jälkeen soitin Brittiläisen Kolumbian yliopiston uskonnon professorille. Selitin, että olin ottanut selkoa eri uskonnoista ja tällä kertaa tutkin Jehovan todistajien kanssa. Kysyin häneltä, voisiko hän antaa minulle joitain tietoja, joita voisin käyttää kompastuttaakseni heidät. Hän vastasi: ”Me vain tutkimme uskontoja. Me emme ole kiinnostuneita siitä, mikä niistä on totuus.” Olin nyt täysin vakuuttunut siitä, että todistajat olivat oikeassa viitatessaan uskoonsa ”totuutena”.
Olin rukoillut ja odottanut niin kauan, että kun lopulta ymmärsin Jumalan totuuden löytyvän Jehovan todistajien järjestöstä, ei ollut mitään syytä odottaa ennen kuin antautuisin Jumalalle. Kuuden kuukauden tutkimisen jälkeen antauduin ja minut kastettiin sen vertauskuvaamiseksi. Miehenikin on päättänyt tutkia Raamattua. Miten iloinen olenkaan siitä, että varmistauduin kaikesta ja pidän nyt kiinni siitä, mikä on oivallista ja totta! – 1. Tess. 5:21, Um. – Lähetetty